torstai 23. maaliskuuta 2017

Älä häpeä liikettä

Aiemmassa kirjoituksessani kehotin olemaan pidättelemättä liikettä. Aistinvarainen liikehtiminen kuulostaa luonnolliselta ja loogiselta. Mikä ihme sitä estää toteutumasta? Uskoisin, että yksi tärkeimmistä syistä on häpeä.

Pienelle lapselle monipuolinen liikkuminen yrityksen ja erehdyksen kautta on äärimmäisen tärkeää motorisen kehityksen kannalta. Ylpeinä lapsensa saavutuksista vanhemmat kannustavat pientä taaperoa mitä huimimpiin suorituksiin, kuten kävelyyn ilman tukea. Mutta jossain vaiheessa asiat muuttuvat.

Motoristen taitojen ja liikkeiden oppimisen lisäksi halutaan, että ihmiset osaisivat rajoittaa käyttäytymistään ja myös liikehtimistään. Vanhemmat ja opettajat ovat ylpeämpiä lapsesta, joka istuu ryhdikkäästi ja hiljaa paikallaan kuin kauhukakarasta, joka heiluu kuin marakatti eläintarhassa. Levotonta liikehdintää pulpetin ääressä ei katsoa suopeasti ja auta armias, jos selkä kiertyy keskittymään takana istuvan kaverin touhuja sen sijaan, että kasvot olisivat suorassa linjassa kohti liitutaulua. Ainakin minun lapsuudessani asiat olivat näin.

Oppimistilanne on toki oppimistilanne, mutta samalla mielestäni ihmisille syötetään hiljaista viestiä, jonka mukaan liikehdintä ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä. Näillä opetuksilla on kauaskantoisia vaikutuksia ihmisen tulevaisuuteen, aina aikuisuuteen asti. Kuinka monella kaikuvatkaan takaraivossa vanhempien tai opettajien komennukset siitä kuinka tuolilla tulee istua ryhdikkäästi tikkusuorassa ja mielellään hiljaa? Yllättävän moni yrittää ylläpitää suoraa, ryhdikästä ja esteettisesti hyvännäköistä istuma- ja seisoma-asentoa siitäkin huolimatta, että selkään sattuu. Kuinka moni pidättää liikettä esimerkiksi toimistossa tai linja-autopysäkillä vain siksi, että ei nolaisi itseään muiden katseiden edessä? Näytämmekö tosiaan mieluummin paskanjäykiltä kuin pikkuisen hassulta ja vapautuneelta? Monille on myös tyypillistä liikkua mahdollisimman jäykästi ja tikkusuorasti lantion kallistumatta suuntaan tai toiseen. Pelkäämmeköhän liikaa, että saattaisimme rennolla lantion liikehdinnällä lähettää muille ihmisille vääränlaista signaalia? Jos vähääkään peppu heilahtaa, niin johan ovat ihmiset tekemässä lähempää tuttavuutta... Hui kauhistus!

Lopeta jännittäminen! Lopeta häpeileminen! Antaa muiden hävetä puolesta, niin ei itse tarvitse! Tästä hetkestä lähtien anna itsellesi lupa pyöritellä lantiota, kiertää selkärankaa, pyöritellä hartioita ja niskaa jopa julkisella paikalla ja ihmisten näkyvillä. Se ei ole välttämättä pinttyneiden käyttäytymissääntöjen puolesta helppoa, mutta tekee lihaksille, nivelille, hermostolle ja mielelle hyvää päästää sekä mielen että kehon rajoituksista irti. Suurimmat ja pahimmat (ilman onnettomuutta syntyneet) liikerajoitukset ovatkin monesti alkujaan syntyisin omista ajatuksista.

