keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Epäspesifi mekaaninen kipu

Kipu on yleisimpiä syitä hakeutua lääkärin, fysioterapeutin tai osteopaatin vastaanotolle. Harva hakeutuu hoitoon pelkän liikerajoituksen vuoksi. Varsinkin osteopaatit pyrkivät hoitamaan kipua liikkeen avulla, mihin on varsin hyvät syynsä.

Kipu on biologisesti tärkeä tekijä hengissäpysymiselle. Kipuaistimus varoittaa vaaroista, jotka joko potentiaalisesti tai ihan oikeasti vahingoittavat ruumista. Kipua ei olisi ilman aivoja. Kipu on itseasiassa aivojen tulkinta ja lopputuote eri aistininformaatiolle. Kun puhutaan mahdollisesti haitallisesta aistinärsykkeestä, puhutaan nosiseptiosta. Esimerkiksi iholla on nosiseptoreita, joiden ärsytys aikaansaa informaatiokulun ensin selkäytimeen, jossa sitä käsitellään. Jos ärsyke on tarpeeksi vahvaa, tieto jatkaa matkaa aivoihin asti, jossa tapahtuu useilla aivojen aluilla lopullinen tulkinta ja kivun tuotanto. Kipu on siis aina korvien välissä. Nosiseptoreita kutsutaan usein myös "kipureseptoreiksi", mikä on mielestäni epäkuvaava ja harhaanjohtava ilmaisu näille aistimille. Kipua ei vastaanoteta eli "reseptoida" elimistön ulkopuolelta eikä se synny myöskään näissä aistimissa, vaan se tuotetaan aivoissa. Suuri osa nosiseptiosta ei ikinä saavuta tietoisuutta. Kuvaavampi sana olisi vaarareseptori. Kipu ei varsinaisesti synny myöskään luusta, lihaksista, jänteistä tai nivelsiteistä. Näissä rakenteissa on kyllä runsaasti hermoja ja niiden yhteydessä nosiseptoreita. Tästä syystä kipuaistimus on tavallaan aina "hermoperäistä".

On kaksi tapaa ärsyttää hermokudosta. Ne ovat kemiallinen ja mekaaninen ärsytys. Esimerkiksi tulehduksessa syntyy näitä molempia tekijöitä. Inflammatoriset kemialliset aineet, joita syntyy vaurioalueelle voivat ärsyttää kudosta, mutta samalla syntyy myös turvotusta, joka on mekaaninen ärsyke. Kemialliseen kipuun yleensä auttavat tulehduskipulääkkeet, jotka vaikuttavat pro-inflammatoristen prostaglandiinien ja sytokiinien tuotantoa estävästi.

On kuitenkin mekaanista kipua - venytystä tai kompressiota hermokudoksessa - jota eivät lepo ja tulehduskipulääkkeet korjaa. Yksittäisen hermon puristus- tai pinnetila on helppo diagnosoida manuaalisesti. Usein mekaaniset kiputilat eivät kuitenkaan ole yksittäisen hermon puristus- tai venytystiloja, minkä vuoksi kipu saattaa olla laaja-alaisempaa. Voi olla, ettei kipuun tunnu löytyvän pitkäkestoista apua esimerkiksi ergonomista asentoa muuttamalla tai kipulääkkeitä syömällä, saati lepäämällä. Asennonvaihdos kyllä auttaa hetkeksi, mutta kipu tuntuu palaavan.

Kipu on aivojen tulkinta ja tarve jostakin. Tällaisessa tilanteessa, varsinkin, kun taustalla ei ole mitään traumaattista tapaturmaa, kyse voi olla hermoston ravinnon ja hapentarpeesta. Hermojen ympärillä on pieniä verisuonia, jotka ovat myös puristuksissa hermon ympärillä. Hermokudosta on todella paljon ja se on kuin jättimäinen seitti ympäri kehoa. Kun emme liiku, vaan istumme tuntikausia esimerkiksi toimistotyössä, jäykistymme monelta alueelta. Tällöin myös koko "seitti" on tiukalla ja yhden reunan kiristys kiristää myös toista.

Tällaisessa tilanteessa kipu voi olla kuin jano. Hermosto janoaa liikettä, koska liike vapauttaa hermoja ja verisuonia. Janoa tyydytetään säännöllisellä juomisella. Janoa ei tyydytetä niin, että juomme illalla kolme litraa vettä putkeen, kun olemme ensin olleet koko päivän juomatta. Ratkaisu on kivun ja liikkeenkin suhteen säännöllisyys. Tämä on syy miksi paraskaan ergonominen työtuoli tai ergonominen työasento ei ratkaise ongelmaa mikäli ihminen on vain paikallaan. Muurahaiset työhousuissa voisivat olla jopa parempi ratkaisu. Liikkeen ei tarvitse välttämättä olla pelkkää "urheilua". Se voi olla ihan normaalia puuhastelua, kunhan se on riittävän säännöllistä, mielellään sellaista, jota tapahtuu hereilläolon jokaisena tuntina (onneksi emme myöskään nuku täysin paikoillamme).

Osteopatiassa liike voitelee ja ravitsee (myös) hermokudosta. Liikeratoja vapauttamalla aineenvaihdunta normalisoituu, eikä aivojen tarvitse täten tulkita nosiseptiota kipuna. Käsin tehtävässä hoidossa myös mekanoreseptoreista ja proprioseptoreista aivoihin tuleva tieto kilpailee nosiseption kanssa aivojen huomiosta, minkä vuoksi kipua ei havainnoida. Aivot tulkitsevat liikkeen ja kosketuksen olevan nosiseptiota tärkeämpää tai huomionarvoisempaa informaatiota. Kivuttomalla liikkeellä voidaan myös moduloida aivojen tulkintaa kivuliaista liikeradoista ja asennoista. Myös miellyttävä kokemus vie huomiota pois kivulta ja aivojen perseptio kivusta muuttuu.

Usein varsinkaan pitkittyneellä kivulla ei ole enää suoraa vastetta kudosvaurion kanssa. On siis tärkeää muistaa, ettei kipu aina kuvaa vaurion suuruutta. Neulan työntäminen kynnen alle tuottaa suhteettoman paljon kipua verrattuna syntyneeseen kudosvaurioon, kun taas kolarissa todella vakavasti loukkaantunut ihminen ei välttämättä tunne lainkaan kipua.

