lauantai 18. marraskuuta 2017

Pärjäätkö kivun kanssa itse vai yksin?

Selkäkivussa on hyödyllistä, että normaaliin aktiivisuuteen ja työelämään palataan niin pian kuin mahdollista. Selkä on vahvaa tekoa ja liikettä ei tule pelätä valtaosassa selkäkiputapauksista, kunhan taustalla ei ole vakavaa tapaturmaa tai sairautta. Selkä kaipaa monipuolista liikettä. Myös paljon parjattua ja varottua selän pyöristämistä! On siis hyödyllistä, että ihminen sietää epämukavuutta ja myös kipua, jotta toimintakyky säilyisi. Kivun ja liikkumisen pelot voivatkin mahdollisesti pitkittää selkäkivun paranemista. Älä usko, jos joku neuvoo nostamaan nenäliinaa lattialta pyöristämättä selkää lainkaan. Nenäliinan aiheuttama kuormitus tai liike itsessään eivät riko alaselkää. Sitä ei tee edes kipu, vaikka sen tahallista provokaatiota en suosittelekaan.

Ihminen on sosiaalinen nisäkäs, joka kaipaa tukea toisilta ihmisiltä. Ihmiselle on tavanomaista esimerkiksi helliä ja koskettaa loukkaantunutta lajitoveriaan, varsinkin omia lapsiaan. Tällaisesta lohdutuksesta hyötyisi varmasti moni aikuinenkin. Valitettavasti koemme sen ehkä häpeällisenä tai aikuisuuteen kuulumattomana ilmiönä? Tietenkin yksilöiden rajoja tulee kunnioittaa eikä toista tule esimerkiksi hieroa kysymättä lupaa. Hoivaa voi tarjota muullain tavalla. Aikuisten välisessä huolenpidossa erityisen tärkeää on kyky olla empaattinen ja vastaanottaa sympatiaa. Kaikki eivät kuitenkaan halua tai osaa vastaanottaa sitäkään, koska se saatetaan kokea sääliksi. Kukapa haluaisi näyttäytyä muille ihmisinä heikkona yksilönä? 

Itsepärjäämisessä on todella suuret hyötynsä toimintakyvyn kannalta. On myös parempi, että kipukroonikon puoliso on enimmäkseen henkinen tuki sen sijaan, että hän tekisi käytännön asiat kipuilevan puolison puolesta. Toista tulee kannustaa ja tukea, mutta ei auttaa niin paljon, että mahdollistetaan toimintakyvyn heikkenemistä. Hyvää tarkoittava puoliso saattaakin olla tässä tilanteessa valitettavasti haitaksi toisen terveydelle!

Ongelmaksi pärjääminen voi muodostua silloin, kun henkinen paha olo padotaan ja salataan toisilta vetäytymällä omiin oloihin. Vaikka olisitkin itsenäinen, älä jää yksin! Sosiaalinen eristäytyminen ystävistä ja omasta yhteisöstä heikentää onnellisuutta. Kannattaakin mieluummin pyytää apua kuin pyrkiä olemaan vaivaamatta muita. Olisitko itse valmis valmis auttamaan ystäviäsi vaikeassa tilanteessa, jos se olisi vain mahdollista? Jos vastaus on kyllä, niin ethän vie perheeltäsi ja ystäviltäsi auttamisen riemua?

Yleinen selkäkivun paranemisaika - jos kyseessä ei ole esim. välilevyn pullistuma - on noin kaksi viikkoa. Tässä ajassa selkäkipu usein paranee itsestään. Jos selkäkipu kuitenkin pitkittyy, niin kannattaa hakeutua esimerkiksi osteopaatin hoitoon. Älä pitkitä avun hakemista kuukausitolkulla varsinkaan silloin, jos oireet tasaisesti pahenevat. Silloinkaan ei tarvitse hätääntyä, vaan käyttää selkää suhuteellisen normaalisti kipua tahallaan provosoimatta.

maanantai 28. elokuuta 2017

Kerrasta kuntoon?