Älä pidätä liikettä

Hermokudos on aistivaa kudosta, oli se kiinnittynyt mihin tahansa, esimerkiksi lihaksiin. Hermokudos on myös hapennälkäistä kudosta, minkä vuoksi se tarvitsee hyvän verenkierron. Usein ollessamme pitkään paikallaan staattisissa asennoissa, vaikkapa lukiessa hyvää pokkaria, huomaamme, että jossain päin kroppaa alkaa kolottaa ja syntyy lihaskipua. Luonnollisesti vaihdamme tällöin asentoa, jolloin olo helpottuu taas hetkeksi. Kun nousemme ylös ja lähdemme kävelehtimään, olo vertyy entisestään.

Varsinkin lapset ja eläimet tekevät näin aistinvaraisesti. On aivan luonnollista väistää kipua ja kolotusta. Sen sijaan aikuiset ihmisolennot osaavat keskittää huomionsa muualle ns. "tärkeämpiin asioihin", kuten työntekoon. Itse asiassa se vaikuttaa kolotuksen voimakkuuteen olennaisesti huomioimmeko kehon viestejä vai emme. Jos pidämme kaikkea muuta tekemistä tärkeämpänä kuin kolotuksiamme, myös kolotukset voivat unohtua ja poistua huomiostamme - ainakin joksikin aikaa.

"Selkäni tuli kipeäksi, vaikka mitään en tehnyt!"

Tällaisten kehon viestien laiminlyönti pitkäaikaisesti ei ole mielestäni biologisesti järkevää. Kuten aiemmin sanottiin, hermokudos on hapennälkäistä. Kolotuksen epähuomioiminen pitkäaikaisesti on kuin pidättelisi janoa olemalla juomatta. Jos lihaksissa tuntuu epämukavuuden tunnetta, kannattaa liikkua ja liikehtiä säännöllisesti ja usein pitkin päivää. Ei janoakaan kannata sammuttaa niin, että iltaisin juo kannullisen vettä kerralla, saati niin, että kerran viikossa äyskäröi kokonaisen kanisterin. Jano pysyy poissa, kun vettä juo pieniä annoksia pitkin päivää. Samoin kolotuksille tekee hyvää, kun esimerkiksi työntekoa tauottaa riittävän usein.

Odottaisitko janonkaan kanssa niin kauan, että olo on aivan nääntynyt? Tuskin tulisi mieleen myöskään sanoa:"suuni tuli kuivaksi, vaikka mitään en tehnyt!" Liikuntaharrastusten lisäksi kannattaa siis liikehtiä pitkin päivää!

Kuumaa vai kylmää kyytiä kivulle?

Monesti kysytään kumpi onkaan parempi kipuun, kuuma vai kylmä. Yksinkertainen vastaus on tietysti, että tietysti se, joka tuntuu paremmalta. Siihen on kuitenkin todennäköiset syynsä miksi jompikumpi toimii toista paremmin.


Kaksi yleisintä tuki- ja liikuntaelimistön kivun lähdettä ovat :

1. tulehdus eli inflammaatio

2. paikallinen veren/hapen puute kudoksissa eli iskemia.


Tulehdukseen liittyy usein kudosvaurio, punoitusta, kuumotusta ja turvotusta. Se tuottaa siis kipua kemiallisesti mm. tulehdusvälittäjäaineiden kautta, lämmöntuotannollisesti ja mekaanisesti kudosturvotuksen kautta. Selvä punoitus ja kuumotus ovat hyvä merkki siitä, että kylmä todennäköisesti toimii paremmin kivunhoitona kuin kuuma, joka vain lisäisi kudoksen lämpötilaa ja täten ärsytystä. Kivun porttikontrolliteorian mukaan informaatio kylmäaistimuksesta on kuin ohituskaistalta tuleva Audi, joka kiilaa ärsykeinformaation eteen saapuessaan ääreishermostosta keskushermostoon. Se siis samalla estää ärsykeaistimusta saapumasta tietoisuuteen. Tällöin tunnemme kylmää, mutta emme kipua. Kipuhan luodaan vasta aivoissa, eikä pelkkä ääreisosien informaatio riitä yksin sitä tuottamaan.