Usein kipu on vain hälytysääni. Se ei itsessään riko tai jäykistä kudoksia. Varsinkaan silloin, kun ei ole syytä epäillä suurta kudostuhoa. Siksi kipua ei tarvitse varsinaisesti pelätä ja varoa. Itse asiassa kivun varominen ja liikkumattomuus voivat olla syynä jäykistymiselle. Ei kuitenkaan ole järkevää tahallisesti ärsyttää ja tuottaa kipua, koska se voi altistaa kivun kroonistumiselle. Kivuttoman liikkeen tuottaminen on siis tasapainottelua, joka vaatii myös tietynlaista opettelua ja oman kehon kuuntelua. Liikkumista ei pitäisi rajoittaa eikä varoa liiaksi, mutta kivun tahallinen provointi tulee jättää pois.

Usein ihmisiä neuvotaan tekemään liikeharjoituksia kivun rajoissa, mutta mielestäni se on aika uskalias neuvo. Joidenkin ihmisten kivunsietokyky on melkein sitä luokkaa, että liike lopetetaan vasta sitten, kun raajat tippuvat irti... Liikeharjoituksia tulee tehdä siis KIVUTTOMUUDEN rajoissa.

Kivusta voisi - ja aionkin - kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta jätetään se myöhemmille blogauksille.


tiistai 18. joulukuuta 2012

Hoitamisesta tulee hyvä mieli

Pari viikkoa takaperin näin ystäviäni. Ennen keilailuun lähtemistä juttelimme niitä näitä ja keskustelu kääntyi osteopatiaan ja kaverin hermo-oireisiin. Kaverillani oli molempien kämmenien pistelyä, joka ajoittui varsinkin nukkumisen yhteyteen. Hänellä on paljon fyysistä ja staattista työskentelyä muun muassa erilaisten koneiden kuljettajana ja hänellä on myös talonrakennusprojekti käynnissä.

Hetken "haastateltuani" häntä päätimme tehdä nopean liiketestauksen, jossa pyysin häntä liikuttamaan päätään eri suuntiin. Tein turvatestit kaularangan mahdollisen hermojuuriahtaumien ja välilevynpullistumien varalta. Kokeilin myös provosoida puutumisoireistoa puristamalla hermopunosta molemmilta puolilta (plexus brachialis) suoraan peukalolla ja myös solisluuta painamalla. Tutkin myös olisiko mahdollisesti pieni rintalihas tai ensimmäinen kylkiluu kiristyksellään puristanut hermopunosta. Tein myös Tinnellin koputustestit kolmen tärkeimmän yläraajan hermon alueelle (radialis, medianus ja ulnaris).

Kuva olkapunoksesta (plexus brachialis)

Kaverilta ei löytynyt vakavia vasta-aiheita hoidolle. Ei löytynyt myöskään mitään yksittäistä rakennetta, joka oireet olisi  aiheuttanut, pientä ulnaris-hermon provokaatiota lukuunottamatta. Aivan alimman kaularangan nikaman ja ylimmän rintarangan nikaman välinen nikamasegmentti oli liikerajoittunut ja molempien kyynärvarsien ulkokierto oli rajoittunut. Samalla myös kyynärvarren ojentajalihakset olivat hypertoniset. CT-segmentin HVLA-manipulaatio ja kyynärvarsien jännitys-rentoutus-tekniikoiden jälkeen annoin asian olla ja antaa ajan hoitaa.

Sanoin kaverilleni, että tällaisilla asioilla on taipumus uusiutua varsinkin, jos jatkaa samanlaisissa työolosuhteissa ja nukkumisasento on huono. Sanoin myös, ettei tällainen "pikahoito" ole vielä varsinaista osteopatiaa.

Pari viikkoa myöhemmin ystäväni kuitenkin soitteli minulle ja sanoi, että puutumiset ovat oleellisesti vähentyneet. Aiemmin puutumiset olivat jokapäiväisiä, nyt niitä tuli vain satunnaisesti eikä yhtä voimakkaina kuin aiemmin.

Positiivinen palaute auttaa jaksamaan. Tulin puhelinsoitosta iloiseksi. Kyseessä ei ollut kuitenkaan vielä täysimittainen hoito: miten hyvässä kunnossa ystävä olisikaan, jos olisi ehtinyt tutkia ja hoitaa vielä tarkemmin?

torstai 13. joulukuuta 2012

Spirituaalisuus osteopatiassa

Aiemmassa blogauksessa kerroin osteopatian olevan hoitofilosofia, joka koostuu tietyistä periaatteista. Yksi näistä oli kehon yhtenäisyys. Tätä kehon yhtenäisyyttä on eroteltu perinteisesti kolmeen osa-alueeseen, joka on englanniksi "body, mind and spirit". Sanon tämän englanniksi siksi, että ensimmäinen tarkoittaa kehoa, toinen mieltä, mutta kolmannesta en voi olla täysin varma, mitä se suomeksi tarkoittaa. Pohdinpa siis aihetta hieman.

"Spirit" voidaan ymmärtää ehkä sieluna, mutta englanniksi sille on olemassa oma vastineensa, joka on "soul". "Spirit" voi tarkoittaa myös henkeä. Ehkä se voisi tarkoittaa myös sitä, että ihminen on elossa ja hänessä ovat ne voimat, jotka ylläpitävät elämää.  Spirituaalisuus voi tarkoittaa hengellisyyttä, ehkä jopa uskoa. Uskon taas helposti voisi kategorisoida jonnekin mielen - mind - alajaksoksi. Ei välttämättä järjen, vaan tunteiden alle. Tunteitaan - esimerkiksi pelkoa tai rakkautta - ei voi täysin järjen avulla kontrolloida, eikä myöskään uskoa. Ihminen joko uskoo johonkin tai ei usko. Miksi siis kehon yhtenäisyys ei voisi yksinkertaisuudessaan olla vain body - mind -yhteys ilman spiritiä?

Maailman uskontojen lukumäärän huomioiden on tosiasia, että ihmisillä on tarve uskonnollisuuteen ja hengellisyyteen. Usko antaa ihmiselle lohtua ja elämänmyönteisyyttä. "Kaikki spirituaalisuus on kärsimyksestä vapauttamista", kuuluu eräs - ilmeisesti - buddhalaista alkuperää kuuluva sanonta. Osteopatian filosofian periaatteissa sanotaan, että keholla on itsesäätelymekanismi, jolla on pyrkimys korjaamaan itse itsensä. Voisiko "spirit" tarkoittaa tätä itseparanemismekanismia?