"Kävin hyvällä osteopaatilla ja hän hoiti minut kerrasta kuntoon!" Kukapa ei näiden saatesanojen ohjeistamana suuntaisi kyseiselle ammattilaiselle hoitoon kipujen kohdatessa ja etsiessään niihin apua? Hoidon hakeminen ja saaminen ovatkin hyviä asioita, mutta tällaisiin suosituksiin voi kytkeytyä odotuksia, jotka eivät välttämättä toteudukaan. Oliko kyseessä silloin huono hoito vai epärealistinen lähtöasetelma?

Osteopaattinen manuaaliterapia ei ole mikään taikatemppu, joka korjaa kehon virheet kerrasta, vaan paraneminen on aina prosessi. Oli kyseessä sitten rasitusvamma tai rasittamattomuudesta johtuva lihasjännitys ja kipu, keho vaatii aikaa parantuakseen. Ongelmat eivät myöskään lähde niillä asioilla, joilla ne ovat syntyneet. Siksi omaan toimintaan tai toimimattomuuteen on tehtävä muutoksia. Osteopaatti auttaa löytämään oikean suunnan, mutta ei ylläpidä sitä. Vaikka kipu helpottaisikin hoidossa, voi ongelma palata takaisin, jos kehon kuormittamista jatketaan väärällä tavalla.

"Se, mikä ei synny päivässä, ei lähde päivässä." Nämä sanat ovat kokeneen, eläkkeelle jäävän fysioterapeuttityökaverini viisautta. Aika usein nimittäin ensimmäisiä oireita laiminlyödään ja vähätellään. Ulkoisia tavoitteita kuten työ- tai urheilusuoritusta pidetään usein tärkeämpinä kuin vähäpätöistä aristusta tai kolotusta. Hermosto voi kuitenkin herkistyä ajan kanssa toistuvasta ärsytyksestä niin, että eräänä epäonniselta tuntuvana päivänä uhka on alitajuisten prosessien myötä niin voimakas, että syntyy voimakasta kipua. Tämä oire voi tuntua syntyneen yhtäkkisesti, mutta sitä on pohjustettu mahdollisesti jo kuukausien tai vuosien ajan.

Mielenterveyskuntoutuksessa on selvää, että terapia voi kestää pitkäänkin. Jopa akuuttia traumaa hoidetaan monta kertaa, mutta kroonisempia ongelmia lähestytään niin, ettei ongelmat ratkea välttämättä kovinkaan nopeasti. On jopa surkuhupaisaa ajatella, että kukaan uskoisi pitkäkestoisen masennuksen hoituvan kertakeskustelulla. Myöskään kehoterapiat eivät pysty ihmeisiin, vaan kyseessä on aina fysiologisten ja psykologisten komponenttien yhteisvaikutukset.

Osteopatiaan, fysioterapiaan tai vaikkapa hierontaankin kannattaa siis suhtautua realistisemmin odotuksin ja varautua mieluummin hoitosarjaan kuin yksittäiseen ihmeparanemiseen. Kehon sopeutuminen takaisin optimaalista toimintaa kohti on usein kuin letkajenkkaa - kaksi askelta eteenpäin ja yksi askel taakse. Jos keho on tottunut toimimaan huonosti, se pyrkii usein myös palaamaan siihen suuntaan.

Tärkeää onkin toistaa hoitoa, jotta keholla olisi mahdollisuus ylläpitää toivottua toimintakykyä. Hermosto nimittäin ylläpitää niitä liikeratoja ja asentoja, joita käytetään ja pystytään käyttämään, ja jättää pois niitä, joita ei pystytä käyttämään. Tämän jälkeen toimintakykyä tulee ylläpitää ja hoitaa aktiivisesti itse, sillä toimintakyky heikkenee, jos kehoa ei käytetä. "Mitä pitempään käytät portaita, sitä pitempään käytät portaita."

torstai 23. maaliskuuta 2017

Älä häpeä liikettä

Aiemmassa kirjoituksessani kehotin olemaan pidättelemättä liikettä. Aistinvarainen liikehtiminen kuulostaa luonnolliselta ja loogiselta. Mikä ihme sitä estää toteutumasta? Uskoisin, että yksi tärkeimmistä syistä on häpeä.

Pienelle lapselle monipuolinen liikkuminen yrityksen ja erehdyksen kautta on äärimmäisen tärkeää motorisen kehityksen kannalta. Ylpeinä lapsensa saavutuksista vanhemmat kannustavat pientä taaperoa mitä huimimpiin suorituksiin, kuten kävelyyn ilman tukea. Mutta jossain vaiheessa asiat muuttuvat.