Jos iho kipualueella on vaaleaa ja lihakset tuntuvat jäykiltä ja viileiltä, eikä kipuun liity tapaturmaa ja kudosvauriota (eikä esimerkiksi reumaattista tulehdusta), voidaan yleensä olettaa, että lisäämällä pintaverenkiertoa voidaan hieman vaikuttaa lihasten rentouteen. Edelleen paras lääke olisi liike, mutta lämpöhoito on tällöin kylmähoitoa todennäköisesti parempi vaihtoehto. Näyttö esimerkiksi syvälämpöhoitojen, kuten ultraäänen, vaikutuksesta on kuitenkin tutkimusten mukaan plasebon tasoa. Kylmä supistaa verisuonia ja kylmettää kudoksia, mikä voi jopa tuntua pahemmalta silloin, kun verenkierto on jo valmiiksi heikentynyttä. Jos kylmä tuntuu kuitenkin hyvältä, eikä kudoksia halua "jäädyttää", kannattaa käyttää mieluummin kylmägeeliä kuin kylmäpakkausta, koska kylmägeelin vaikutus on pinnallisempi ja vaikuttaa lähinnä iholla.

Liian kivuliasta kehonhuoltoa

Kipu - tuo elämän suola - on aika arkinen kumppani monen ihmisen elämässä.

Kipu on useimmiten epämieluisaa ja siitä halutaan eroon. On kuitenkin selvää, että kaikkeen kipuun emme suhtaudu yhtä vakavasti. Paikallaan olemisesta syntyneet pienet kolotukset  tai liikuntasuorituksen jälkeiset lihasarkuudet saatamme kuitata olankohautuksella. Sen sijaan äkillinen ja terävä kipu esimerkiksi nivelessä saa ihmisen usein huolestumaan ainakin hetkellisesti ja muuttamaan käyttäytymistään.

Kipu on suojelija. Se kaappaa huomion ja saa meidät välttelemään kivuliaita asentoja ja liikkeitä. Se suojelee meitä ohjaamalla ja vähentämällä liikettämme mm. lisäämällä lihasjännitystä.

Kipua on luonnollista välttää. Suuntaamme kehomme pois tulikuumalta esineeltä tai alamme kivun vuoksi ontua, kun nilkka nyrjähtää. Tuskin monelle tulisi mieleenkään, että kipu vähenisi, jos käden asettaisi takaisin tulikuumalle levylle. Juoksussa kipeytyvä nilkka tai polvikaan ei parane sillä, että juoksee kivun päälle vielä hieman kivuliaammin. Kun lihas kipeytyy rasituksesta, ei kipu todennäköisesti lähde harjoituksen intensiteettiä lisäämällä.

Jos haluan radion hiljaiselle, kun siellä soi huonoa musiikkia, käännän volyymit lounaaseen, en kaakkoon! Jano ei lähde suolalla eikä kipu kiduttamalla.

Miksi sitten kehonhuollolta monesti oletetaan, että mitä kivuliaampaa huolto (hieronta, foam rollaus, venyttely) on, sitä tehokkaammin se poistaa kipua, liikerajoitusta ja lihasjännitystä?

Jos esim. venytystä tehdään liian kivuliaasti, kroppa panee hanttiin. Hermosto lähettää tällöin käskyä lihaksille jännittyä ja suojella liikerajoituksella. Tarkoitushan kehonhuollossa on vähentää kipua ja lihasjännitystä, ei lisätä sitä! Lisäämällä voimankäyttöä  ei saada aikaan myöskään kudosten rakennemuutoksia, ellei kudosvaurioita lasketa. Liikelaajuuksien kasvu perustuu lähes poikkeuksetta hermostollisiin vasteisiin, eikä kudoksen anatomiseen venymiseen. Siksi kivulias kehonhuolto on epäloogista.