Uskon voimasta tunnetaan lääketieteessä ilmiö nimeltä plasebo. Sitä ei voida järjellä ohjailla. Suomessa sitä kutsutaan erheellisesti lumevaikutukseksi. Erheellisesti siksi, että plasebolla on aitoja ja mitattavia fysiologisia vaikutuksia. Vaikutus tosin ei suoranaisesti ole annetun hoidon ansiota, vaan siitä, miten keho reagoi annettuun hoitoon ja käynnistää sisäsyntyisen itseparanemismekanismin. Se, miten hyvin tämä itseparanemismekanismi toimii ja käynnistyy, on täysin kiinni potilaasta itsestään. Kaikki eivät reagoi plaseboon yhtä voimakkaasti. Reagoinnin voimakkuuteen vaikuttavat monet asiat, kuten potilaan omat ennakko-odotukset, mutta myös hoitajan usko antamaansa hoitoon. Plasebo on siis niin potilaan kuin hoitajankin kannalta terveellinen ilmiö. Usko annettuun hoitoon ja plasebo-ilmiö käynnistävät potilaan paranemisen. Usko annettuun hoitoon tekee hoitajasta myös paremman terapeutin. Win-win!

Marita Sandströmin Psyyke ja aivotoiminta -kirjassa kerrotaan, että lukuisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi se, että plasebolla on neurobiologinen tausta ja se vaikuttaa sekä kehoon että mieleen. Plasebo esimerkiksi vähentää kipua ja kohottaa mielialaa. Se vähentää esimerkiksi ärtyneen paksusuolen oireistoa 40,2 %, pohjukaissuolen haavan oireita 36,2-44,2 %, vakavan masennuksen lääkehoidossa 29,7 %, migreenikohtauksessa 29 %, refluksitaudissa 26,8 % ja kroonisessa väsymysoireyhtymässä 19,6 %. Lisää mielenkiintoista informaatiota löytyy kirjan sivuilta 282 - 285.

Mitä tapahtuu, jos potilaalta viedään usko ja toivo paremmasta terveydestä? Se ei todennäköisesti ainakaan edistä potilaan terveyttä. Todennäköisesti se jopa alentaa sitä. Ennen kuin rekisteröity terveydenhuollon ammattihenkilö kieltää potilaaltaan homeopatian, vyöhyketerapian tai aloe vera-juoman käytön, tulisi hänen muistaa Hippokrateen ohjeistus siitä, että potilaalle ei ainakaan saa aiheuttaa lisää haittaa. Jos potilas kokee saaneensa apua vaarattomasta, mutta tutkimusnäytöltään puutteellisesta, hoidosta,  miksi häneltä pitäisi viedä se pois kieltämällä sen vaikutukset tai leimaamalla ne pelkäksi huuhaaksi? Mikä oikeus ammattihenkilöllä on heikentää potilaansa itseparanemisjärjestelmää, vaikka tietäisi potilaan saaman terapian olevan tieteellisesti kestämättömällä pohjalla? Rekisteröidyn terveydenhuollon ammattihenkilön kannattaa tilanteessa kysyä itseltään haluaako antaa potilaansa terveydelle mahdollisuuden vaiko olla kusipää oikeassa. Jos haluaa tunteitaan purkaa johonkin, niin mieluummin kohdistaa kritiikkinsä hoitoja antavalle taholle kuin potilaalle.

Plasebon vastakohta on nosebo - negatiivinen reaktio saatua hoitoa kohtaan, jolla ei pitäisi normaalisti olla haitallisia vaikutuksia. Mitenköhän lukemattomia erilaisia (terveyttämme) rajoittavia uskomuksia olemme elämämme aikana omaksuneet ja kohdanneetkaan? Mitkä kaikki asiat ovatkaan itseparanemismekanismimme toimimisen esteenä? Mitä tapahtuu potilaan käytöksessä, kun hänelle sanotaan, ettei hänen sairautensa kannalta ravinnolla ole mitään merkitystä? Kannustaako tällainen potilasta noudattamaan terveellisiä - eli terveyttä etsiviä - elämäntapoja? En itse usko niin.

Onko plasebo-ilmiöllä toisaalta edes mitään tekemistä spirituaalisuuden kanssa? Plaseboa voidaan sentään edes jotenkin tutkia ja mitata, vaikka sekin on jotain sellaista, mitä on todella vaikea ymmärtää ja havainnoida. Spirituaalisuus taas voidaan ymmärtää hyvin monella eri tavalla. Spirituaalisuuden käsite on myös paljon abstraktimpi, monitahoisempi ja henkilökohtaisempi kuin pelkkä plasebo-ilmiö, eikä minulla ole sen tarkempaan kuvailemiseen riittävästi tietoa saati ymmärrystäkään.

Body - mind - spirit -yhteyden etsintä kuitenkin jatkukoon, eikä kysymykseen liene yksinkertaista vastausta. Ehkäpä uskonnollisuus on osteopatian filosofian syntyhetkillä 1800-luvun lopussa ollut niin itsestään selvää, että sen on automaattisesti ajateltu kuuluvan osaksi ihmisen yhtenäisyyttä. Nykyisin asian suhteen ollaan varmasti varovaisempia, minkä vuoksi ehkä itsekin yritän selittää spirituaalisuutta itselleni fysiologisena ilmiönä. Pitää kuitenkin muistaa, että  yhtenäisyyden hahmottamiseksi tehty kokonaisuuden paloittelu pienempiin osa-alueisiin on vain ajatusleikkiä, jolla pyrimme ymmärtämään asioita, jotka ovat meille liian monimutkaisia hallittaviksi. Kehoa, mieltä ja tätä kolmatta osa-aluetta ei voida erottaa toisistaan, minkä takia jaottelu on teennäistä.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Mitä osteopaatti hoitaa?