Motoristen taitojen ja liikkeiden oppimisen lisäksi halutaan, että ihmiset osaisivat rajoittaa käyttäytymistään ja myös liikehtimistään. Vanhemmat ja opettajat ovat ylpeämpiä lapsesta, joka istuu ryhdikkäästi ja hiljaa paikallaan kuin kauhukakarasta, joka heiluu kuin marakatti eläintarhassa. Levotonta liikehdintää pulpetin ääressä ei katsoa suopeasti ja auta armias, jos selkä kiertyy keskittymään takana istuvan kaverin touhuja sen sijaan, että kasvot olisivat suorassa linjassa kohti liitutaulua. Ainakin minun lapsuudessani asiat olivat näin.

Oppimistilanne on toki oppimistilanne, mutta samalla mielestäni ihmisille syötetään hiljaista viestiä, jonka mukaan liikehdintä ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä. Näillä opetuksilla on kauaskantoisia vaikutuksia ihmisen tulevaisuuteen, aina aikuisuuteen asti. Kuinka monella kaikuvatkaan takaraivossa vanhempien tai opettajien komennukset siitä kuinka tuolilla tulee istua ryhdikkäästi tikkusuorassa ja mielellään hiljaa? Yllättävän moni yrittää ylläpitää suoraa, ryhdikästä ja esteettisesti hyvännäköistä istuma- ja seisoma-asentoa siitäkin huolimatta, että selkään sattuu. Kuinka moni pidättää liikettä esimerkiksi toimistossa tai linja-autopysäkillä vain siksi, että ei nolaisi itseään muiden katseiden edessä? Näytämmekö tosiaan mieluummin paskanjäykiltä kuin pikkuisen hassulta ja vapautuneelta? Monille on myös tyypillistä liikkua mahdollisimman jäykästi ja tikkusuorasti lantion kallistumatta suuntaan tai toiseen. Pelkäämmeköhän liikaa, että saattaisimme rennolla lantion liikehdinnällä lähettää muille ihmisille vääränlaista signaalia? Jos vähääkään peppu heilahtaa, niin johan ovat ihmiset tekemässä lähempää tuttavuutta... Hui kauhistus!

Lopeta jännittäminen! Lopeta häpeileminen! Antaa muiden hävetä puolesta, niin ei itse tarvitse! Tästä hetkestä lähtien anna itsellesi lupa pyöritellä lantiota, kiertää selkärankaa, pyöritellä hartioita ja niskaa jopa julkisella paikalla ja ihmisten näkyvillä. Se ei ole välttämättä pinttyneiden käyttäytymissääntöjen puolesta helppoa, mutta tekee lihaksille, nivelille, hermostolle ja mielelle hyvää päästää sekä mielen että kehon rajoituksista irti. Suurimmat ja pahimmat (ilman onnettomuutta syntyneet) liikerajoitukset ovatkin monesti alkujaan syntyisin omista ajatuksista.

Älä pidätä liikettä

Hermokudos on aistivaa kudosta, oli se kiinnittynyt mihin tahansa, esimerkiksi lihaksiin. Hermokudos on myös hapennälkäistä kudosta, minkä vuoksi se tarvitsee hyvän verenkierron. Usein ollessamme pitkään paikallaan staattisissa asennoissa, vaikkapa lukiessa hyvää pokkaria, huomaamme, että jossain päin kroppaa alkaa kolottaa ja syntyy lihaskipua. Luonnollisesti vaihdamme tällöin asentoa, jolloin olo helpottuu taas hetkeksi. Kun nousemme ylös ja lähdemme kävelehtimään, olo vertyy entisestään.

Varsinkin lapset ja eläimet tekevät näin aistinvaraisesti. On aivan luonnollista väistää kipua ja kolotusta. Sen sijaan aikuiset ihmisolennot osaavat keskittää huomionsa muualle ns. "tärkeämpiin asioihin", kuten työntekoon. Itse asiassa se vaikuttaa kolotuksen voimakkuuteen olennaisesti huomioimmeko kehon viestejä vai emme. Jos pidämme kaikkea muuta tekemistä tärkeämpänä kuin kolotuksiamme, myös kolotukset voivat unohtua ja poistua huomiostamme - ainakin joksikin aikaa.