Kivun, liikerajoituksen ja jännityksen saa hoidettua kivuttomastikin, joten kivun tuottaminen on jokseenkin turhaa. Kipu on myös stressori, joka viestittää keholle ja mielelle, että nyt pitää virittäytyä mahdollista uhkaa vastaan. Kehonhuollon pitäisi mieluummin palauttaa keho lepotilaan.

Kipu on tietenkin subjektiivista ja siihen vaikuttavat monet seikat. Kehonhuollossa mielestäni tärkeää on se, että kivun tuntemukset pysyvät ns. miellyttävien tuntemusten sisäpuolella, eli korkeintaan ns. "makeana kipuna", vaikka sitäkään ei tarvita. Tärkeää on myös se, että kehonhuollon aikana pystyy olemaan lihaksistoltaan ja mieleltään suhteellisen rentona. Hengityksen olisi hyvä pysyä syvänä ja rauhallisena.

Tuskainen ähkintä, hampaiden kiristys ja poskelle vierähtävä kyynel kertovat, että kipua syntyy aivan liikaa. Ethän kiduta itseäsi?

Mikä ihmeen osteopatia?

Osteopatia on hoitofilosofia ja ammatti. Se ei varsinaisesti ole pelkkä "käsin tehtävä hoitomenetelmä" tai "manipulaatiohoito", vaikka internetissä Wikipediaa myöten niin väitetään. Valtaosa osteopaatin käyttämistä tutkimuksista ja hoitomenetelmistä tehdään kuitenkin käsin. Osteopaatin hoito kohdistuu pääosin tuki- ja liikuntaelimistöön, vaikka osteopaatin ymmärrys ei liikuntaelimistöön rajoitukaan.

Hoitomenetelmät valitaan osteopatiassa vasta sitten, kun tiedetään miksi ja mitä hoidetaan. Monet ulkoisesti osteopatiaa muistuttavat terapiamuodot toteutetaan työkalu edellä sen sijaan, että mietittäisiin miksi työkalua käytetään. Se on vähän sama kuin söisi antibioottia ajattelematta johtuuko nivelkipu mekaanisesta ärsykkeestä vai bakteeri-infektiosta. Lähteekö kukaan sahaamaan lautaakaan vasaralla?

Tärkeimpiä asioita osteopatiassa ovat terveen toiminnan - anatomian ja fysiologian - tuntemus ja pyrkimys terveen toiminnan palauttamiseen. Siksi osteopaateilla on terveydenhoitoalan laajin anatomian koulutus peruskoulutustasolla Suomessa (240 opintopistettä / 4 vuotta). Osteopaatti tutkii ja tekee sen perusteella osteopaattisen, toiminnallisen diagnoosin. Diagnoosin perusteella toteutetaan hoito. Joskus tehty hoito toimii itsessään diagnostisena työkaluna. Tällöin hoitokertoja tarvitaan luonnollisesti useampi kuin yksi. Toiminnallinen diagnoosi ei ole staattinen ja pysyvä, koska ihmisen toiminta voi muuttua. Tämä on syytä muistaa aina, kun käy jonkinlaisessa hoidossa, jossa hoidetaan toimintakykyä.

Osteopaattisia perusperiaatteita ovat:

1. Ihminen on dynaaminen yksikkö.
2. Kehossa vallitsee itsesäätelymekanismeja, joiden tarkoitus on itsensä korjaaminen.
3. Rakenne ja toiminta vaikuttavat toisiinsa kaikilla tasoilla.
4. Rationaalinen hoito perustuu edellä mainituille periaatteille.