Osteopatia on hoitofilosofia. Se ei varsinaisesti ole "käsin tehtävä hoitomenetelmä", vaikka monet ammatin edustajatkin niin yrittävät osteopatiaa selkokielellä ihmisille esitellä. Voi jopa olla, että olen itsekin sanonut näin. Esittely on siinä mielessä perusteltu, että suurin osa osteopaatin käyttämistä tutkimuksista ja hoitomenetelmistä tehdään käsin. Hoitomenetelmät ovat kuitenkin toissijaisia (huom. eivät arvottomia) suhteessa siihen, miksi hoidetaan. Tärkeimpiä ovat terveen toiminnan - anatomian ja fysiologian - tuntemus ja pyrkimys terveen toiminnan palauttamiseen, jolloin keho voi korjata itse itsensä. Osteopaatti tutkii ja tekee sen perusteella osteopaattisen, toiminnallisen diagnoosin. Vasta diagnoosin perusteella lähdetään hoitamaan. Joskus tehty hoito toimii itsessään diagnostisena työkaluna. Tällöin hoitokertoja tarvitaan luonnollisesti useampi kuin yksi.

Osteopaattisia perusperiaatteita ovat:

  • Ihminen on dynaaminen yksikkö
  • Kehossa vallitsee itsesäätelymekanismeja, joiden tarkoitus on itsensä korjaaminen
  • Rakenne ja toiminta vaikuttavat toisiinsa kaikilla tasoilla
  • Rationaalinen hoito perustuu edellä mainituille periaatteille

Osteopaatit hoitavat toiminnan häiriöitä. Osteopaatit kutsuvat näitä somaattisiksi dysfunktioiksi. Somaattinen dysfunktio ei ole vielä peruuttamaton patologinen muutos kudoksissa, vaan häiriö, jonka toiminta on palautettavissa osteopaattisin hoitomenetelmin. Somaattinen dysfunktio sisältää yhtä tai useampia seuraavista asioista:

  • Muutoksia kudoksen tekstuurissa
Somaattisen dysfunktion alueella esimerkiksi iho voi olla akuutissa dysfunktiossa punainen tai kroonisessa dysfunktiossa valkoinen sympaattisen hermoston aktivaation vuoksi. Iho voi tuntua esimerkiksi kitkaiselta, kuivalta tai märältä.
  • Epäsymmetriaa
Epäsymmetria voi tarkoittaa esimerkiksi luisten rakenteiden korkeuseroja tietyissä asennoissa, rangan kiertymistä ja sivutaivuttumista tai vaikkapa purennan toispuoleisuutta.
  • Liikerajoitus
  • Tuntomuutoksia
Tuntomuutoksia voivat olla esimerkiksi puutumiset ja pistelyt sekä kipu ja arkuus.


Osteopaateilla on myös useita hoitomalleja, joiden kautta somaattisia dysfunktioita hoidetaan ja kehon kokonaisuuden toimintaa palautetaan:

  • Biomekaaninen malli
Biomekaaninen malli tarkastelee kehoa sen asennon ja kuormituksen kautta.
  • Respiratoris-sirkulatorinen malli
Nestekierrollinen malli tarkastelee nestekierron toimivuutta. Nestekiertoon voidaan katsoa kuuluvan niin verenkierto (isot verisuonet ja hiusverisuonet), imunestekierto (eli lymfakierto), aivo-selkäydinnesteen kierto kuin nivelten synoviaalinestekin tai vaikkapa välilevyjen ravitsemus.  Suuri osa kehon jätteenpoistosta (esim. hiilidioksidi) vaatii hyvän nestekierron ja hengitysmekanismin, jotka vaikuttavat molemmat läheisesti toisiinsa.
  • Neurologinen malli
Elimistö on täynnä sähköpiuhoja ja suurin osa osteopaattisesta hoidon vaikuttavuudesta tapahtuu hermoston kautta.
  • Metabolis-energeettinen malli
Kehon energiantuotannon ja aineenvaihdunnan tulee olla kunnossa, jotta ihminen voisi olla terve.
  • Behavioraalinen malli
Ihmisen käyttäytyminen vaikuttaa suuresti oireiden syntymiseen ja kestoon. Käyttäytymistä muuttamalla voidaan esimerkiksi saada kudokselle haitallinen, jatkuva ärsyke poistettua. Osteopaatit eivät ole psykologeja, mutta ymmärtävät ottaa käyttäytymisen huomioon.


"Find it, fix it and leave it alone"

Ylläoleva lainaus on A.T. Still:n yleinen sitaatti. Se on siinä mielessä erinomainen, että vaikka osteopaatti tutkisi ja hoitaisi somaattisia dysfunktioita, on ymmärrettävä, että keho itse lopulta korjaa itsensä ajan kanssa, kun sille vain annetaan mahdollisuus. "Fix it"-vaihe on vasta suunnanmuutos tai sykäys kohti terveyttä, ei vielä korjaava prosessi. Sen vuoksi heti hoidon jälkeen ei välttämättä tunnu vielä, että kipu olisi täysin poistunut. Se saattaa olla hieman helpottanut esimerkiksi nivelen liikelaajuuden palautumisen myötä, mutta vasta seuraavina päivinä nähdään onko keho pystynyt korjaamaan itse itsensä. Valitettavasti kehon paranemisnopeutta ei voida sinänsä lisätä, mutta sen hidastumista voidaan estää ja paranemisprosessin laatuun voidaan vaikuttaa.

Hoidon kannalta tärkeintä on kehon normaalin toiminnan palauttaminen niin, että keho pystyy sen itse toteuttamaan ja ylläpitämään. Silloin osteopaattinen hoito on mielestäni onnistunut. 

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Ranneluut

Tämä päivitys on täysin pelkkää muistinvirkistystä - itselleni ja muille anatomiasta kiinnostuneille. Vaikka pienellä muistisopukoiden koluamisella ranteen pienet luut - niiden nimet ja sijainti - muistuvatkin mieleen, on syytä lisätä muistin kyvykkyyttä palauttaa asiat mieleen kirjoittamalla niitä ylös. Tässä siis Grayn anatomiasta (ei siitä Greyn tv-sarjasta) lainatuilla kuvilla höystettynä ihan pelkästään ranteen luiden nimet. Ihastelkaamme siis tätä huikeaa aivoakrobatiaa vaatinutta blogausta! Näitäkin pieniä luita ja niiden välisiä niveliä osteopaatti tunnustelee, tutkii ja hoitaa. 