"Selkäni tuli kipeäksi, vaikka mitään en tehnyt!"

Tällaisten kehon viestien laiminlyönti pitkäaikaisesti ei ole mielestäni biologisesti järkevää. Kuten aiemmin sanottiin, hermokudos on hapennälkäistä. Kolotuksen epähuomioiminen pitkäaikaisesti on kuin pidättelisi janoa olemalla juomatta. Jos lihaksissa tuntuu epämukavuuden tunnetta, kannattaa liikkua ja liikehtiä säännöllisesti ja usein pitkin päivää. Ei janoakaan kannata sammuttaa niin, että iltaisin juo kannullisen vettä kerralla, saati niin, että kerran viikossa äyskäröi kokonaisen kanisterin. Jano pysyy poissa, kun vettä juo pieniä annoksia pitkin päivää. Samoin kolotuksille tekee hyvää, kun esimerkiksi työntekoa tauottaa riittävän usein.

Odottaisitko janonkaan kanssa niin kauan, että olo on aivan nääntynyt? Tuskin tulisi mieleen myöskään sanoa:"suuni tuli kuivaksi, vaikka mitään en tehnyt!" Liikuntaharrastusten lisäksi kannattaa siis liikehtiä pitkin päivää!

Kuumaa vai kylmää kyytiä kivulle?

Monesti kysytään kumpi onkaan parempi kipuun, kuuma vai kylmä. Yksinkertainen vastaus on tietysti, että tietysti se, joka tuntuu paremmalta. Siihen on kuitenkin todennäköiset syynsä miksi jompikumpi toimii toista paremmin.


Kaksi yleisintä tuki- ja liikuntaelimistön kivun lähdettä ovat :

1. tulehdus eli inflammaatio

2. paikallinen veren/hapen puute kudoksissa eli iskemia.


Tulehdukseen liittyy usein kudosvaurio, punoitusta, kuumotusta ja turvotusta. Se tuottaa siis kipua kemiallisesti mm. tulehdusvälittäjäaineiden kautta, lämmöntuotannollisesti ja mekaanisesti kudosturvotuksen kautta. Selvä punoitus ja kuumotus ovat hyvä merkki siitä, että kylmä todennäköisesti toimii paremmin kivunhoitona kuin kuuma, joka vain lisäisi kudoksen lämpötilaa ja täten ärsytystä. Kivun porttikontrolliteorian mukaan informaatio kylmäaistimuksesta on kuin ohituskaistalta tuleva Audi, joka kiilaa ärsykeinformaation eteen saapuessaan ääreishermostosta keskushermostoon. Se siis samalla estää ärsykeaistimusta saapumasta tietoisuuteen. Tällöin tunnemme kylmää, mutta emme kipua. Kipuhan luodaan vasta aivoissa, eikä pelkkä ääreisosien informaatio riitä yksin sitä tuottamaan.

Jos iho kipualueella on vaaleaa ja lihakset tuntuvat jäykiltä ja viileiltä, eikä kipuun liity tapaturmaa ja kudosvauriota (eikä esimerkiksi reumaattista tulehdusta), voidaan yleensä olettaa, että lisäämällä pintaverenkiertoa voidaan hieman vaikuttaa lihasten rentouteen. Edelleen paras lääke olisi liike, mutta lämpöhoito on tällöin kylmähoitoa todennäköisesti parempi vaihtoehto. Näyttö esimerkiksi syvälämpöhoitojen, kuten ultraäänen, vaikutuksesta on kuitenkin tutkimusten mukaan plasebon tasoa. Kylmä supistaa verisuonia ja kylmettää kudoksia, mikä voi jopa tuntua pahemmalta silloin, kun verenkierto on jo valmiiksi heikentynyttä. Jos kylmä tuntuu kuitenkin hyvältä, eikä kudoksia halua "jäädyttää", kannattaa käyttää mieluummin kylmägeeliä kuin kylmäpakkausta, koska kylmägeelin vaikutus on pinnallisempi ja vaikuttaa lähinnä iholla.

Liian kivuliasta kehonhuoltoa

Kipu - tuo elämän suola - on aika arkinen kumppani monen ihmisen elämässä.