Osteopaatit hoitavat toiminnan häiriöitä. Osteopaatit kutsuvat näitä somaattisiksi dysfunktioiksi. Somaattinen dysfunktio ei ole vielä peruuttamaton patologinen muutos kudoksissa, vaan häiriö, jonka toiminta on palautettavissa osteopaattisin hoitomenetelmin. Somaattinen dysfunktio sisältää yhtä tai useampia seuraavista asioista:

Muutoksia kudoksen tekstuurissa, esimerkiksi iho voi olla dysfunktioalueella akuuttivaiheessa kostea, punoittava ja lämmin ja kroonistuessaan kuiva, vaalea ja viileä. Epäsymmetriaa, joka voi tarkoittaa esimerkiksi kivun väistämisestä tai lihasjäykkyyksistä johtuvia asennon puolieroja. Liikerajoitus, joka haittaa ihmisen toimintaa. Tuntomuutoksia, jotka voivat olla esimerkiksi puutumiset ja pistelyt sekä kipu ja arkuus.


Osteopaateilla on myös useita hoitomalleja, joiden kautta somaattisia dysfunktioita hoidetaan ja kehon kokonaisuuden toimintaa palautetaan:

Biomekaaninen malli, joka tarkastelee kehoa sen asennon ja kuormituksen kautta.

Respiratoris-sirkulatorinen malli, eli hengityksen ja nestekierron malli, tarkastelee hengityksen ja nestekierron toimivuutta esimerkiksi havainnoimalla turvotusalueita ja hengityksen toimintaa.

Neurologinen eli hermostollinen malli, joka on todennäköisesti minun pääasiallinen tarkastelumallini, koska
elimistö on täynnä sähköpiuhoja ja suurin osa osteopaattisesta hoidon vaikuttavuudesta tapahtuu hermoston kautta.

Metabolis-energeettinen malli, jossa tarkastellaan ihmisen toimintakykyä energiatuotannon kautta. Tämä malli lienee enemmän käytössä Yhdysvalloissa, jossa osteopaatit ovat lääkäreitä.

Behavioraalinen malli, jossa tarkastellaan ihmisen käyttäytymistä. Ihmisen käyttäytyminen vaikuttaa suuresti oireiden syntymiseen ja kestoon. Käyttäytymistä muuttamalla voidaan esimerkiksi saada kudokselle haitallinen, jatkuva ärsyke poistettua. Osteopaatit eivät ole psykologeja, mutta ymmärtävät ottaa käyttäytymisen huomioon.

Virheasento, asentovirhe vai mikä ihme?

Ovatko pääsi ja hartiasi työntyneet eteen? Ei hätää, tule hoitoon!

Ovatko lapaluusi romahtaneet? Kyllä terapia auttaa!

Kaareutuuko selkäsi notkolle? Tarvitset asiantuntija-apua!

Vai onko ongelmasi selän liiallinen pyöristyminen? Aijai, varaapa aika vastaanotolle.

Eikö kumpikaan edellisestä? No, sitten selkäsi on oltava liian suora!

Tai sitten selkäsi on sivuttaismutkalla, mikä tarkoittaa, että sinulla on pahin kaikista - kauhistuttava skolioosi.

Oli asento mikä tahansa, se on ongelma! Vai onko sittenkään?

Yllämainitut "ongelmat" ovat sellaisia, joista maallikolla ei välttämättä olisi harmainta aavistusta, ellei joku asiantuntija olisi niitä diagnoosiksi hänelle antanut. Skenaario menee kärjistetysti näin: ihminen menee vaivansa kanssa asiantuntijan vastaanotolle ja tulee sieltä useamman kanssa ulos. Siinä välissä asiantuntija on tehnyt diagnoosinsa, jonka hän on pohjannut havaintoihinsa. Syyttävä sormi osoittaa usein potilaan anatomisia ominaisuuksia tai asentoja, jossa potilas viihtyy - tai ei viihdy. Missä mentiin sitten pieleen?

Ensinnäkään ei ole olemassa täysin symmetristä ihmistä. Symmetrisyys on täysin esteettistä fantasiaa.

Toiseksi ei ole olemassa ylivertaista selän mallia, joka puhtaasti mekaanisilta ominaisuuksiltaan pysyisi kivuttomana.

Kolmanneksi ei ole olemassa yhtä optimaalista asentoa, jossa keho voisi pysytellä kivuttomana ja terveenä pitkiä aikoja. Paras asento on "se seuraava", eli liikkuminen.