Proksimaalirivi:

os scaphoideum (veneluu)
os lunatum (puolikuuluu)
os triquetrum (kolmioluu)
os pisiforme (herneluu)

Distaalirivi:

os trapezium (iso monikulmaluu)
os trapezoideum (pieni monikulmaluu)
os capitatum (iso ranneluu)
os hamatum (hakaluu)



Tarkimmat ehkä jo huomasivatkin, että anatomian piirroksissa luiden nimet eivät vastaa luettelon vastaavia. Naviculare tarkoittaa scaphoideumia, triangular vastaa triquetrumia. Greater multangular on trapezium ja lesser multangular trapezoideum. 

lauantai 1. joulukuuta 2012

Mietintää whiplashista

Whiplash tarkoittaa ruoskaniskua ja on yleinen termi kuvaamaan vammamekanismia, joka liittyy usein törmäyksen aiheuttamaan niskan retkahdusvammaan ja sen aiheuttamaan kiputilaan. Retkahdusvammassa kaularangan rakenteet altistuvat voimakkaille venytys- ja kompressiovoimille, koska kaularanka voi iskusta riippuen joutua vuorotellen voimakkaaseen ylikoukistukseen ja yliojennukseen. Autolla ajaessa on tärkeää säätää penkin niskatuki oikealle korkeudelle, koska se estää ainakin kaikkein voimakkainta kaularangan yliojennusta. Vammat ovat yleensä sitä suurempia, mitä kovempi vauhti on törmäyshetkellä ja mitä enemmän kaularanka on kiertyneessä asennossa, esimerkiksi jos autoilija pyrkii katsomaan takapenkille juuri ennen iskua.

Retkahdusvamman jälkeen potilaiden oireiden kirjo on vakavuusasteeltaan varsin vaihtelevaa ja yksilöllistä. Osa ihmisistä on täysin oireettomia ja toisilla jopa sietämätöntä kipua, pahoinvointia, huimausta, pakkoasentoja ja pelkotiloja. Vammamekanismin perusteella ei ole lainkaan vaikea uskoa, että tilanteesta voi syntyä monenlaisia kudosvaurioita: mahdollisia vaurioalueita ovat mm. kaularangan luiset nikamat, välilevyt, kaularangan liikettä ohjaavat fasettinivelet, lihakset, nivelsiteet, selkäydin, hermot ja faskiaalirakenteet. Tilastotutkimuksissa ei ole kuitenkaan voitu havaita retkahdusvammapotilailla sen yleisemmin aiempien rakenteiden vaurioita kuin terveillä verrokeilla. Ei siis edes röntgen-tutkimuksilla tai uusilla magneettikuvausmenetelmillä, joilla vauriot pitäisi pystyä havaitsemaan. Whiplash-potilailla sen sijaan on verrokkeja useammin ahdistusta ja kivun pelkoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yksilöllisiä vakavia vaurioita voisi olla. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että varsinkin yli kuusi kuukautta kestävissä kroonisissa kivuissa kyse voisi olla jonkinlaisesta kivun herkistymisestä ja sentralisaatiosta. Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että kuvaavat WAD:ia (whiplash associated disorders) käyttäytymishäiriönä, jossa oireiden syy olisi psykologinen. Kudosvaurioiden lisäksi niskan retkahdusvamma ja kolaritilanne voivat olla psyykkisesti kuormittava ja pelottava yhdistelmä, jossa psyyken ja sooman (kehon) oirehdinta kohtaavat todella usein toisensa. Osteopatian perusfilosofiassa on ajateltu jo 1800-luvun lopusta asti, että keho on yksikkö, josta psyykettä ja soomaa ei voida erottaa toisistaan. On siis tämän filosofian perusteella mahdollista lievittää psyykkistä oireilua kehon kautta, mutta fyysistä oireilua on mahdollista lievittää myös psyyken kautta. Olisi myös epänormaalia mikäli fyysinen kipu ei jossain vaiheessa ilmenisi myös psyykkisenä pahoinvointina. En itse kuitenkaan usko siihen, että psyykkinen oireilu olisi vaivojen ainoa ja perimmäinen syy, vaan korkeintaan oireyhtymän yksi osatekijä, joka on saanut alkunsa fyysisestä vammamekanismista, joka  on toiminut niin fyysisten kuin psyykkistenkin oireiden laukaisijana.

Jos akuutissa niskan retkahdusvammassa ei ole tapahtunut vakavia vaurioita kuten nikaman murtumaa tai luksaatiota, jotka vaativat välitöntä kirurgista toimenpidettä, on aikainen mobilisaatio tärkeää - paikalleen ei pidä jäädä. Akuutin retkahdusvamman ennuste on onneksi hyvä ja kipua voidaan alkuun rajoittaa kipulääkityksellä. Kotiharjoitteista on hyötyä ja potilaan tulee elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Vakavien patologioiden poissulkemisen jälkeen ja alkuvaiheen tulehdusprosessin rauhoittuessa on hyvä hakeutua osteopaatin hoitoon, jotta paraneminen olisi laadullisesti mahdollisimman hyvää.



sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Psykoneuroimmunologia osa 1


Kävin viikonloppuna kuusi tuntia kestävällä kansalaisopiston meditaatiokurssilla, jonka jälkeen olo oli kuin olikin levollinen ja sain kimmokkeen myös (uudelleen)aloittaa rentoutumisharjoituksia arkena. Olen jo aiemmin perehtynyt aiheeseen lähinnä kirjallisesti ja itseharjoittein, mutta ohjatusti en ole rentoutumista usein harrastanut. Mieleeni tuli aihe nimeltä psykoneuroimmunologia ja Marita Sandströmin huikean hyvä kirja Psyyke ja aivotoiminta, jossa sivutaan myös stressin vaikutusta elimistöön. Alla kerrotaan siis stressin fysiologisista vaikutuksista ja myös siitä, että millä tahansa rentoutumismenetelmällä saadaan nämä vaikutukset katkaistua.Teksti on suoraa lainausta Sandströmin kirjasta, joka ansaitsee mielestäni enemmän huomiota.