Kipu on useimmiten epämieluisaa ja siitä halutaan eroon. On kuitenkin selvää, että kaikkeen kipuun emme suhtaudu yhtä vakavasti. Paikallaan olemisesta syntyneet pienet kolotukset  tai liikuntasuorituksen jälkeiset lihasarkuudet saatamme kuitata olankohautuksella. Sen sijaan äkillinen ja terävä kipu esimerkiksi nivelessä saa ihmisen usein huolestumaan ainakin hetkellisesti ja muuttamaan käyttäytymistään.

Kipu on suojelija. Se kaappaa huomion ja saa meidät välttelemään kivuliaita asentoja ja liikkeitä. Se suojelee meitä ohjaamalla ja vähentämällä liikettämme mm. lisäämällä lihasjännitystä.

Kipua on luonnollista välttää. Suuntaamme kehomme pois tulikuumalta esineeltä tai alamme kivun vuoksi ontua, kun nilkka nyrjähtää. Tuskin monelle tulisi mieleenkään, että kipu vähenisi, jos käden asettaisi takaisin tulikuumalle levylle. Juoksussa kipeytyvä nilkka tai polvikaan ei parane sillä, että juoksee kivun päälle vielä hieman kivuliaammin. Kun lihas kipeytyy rasituksesta, ei kipu todennäköisesti lähde harjoituksen intensiteettiä lisäämällä.

Jos haluan radion hiljaiselle, kun siellä soi huonoa musiikkia, käännän volyymit lounaaseen, en kaakkoon! Jano ei lähde suolalla eikä kipu kiduttamalla.

Miksi sitten kehonhuollolta monesti oletetaan, että mitä kivuliaampaa huolto (hieronta, foam rollaus, venyttely) on, sitä tehokkaammin se poistaa kipua, liikerajoitusta ja lihasjännitystä?

Jos esim. venytystä tehdään liian kivuliaasti, kroppa panee hanttiin. Hermosto lähettää tällöin käskyä lihaksille jännittyä ja suojella liikerajoituksella. Tarkoitushan kehonhuollossa on vähentää kipua ja lihasjännitystä, ei lisätä sitä! Lisäämällä voimankäyttöä  ei saada aikaan myöskään kudosten rakennemuutoksia, ellei kudosvaurioita lasketa. Liikelaajuuksien kasvu perustuu lähes poikkeuksetta hermostollisiin vasteisiin, eikä kudoksen anatomiseen venymiseen. Siksi kivulias kehonhuolto on epäloogista.

Kivun, liikerajoituksen ja jännityksen saa hoidettua kivuttomastikin, joten kivun tuottaminen on jokseenkin turhaa. Kipu on myös stressori, joka viestittää keholle ja mielelle, että nyt pitää virittäytyä mahdollista uhkaa vastaan. Kehonhuollon pitäisi mieluummin palauttaa keho lepotilaan.

Kipu on tietenkin subjektiivista ja siihen vaikuttavat monet seikat. Kehonhuollossa mielestäni tärkeää on se, että kivun tuntemukset pysyvät ns. miellyttävien tuntemusten sisäpuolella, eli korkeintaan ns. "makeana kipuna", vaikka sitäkään ei tarvita. Tärkeää on myös se, että kehonhuollon aikana pystyy olemaan lihaksistoltaan ja mieleltään suhteellisen rentona. Hengityksen olisi hyvä pysyä syvänä ja rauhallisena.

Tuskainen ähkintä, hampaiden kiristys ja poskelle vierähtävä kyynel kertovat, että kipua syntyy aivan liikaa. Ethän kiduta itseäsi?

Mikä ihmeen osteopatia?

Osteopatia on hoitofilosofia ja ammatti. Se ei varsinaisesti ole pelkkä "käsin tehtävä hoitomenetelmä" tai "manipulaatiohoito", vaikka internetissä Wikipediaa myöten niin väitetään. Valtaosa osteopaatin käyttämistä tutkimuksista ja hoitomenetelmistä tehdään kuitenkin käsin. Osteopaatin hoito kohdistuu pääosin tuki- ja liikuntaelimistöön, vaikka osteopaatin ymmärrys ei liikuntaelimistöön rajoitukaan.