Neljänneksi "virheasennoiksi" tai "asentovirheiksi" kutsutut asennot ovat yleensä sellaisia, joihin ihmisen kuuluisikin pystyä menemään, ellei kyseessä ole aito nivelen sijoiltaanmeno, kuten olkaluun irtoaminen nivelkuopastaan. Hermosto adaptoituu ylläpitämään sellaisia liikeratoja, joita käytetään, mutta se jättää myös pois sellaisia liikeratoja, joita ei käytetä. On siis täysin normaalia, että tuki- ja liikuntaelimistöön syntyy liikerajoituksia, jos liikettä rajoitetaan istumalla päivästä tai vuodesta toiseen toimistotuolilla. Se on siis kehon täysin asianmukaista adaptaatiota ja toimintaa, eikä suinkaan asentovirheitä, vaikka ne sellaisiksi tulkitaankin ns. asiantuntijan vastaanotolla. Yleensä asentoa suurempi ongelma on se, ettei se ole enää kivuton, tai sieltä ei päästä jännitysten takia pois.

Viidenneksi on yleensä mahdotonta sanoa (paitsi yli-itsevarman gurun toimesta), johtuuko "asentovirhe" tai liikerajoitus kivusta vai johtuuko kipu asentovirheestä. Itse olen taipuvainen väittämään ensimmäistä, mutta valitettavan moni väittää suoraan jälkimmäistä. Kipu itsessään on suojamekanismi. Kipu suojaa immobiliteetilla, eli se pyrkii rajoittamaan liikettä. Liikkeen rajoitus taas synnytetään lihasjännityksellä. Kipu suojaa myös psykologisilla tekijöillä, kuten liikkeen varomisella, sekä tiedostetulla ja tiedostamattomalla ontumisella. Nämä voivat kroonistaa kipuongelmaa ja liikerajoituksia. Ne voivat toki olla kipua ylläpitäviä ja jatkavia syitä, mutta eivät välttämättä se alkuperäinen ongelmanaiheuttaja, kuten usein väitetään.

Eikä se, että hoito auttoi, tarkoita sitä, että kivun syy on löytynyt. Se tarkoittaa vain sitä, että hoito auttoi. Liike itsessään on lääke mekaaniseen kipuun. Kun hoito tehdään hyvin, myös kipu vähenee, lihasjännitys vähenee ja täten myös liikkeen laajuus kasvaa.

Miksi sitten "mäkätän"? Kirjoitan asiasta sen vuoksi, että ihmiset usein takertuvat anatomisiin ominaisuuksiinsa ja asiantuntijoiden diagnooseihin sillä tavalla, että oma keho koetaan jatkuvana ongelmana, joka iän myötä vain pahenee pahenemistaan. Anatomiset ominaisuudet ovat sellaisia, joita ei pääse pakoon. Notkoselkä-, skolioosi-, jalkojen pituusero-, ryhtivirhe- ym. diagnoosit eivät ole siis ratkaisukeinoja kivun hallitsemiseksi. Näillä diagnooseilla ei välttämättä ole edes mitään arvoa kivun hoitamisessa. Sen sijaan, että ne auttaisivat, ne monesti lisäävät ihmisten huolta ja pelkoa omaa kehoaan kohtaan. Notko- ja kyttyräselkäänsä ei pääse pakoon, vaikka kuinka yrittäisi. Sen sijaan asentovirhediagnoosi voi medikalisoida ihmisen "tarvitsemaan" elinikäistä asiantuntija-apua, vaikka todellisuudessa samanlaisia notko- ja kyttyräselkiä kävelee kaupungilla täysin oireettomina ja tietämättöminä omista "ongelmistaan".