On olemassa kolme stressoreihin reagoivaa järjestelmää. Näitä ovat HPA-akseli, eli hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori-akseli, lisämunuaisytimen hormonaalinen järjestelmä ja sympaattinen hermosto. Nämä järjestelmät eivät toimi yksikköinä vaan keskenään PVN:n, eli hypotalamuksen paraventricular nucleuksen, välityksellä. Välittömästä fysiologisesta uhasta viestivät systeemiset ärsykkeet kuten veren alhainen sokeripitoisuus, verenvuoto tai kipusignaalit. Tämä aikaansaa proinflammatoristen aineiden erittymistä. Tämä taas aikaansaa kortikoliberiinin erittymisen lisääntymistä, joka taas aktivoi HPA-akselia ja sympaattista hermostoa. Stressin käsittely on toinen tie PVN-alueelle. Stressin käsittelypiiriä aktivoivat tulkintaa edellyttävät stressorit, kuten psykososiaalinen paine, uusi ympäristö, aiemmin esiintynyt sama stressori tai aikaisemmin pelkoa herättänyt tilanne. Stressireaktion nopean osan käynnistää sympaattinen hermosto ja lisämunuaisen ydin, jolloin sympaattisen hermoston aksonipäätteistä ja lisämunuaisytimestä vapautuu adrenaliinia ja noradrenaliinia verenkiertoon. Ne aktivoivat parasympaattiseen hermostoon kuuluvia vagus-hermon päätteitä. Tätä kautta tieto kulkee aivoihin, jolloin mm. silmäterät laajenevat, syke ja hengitys kiihtyvät, lihaksisto jännittyy, veri ohjautuu pois suolistosta lihaksiin ja ruuansulatuskanavan toiminta vaimenee. 15-30 minuutin jälkeen HPA-akseli aktivoituu ja lisämunuaiskuoren kortisolituotanto kasvaa voimakkaasti. Jos tämä tilanne kestää hyvinkin kauan, altistaa se ihmisen erilaisille stressisairauksille. Myös kipukokemukset saattavat voimistua stressin yhteydessä. Tutkimusten mukaan se johtuu siitä, että toonisesti ”kipujärjestelmää” hillitsevä mesolimbinen mekanismi kärsii stressin aiheuttamasta dopamiinin puutoksesta. Sen myötä ilmaantuu hyperalgesia-tila, jolloin normaalisti kivuttomat ärsykkeet käynnistävät kipujärjestelmän toiminnan. (Sandström 2010: 178 - 187)

Kudostasolla krooninen psykososiaalinen stressi aktivoi geenejä, jotka tuottavat tulehdustiloja sekä kudostuhoa. Tällöin solut myös vanhenevat normaalia nopeammin. Elimistön geenitoiminta voi muuttua jo kahdeksan viikkoa jatkuneen rentoutumis-harjoittelun seurauksena. Tämän on havainnut J.A. Dusek työryhmineen tutkimuksessaan, jossa kävi ilmi, että psykososiaalisen stressin tuottamat epäedulliset geenimuutokset kumoutuivat rentoutumisharjoittelun vaikutuksesta. Tällöin 2209 geenin toiminta normalisoitui niin, etteivät ne enää aiheuttaneet tulehdusta ja kudostuhoa.   (Van Buskirk 1990: 797)

Fysiologinen rentoutumisreaktio voidaan saada aikaan, käytettiinpä mitä rentoutumis-menetelmää tahansa. kyseisen reaktion yhteydessä elimistön hapen kulutus vähenee, syke ja hengitystiheys pienenevät ja ääreisverenkierron verisuonet laajenevat.  Nämä muutokset ilmentävät sympaattisen hermoston toiminnan vaimenemista ja para-sympaattisen hermoston aktivoitumista. Jos tarkastellaan rentoutumisvasteita kemiallisella tasolla, törmätään typpioksidiin ja aivojen välittäjäaineisiin, hormoneihin ja neuropeptideihin. Yleinen havainto on, että cNOS-entsyyminen aktiviteetti vilkastuu, jolloin muun muassa verisuonia laajentavan typpioksidin määrä suurenee kudoksissa. Typpioksidi kumoaa lisäksi sympaattisen hermoston erittämän noadrenaliinin stressivaikutukset. (Sandström 2010: 191)

Rentoutumisen yhteydessä monista kudossoluista vapautuvat endokannabinoidit auttavat typpioksidia normalisoimaan stressaantuneiden kudosten aineenvaihdunnan ja rauhoittamaan sympaattisen hermoston toiminnan. Endokannabinoidit säätelevät myös HPA-akselin toimintaa vaimentamalla sitä ohjaavien aivoalueiden neuraalista aktiviteettia. Fysiologisen rentoutumisreaktion yhteydessä serotoniinin ja dopamiinin määrät aivoissa lisääntyvät. Lisäksi rentoutuneessa elimistössä alkaa erittyä "rakkaushormoni" oksitosiinia aivolisäkkeestä. Oksitosiini pystyy vaimentamaan stressiakselin toimintaa, nostaa kipukynnystä, lievittää ahdistusta ja aktivoi aivojen omien morfiinien eli opioidien eritystä ja serotoniinijärjestelmää. (Sandström 2010: 191)

Stressiin on lääketieteen piirissä suhtauduttu skeptisesti. Stressi ei vaikuta kaikkiin samalla tavalla. Toinen on toista herkempi ja voimme läpikäydä huikeankin stressaavia elämäntilanteita sairastumatta. On kuitenkin ihmisiä, jotka kova stressi lähes lamaannuttaa. Ennen vanhaan stressorit ovat olleet esimerkiksi sitä, että ollaan jouduttu pakenemaan petoeläintä tai metsästämään riistaa. Stressitekijää on seurannut fyysinen suoritus, joka on saanut stressaavan tilanteen laukeamaan. Nykyisin stressitekijä ei niin vain hievahdakaan: on tiukkoja työaikatauluja, maksamattomia laskuja, lapsienhoitoa, puolison kanssa riitaa, työpaikkakiusaamista, autossa vikaa ja mitä kukin tähän keksii. Pahassa tapauksessa on monta stressitekijää päällekkäin ja kuppi täyttyy monista asioista ennen kuin se menee nurin.

Osteopatiassa ollaan huomattu, että on ihmisiä, jotka reagoivat selvästi stressiin soomalla eli kehollaan. Lihakset jännittyvät ja on todella vaikea rentoutua. Tällaisessa tilanteessa on hyvä vain rauhoittua hoitopöydälle ja antaa rangan huokaista helpotuksesta. Osteopaatti osaa valita potilaan kannalta parhaat hoitotekniikat, jolloin hoitoa ei tarvitse jännittää. Stressaantuneen potilaan hoidossa olisikin hyvä myös hoitajan rauhoittua ja toimia jo esimerkillään ja työotteellaan "rauhoittavana lääkkeenä". 