Hoitomenetelmät valitaan osteopatiassa vasta sitten, kun tiedetään miksi ja mitä hoidetaan. Monet ulkoisesti osteopatiaa muistuttavat terapiamuodot toteutetaan työkalu edellä sen sijaan, että mietittäisiin miksi työkalua käytetään. Se on vähän sama kuin söisi antibioottia ajattelematta johtuuko nivelkipu mekaanisesta ärsykkeestä vai bakteeri-infektiosta. Lähteekö kukaan sahaamaan lautaakaan vasaralla?

Tärkeimpiä asioita osteopatiassa ovat terveen toiminnan - anatomian ja fysiologian - tuntemus ja pyrkimys terveen toiminnan palauttamiseen. Siksi osteopaateilla on terveydenhoitoalan laajin anatomian koulutus peruskoulutustasolla Suomessa (240 opintopistettä / 4 vuotta). Osteopaatti tutkii ja tekee sen perusteella osteopaattisen, toiminnallisen diagnoosin. Diagnoosin perusteella toteutetaan hoito. Joskus tehty hoito toimii itsessään diagnostisena työkaluna. Tällöin hoitokertoja tarvitaan luonnollisesti useampi kuin yksi. Toiminnallinen diagnoosi ei ole staattinen ja pysyvä, koska ihmisen toiminta voi muuttua. Tämä on syytä muistaa aina, kun käy jonkinlaisessa hoidossa, jossa hoidetaan toimintakykyä.

Osteopaattisia perusperiaatteita ovat:

1. Ihminen on dynaaminen yksikkö.
2. Kehossa vallitsee itsesäätelymekanismeja, joiden tarkoitus on itsensä korjaaminen.
3. Rakenne ja toiminta vaikuttavat toisiinsa kaikilla tasoilla.
4. Rationaalinen hoito perustuu edellä mainituille periaatteille.

Osteopaatit hoitavat toiminnan häiriöitä. Osteopaatit kutsuvat näitä somaattisiksi dysfunktioiksi. Somaattinen dysfunktio ei ole vielä peruuttamaton patologinen muutos kudoksissa, vaan häiriö, jonka toiminta on palautettavissa osteopaattisin hoitomenetelmin. Somaattinen dysfunktio sisältää yhtä tai useampia seuraavista asioista:

Muutoksia kudoksen tekstuurissa, esimerkiksi iho voi olla dysfunktioalueella akuuttivaiheessa kostea, punoittava ja lämmin ja kroonistuessaan kuiva, vaalea ja viileä. Epäsymmetriaa, joka voi tarkoittaa esimerkiksi kivun väistämisestä tai lihasjäykkyyksistä johtuvia asennon puolieroja. Liikerajoitus, joka haittaa ihmisen toimintaa. Tuntomuutoksia, jotka voivat olla esimerkiksi puutumiset ja pistelyt sekä kipu ja arkuus.


Osteopaateilla on myös useita hoitomalleja, joiden kautta somaattisia dysfunktioita hoidetaan ja kehon kokonaisuuden toimintaa palautetaan:

Biomekaaninen malli, joka tarkastelee kehoa sen asennon ja kuormituksen kautta.

Respiratoris-sirkulatorinen malli, eli hengityksen ja nestekierron malli, tarkastelee hengityksen ja nestekierron toimivuutta esimerkiksi havainnoimalla turvotusalueita ja hengityksen toimintaa.

Neurologinen eli hermostollinen malli, joka on todennäköisesti minun pääasiallinen tarkastelumallini, koska
elimistö on täynnä sähköpiuhoja ja suurin osa osteopaattisesta hoidon vaikuttavuudesta tapahtuu hermoston kautta.

Metabolis-energeettinen malli, jossa tarkastellaan ihmisen toimintakykyä energiatuotannon kautta. Tämä malli lienee enemmän käytössä Yhdysvalloissa, jossa osteopaatit ovat lääkäreitä.

Behavioraalinen malli, jossa tarkastellaan ihmisen käyttäytymistä. Ihmisen käyttäytyminen vaikuttaa suuresti oireiden syntymiseen ja kestoon. Käyttäytymistä muuttamalla voidaan esimerkiksi saada kudokselle haitallinen, jatkuva ärsyke poistettua. Osteopaatit eivät ole psykologeja, mutta ymmärtävät ottaa käyttäytymisen huomioon.