Itse en käytä termejä asentovirhe tai virheasento. Puhun mieluummin liikerajoituksista. Kuten kollegani Kari Suomalainen sanoisi:"haluan nähdä mieluummin elokuvaa kuin valokuvaa". Staattinen valokuva - tai asento - ei kerro kehon toiminnasta juuri mitään. Sen sijaan liike ja sen rajoitukset kertovat huomattavasti enemmän. Toiminnalliset diagnoosit ovat myös muuttuvia, eivätkä pysyviä tuomioita. Omaa anatomiaansa on paljon vaikeampi muuttaa kuin omaa toimintaansa. Omista asennoista ja rangan kaarista ei kannata niin hirveästi stressata ja stressaantua. Sen ajan voi käyttää vaikka selän liikutteluun.

Ruoki hermoja, älä kipua

Kivun hoitaminen kivulla ei ole kauhean järkevää. On kuitenkin totta, että on olemassa mekanismeja, joissa kipu lievittyy kivulla.* Tällä tarkoitetaan sitä, että voimakkaampi ärsyke voi tuottaa kivun, joka vie huomion lievemmältä ärsykkeeltä ja kivulta. Huomio voi siis olla vain rajallisessa määrässä kohteita yhtä aikaa. (*Tätä mekanismia kutsutaan nimellä diffuse noxious inhibitory control eli DNIC)

Tilanne on vastaava kuin huutaisi niin kovaa, että normaalipuhetta ei enää kuulisi. Se on kuin naapurista tulevaa metelöintiä vastaan taistelisi laittamalla omista äänentoistolaitteista volyymin kaakkoon. Tällöin taustameteli ei kuulu ja se voi joskus kadotakin, kun naapuri ymmärtää yskän. Mekanismi toimii terveillä yksilöillä, mutta varsinkin herkistyneessä ja kroonistuneessa kivussa ei. Kroonistuneessa tilanteessa stereot voivat jäädä lopullisesti soittamaan omaa kappalettaan.

Kudosvauriossa tapahtuu  herkistymistä sensorisissa ääreishermoissa. Puhutaan hypersensitisaatiosta, jossa kipukynnys alenee. Alentuneessa kipukynnyksessä normaalisti kivuttomat aistimukset tuottavat kipua. Usein, kun ihmiset sanovat, että heillä on korkea kipukynnys, he tarkoittavat sitä, että heillä on korkea kivunsietokyky, vaikka heidän kipukynnyksensä olisikin alentunut.

Myös selkäytimen neuroneissa tapahtuu herkistymistä ja aivojen kipua lievittävissä laskevissa radoissa nosiseption, eli vaara-aistimusten ja ärsykkeen esto vähenevät. Mitä intensiivisempää ja pitkäkestoisempaa kipu on, sitä enemmän herkistymistä voi tapahtua. Lopulta kivun syntyyn ei välttämättä tarvita edes periferistä ärsykettä eikä kudosvauriota! Pelkkä kipu voi siis riittää. Tilanne on kuin stereot pärähtäisivät päälle pelkästä kaukosäätimen hipaisusta, tai jopa pelkästä ajatuksesta. Mitä enemmän kipua varomme, sitä enemmän kivulle tavallaan annamme huomiota, ja sitä herkemmin kipua myös syntyy. Tämä on keskushermoston herkistymistä kivulle.

Kivun provosoiminen esimerkiksi kivuliaalla liikunnalla tai kivuliaalla käsittelyllä voi saada aikaan hermostossa reaktion, jota kutsutaan pitkäkestoiseksi potentiaatioksi. Tässä fysiologisessa reaktiossa nosiseptiota välittävä järjestelmä voi alkaa tuottamaan ärsykkeitä ja kipua ilman tulehdusta tai mekaanista stimulaatiota tunneista jopa päiviin, edelleen herkistäen ja potentiaalisesti kroonistaen ongelmaa. Erittäin kivulias hoito on mielestäni vähän sama kuin hakkaisi huonosti toimivaa tietokonetta toivoen sen taas jatkavan toimintaansa. Ei siinä taitoa tarvita, mutta tuuria sitäkin enemmän.