Osteopatiassa lähdettäisiin myös etsimään somaattisia dysfunktioita autonomisen hermoston alueelta. Sympaattinen hermotus kulkee rangan alueilla T1-L2. Varsinkin sydämen, pään ja keuhkojen hermotusalue T1-T5 ovat tärkeitä. Kaularangan alueella sijaitsevat sympaattisen hermoston servikaaliset gangliot, joiden kautta sympaattinen hermotus kulkee päähän. Ne ovat kohdilla C2-C3, C5-C6 ja C7-T1. Sympaattinen hermosto saa aikaan mm. jännityksiä, sydämen sykkeen kohoamista ja verenpaineen nousua. Somaattisten dysfunktioiden hoito ei poista arjen huolia, mutta auttaa kehoa kestämään niitä paremmin. 

Parasympaattinen hermosto on elimistöä palauttava autonominen järjestelmä. Parasympaattinen hermotus tulee muutamien aivohermojen kautta. Kolmas aivohermo n. oculomotorius, seitsemäs aivohermo n. facialis, yhdeksäs aivohermo n. glossopharyngeus ja tärkein eli kymmenes aivohermo n. vagus. Suurin osa parasympaattisesta hermotuksesta tulee n. vaguksen alueelta. Parasympaattista hermotusta tulee kuitenkin myös ristiluun S2-S4 "nikamien" alueelta. Parasympaattisella hermostolla on myös parasympaattinen ganglio C1-nikaman poikkihaarakkeen kohdalla. Siksi osteopaatti tarkistaisi myös kallon ja ensimmäisen kaulanikaman välisen liikkeen toimivuuden. Kallon alueelle osteopaatti voi tehdä hienovaraisia kalvotekniikoita mm. aivohermojen ulostuleaukkojen kohdalle. Pitkä ja rauhallinen kosketus myös rentouttaa todella hyvin. Kosketus itsessään lisää edellä mainitun rauhoittavan oksitosiini-hormonin tuotantoa.

Rauhallisia hetkiä kaikille ja toivottavasti myös rauhallisia hoitohetkiä osteopatiassa!










Lähteet:

Sandström, Marita 2010: Psyyke ja aivotoiminta Neurofysiologinen näkökulma. Helsinki: WSOYpro Oy 1. painos

Van Buskirk, Richard L. 1990: Nociceptive reflexes and the somatic dysfunction: A
model. Journal of American Osteopathic Association Vol 90, No 9 September 1990.


lauantai 24. marraskuuta 2012

Sisäelinten autonominen hermotus nopeasti





Sydän

Sympaattinen hermotus: Th 1-5
Parasympaattinen: n.vagus 

Keuhkot

Sympaattinen hermotus: Th 2-4
Parasympaattinen: n.vagus

Ruokatorvi

Sympaattinen hermotus: Th 5-6
Parasympaattinen: vasen n. vagus

Mahalaukku

Sympaattinen hermotus: Th 6-10
Parasympaattinen: n. vagus

Maksa 

Sympaattinen hermotus: Th 7-9
Parasympaattinen: vasen n. vagus
Sensorinen hermotus: n. phrenicus C3-5

Sappirakko

Sympaattinen hermotus: Th 7-9 oikea puoli
Parasympaattinen: vasen n. vagus
Sensorinen hermotus: n. phrenicus C3-5

Haima

Sympaattinen hermotus Th 6-10
Parasympaattinen: oikea n. vagus

Ohutsuoli

Sympaattinen hermotus: Th 9-10
Parasympaattinen: n. vagus

Paksusuoli

Sympaattinen hermotus: Th 10 - L2
Parasympaattinen: n. vagus, S2-3 

Perna 

Sympaattinen hermotus: Th 6 - 10 vasen puoli
Parasympaattinen: oikea n. vagus

Munuaiset

Sympaattinen hermotus: Th 10 - L1
Parasympaattinen: oikea n. vagus

Virtsarakko

Sympaattinen hermotus: Th 11 - L2
Parasympaattinen: n. vagus, n. splanchnici pelvici, S2-4

Munasarjat

Sympaattinen hermotus: Th 10 - 11
Parasympaattinen: n. vagus

Kohtu

Sympaattinen hermotus: Th 12 - L1
Parasympaattinen: n. splanchnici pelvici, S2-4

Kivekset

Sympaattinen hermotus: Th 10-11
Parasympaattinen: n. vagus

Eturauhanen

Sympaattinen hermotus: Th 11 - L1
Parasympaattinen: n. splanchnici pelvici, S2-4





perjantai 16. marraskuuta 2012

Osteopaattinen lähestymistapa osa 1

Koska osteopatia ei ole diagnoosikeskeistä, on hyvä avata osteopaattista funktionaalista ajattelutapaa potilastapausten muodossa. Tässä on siis ensimmäinen yritelmäni avata osteopaattista ajattelutapaa kuvitellun, mutta realistisen potilastapauksen muodossa.