Hermokudos on aistivaa ja viestiä välittävää kudosta. Riippumatta siitä onko se kiinni ihossa, lihaksistossa, nivelsiteissä, välilevyn pinnassa, kalvoissa tai vaikkapa verisuonissa, on hermosto näissä kudoksissa sen aistiva osa. Hermosto painaa kehon painosta vain 2%, mutta käyttää 20% hapesta ja glukoosista. Se tarkoittaa sitä, että hermokudos on erittäin riippuvainen verenkierrostaan, joka kuljettaa sille hapen ja ravinteet. Hermostoa on yhteensä yli 70 km pituudelta, eli sitä on todella paljon. Varsinkin mekaanisessa, eli asentoihin ja liikkeeseen reagoivassa kivussa kannattaa pitää huolta hermokudoksen verenkierrosta.

Useimmiten hermokudos saa riittävästi happea ja ravinteita, kunhan pysymme liikkeessä, emmekä vietä liikaa aikaa yhdessä asennossa. Monesti paikallaan oleminen alkaakin tuottaa epämukavuuden tunnetta ja jopa luonnostamme vaihdamme asennosta toiseen. Kannattaa kuitenkin havoinnoida omia asentotottumuksiaan ja rikkoa pinttyneitä kaavoja. Tarkkaile nojaatko usein vain toiselle kyynärpäälle tai ristitkö jalkasi usein toispuoleisesti. Olkalaukun tai repun kantaminen yksinomaan toisella hartialla on myös erittäin yleistä. Vastaavista pinttyneistä tavoista kannattaa pyrkiä eroon ja tuottaa keholle monipuolisia liikkeitä. Selkärangassa on runsaasti niveliä ja ne liikkuvat monipuolisesti eri suuntiin. Eteentaivutuksia, taaksetaivutuksia, sivutaivutuksia, kiertoliikkeitä ja sivuttaisliukuakin voi tehdä useassa eri asennossa. Näitä rangan liikkeitä ei tapahdu esimerkiksi istuessa, seistessä, juostessa tai monessa kuntosaliharjoitteessa. Tanssi, jooga, voimistelu ja liikkuvuutta vaativat kamppailulajit ovat parempia esimerkkejä harrastuksista, joissa kehon liikkuvuusominaisuuksia käytetään monipuolisesti. Äärimmäisen hyvä liikkuvuus ei tietenkään ole oikotie onneen ja kivuttomuuteen, eli ihan niin yksinkertaisesta asiasta kivussa ei ole kysymys.

Edes pehmytkudosvaurion kannalta totaalilepo ei ole paras mahdollinen tilanne. Jotta kudos vahvistuisi, tulee sitä kuormittaa. On tietenkin selvää, että kuormittaminen pitää tehdä asteittain. Ruskea nurmi tarvitse kastelua, ravinteita ja lepoa. Jos ruskealla nurmella aloitetaan jalkapallopeli täydellä teholla, ei kentälle kasva uutta nurmea. Ennen pelejä nurmi kastellaan ja lannoitetaan. Tämä tarkoittaa pehmytkudosvauriossa sitä, että vaurioalueen neste- ja verenkiertoa ylläpidetään pienellä liikkeellä, mutta kudoksia ja kipua yliärsyttämättä.

Kivunhoidossa yksi tärkeä periaate on kivun näännyttäminen. Kun kipua ei tuoteta tai provosoida, kipu voi kuihtua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että paikalleen voisi jäädä. Myös kivun liiallinen varominen voi pahentaa hermoston kokemaa uhkaa ja lisätä kivun kokemista. Onkin tärkeää löytää se määrä liikuntaa, joka ei ylikuormita ja ärsytä, vaan totuttaa hermostoa, että liikkuminen ei ole uhkaavaa. Toisinaan voit tarvita tässä ammattilaisen, kuten osteopaatin apua.

Ruoki siis hermoja, älä kipua!