Vastaanotolle saapuu nelikymppinen toimistotyötä tekevä, ylipainoinen nainen. Hänen primäärinen syynsä osteopaatille hakeutumiselle ovat toistuvat nyt puoli vuotta kestäneet päänsäryt, jotka ulottuvat takaraivolta molemmille ohimoille ja pahenevat iltaa kohden. Hänellä on myös keskiselän väsymysoireistoa mikäli hän yrittää istua "hyvässä ryhdissä". Kipuasteikolla 0-10 hänen päänsärkykipunsa ovat pahimmillaan noin viiden luokkaa ja lievimmillään lähes kivuttomat. Hänellä on diagnosoitu ärtyvän suolen oireyhtymä kaksi vuotta sitten. Suoliston toiminta vaihtelee ummetuksesta ripuliin. Hänellä on myös satunnaista närästysoireistoa. Potilaalla on lievää hengenahdistusta, mutta astman mahdollisuus on poissuljettu testeillä. Työnsä hän kokee ajoittain erittäin stressaavaksi tiukkojen aikataulujen takia. Hänellä on mies ja kaksi lasta, eikä hän ehdi työn ja kodinhoidon lisäksi harrastamaan liikuntaa. Hän ei tupakoi ja alkoholinkäytönkin hän on jättänyt minimiin närästysoireilujen vuoksi. Ruokavaliossaan hän pyrkii välttämään ns. FODMAP-hiilihydraatteja, jotka aiheuttavat runsaasti suolistokaasuja. Ruokavalio onkin rauhoittanut suoliston toimintaa jonkin verran. Puutumista ja pistelyä hänellä on molempien käsien pikkusormien alueella varsinkin, jos joutuu puhumaan puhelimessa tai nukkuu huonossa asennossa. Nukahtamisen hän kokee hankalaksi, mutta kipu ei herätä häntä öisin. Potilaalla on ollut toistuvaa nuhaisuutta ja stressiin liittyvää suun kuivumista, mutta varsinaisia kuumeiluja ei ole ollut, flunssailua kylläkin.  Taustalla ei ole mitään suuria onnettomuuksia tai leikkauksia. Toisen raskauden jälkeen hän muistaa kuitenkin liukastuneen kerran takapuolelleen, jonka jälkeen hänellä oli kipua peukalonpään kokoisella alueella alaselässä, ristiluun yläkulman alueella. Vaiva toisinaan ilmoittaa itsestään. Lapset ovat viisi- ja kaksivuotiaat.

Jo haastattelu antaa suuntaa osteopaatille siitä, mistä vikaa tulisi lähteä etsimään. Pään sisällä kipuhermotettuja rakenteita ovat verisuonet ja kovakalvo, dura mater. Migreenissä yleensä oireisto on toispuoleista ja siihen liittyy myös näköhäiriöitä (ns. auraoireisto) ja pahoinvointia. Näitä potilaalla ei ollut. Dura materin kireyksiä voisi lähteä tarkastelemaan kaularangan toisen (C2), axis-nikaman ja ristiluun eli sacrumin alueilta, koska kovakalvolla on näissä rakenteissa muuta rankaa voimakkaammat kiinnitykset. Päänsäryn alkulähde voi tältä osin olla peräisin jopa ristiluusta asti. C2 nikamaan kiinnittyy myös takaraivolla suboccipitaalilihaksia, jotka voivat olla kivun lähteenä. Musculus rectus capitis posterior minorista kulkee sidekudossäikeitä dura materiin. Myös C2-nikaman hermon dorsaaliramuksen eli nervus occipitalis majorin pinne voi aiheuttaa päänsärkyä takaraivolla kulkiessaan mm. epäkäslihaksen kallonpohjan osien lävitse. Molempien pikkusormien puutuminen ja pistely tosin viittaavaat ulnaris-hermoon, joka saa hermotuksensa C8-T1 alueelta, eli aivan rintarangan yläosista.

Päänsäryn alkulähteenä voi olla myös kaularangan fasettilukko/-lukot ja lihaskireydet. Päähän trigger-pisteiden kautta heijastuvia kipuja tulee muun muassa trapezius-lihaksesta, joka ulottuu keskiselästä yläselän kautta kallonpohjaan, splenius cervicis- ja capitis-lihaksista, sternocleidomastoideuksesta kaulalla tai purentalihaksista. Purentalihasten jäykkyys voisi johtua esimerkiksi stressiperäisistä oireistoista, jolloin potilas nukkuessaan huomaamattomasti kiristää tai narskuttaa hampaitaan yhteen. Toisaalta kaulan etuosan lihaksisto ja yläselän lihaksisto joutuvat työskentelemään yliaktiivisesti staattisessa asennossa mikäli ryhti on näyttöpäätetyöskentelyssä huono ja pää liikaa eteenpäin, kuten kirjoittajalla tällä hetkellä. Kaulan etuosan syvät fleksorilihakset heikkenevät ja isot lihakset kuten sternocleidomastoideus ottavat posturaalisten lihasten roolin, mihin sitä ei ole ensisijaisesti tarkoitettu - lopputuloksena väsymystä ja kipua.

Stressioireistoon voi myötävaikuttaa myös sympaattisen hermotuksen yliaktiivisuus. Oireistojen perusteella voisi lähteä tutkimaan rangan eri osa-alueita, jotka voivat pahentaa oireistoa. Th1-4 alueelta tulee silmien, korvien ja nenän sympaattinen hermotus. Th1-6 alueelta tulee sydämen ja keuhkojen sympaattinen hermotus.  Mahalaukun sympaattinen hermotus lähtee Th6-8 alueelta. Suoliston oikeanpuoleisen osan sympaattinen hermotus lähtee T10-11 alueelta ja vasemmanpuoleisen T11-L2-alueelta. Selkärangan somaattiset dysfunktiot näillä alueilla voivat haitata sisäelinrakenteiden toimintaa.

Hengityksen toimintaa tulee lähteä tutkimaan laajalta alueelta. Yllä mainittu sympaattinen hermotus tulee rintarangan ensimmäisistä nikamista. Sympaattisen hermoston gangliot kulkevat rintarangan alueella aivan kylkiluiden päiden tuntumassa. Kylkiluut niveltyvät rankaan nikamarunkoihin costovertebraalinivelissä ja nikamien poikkihaarakkeisiin costotransversaalinivelissä. Ne myös kaartuvat kiinni rintalastaan eli sternumiin. Usein rintanikamien fasettinivelten liikkeen palauttaminen vapauttaa myös kylkiluiden rajoittunutta liikettä. Kaulalla on kolme scalenus-apuhengityslihasta, jotka voivat kiristyessään rajoittaa kahden ensimmäisen kylkiluun liikettä. Lantiosta kahdenteentoista, kelluvaan kylkiluuhun, kiinnittyy quadratus lumborum -niminen lihas, joka kiristyessään voi rajoittaa tämän liikettä. Pallea on hengityksen tärkein lihas, joka toimii ns. mäntänä vaikuttaen vatsa- ja rintaontelon paineenvaihteluun. Pallean hermotus tulee kaularangan C3-C5 alueelta. Kiristyessään pallean alue rajoittaa voimakkaasti hengitysliikettä. Tämän vuoksi on tärkeää, että vatsalihasten yläosien kiinnitysalueita ja faskiaa vapautetaan, jolloin myös hengityksen liike voi palautua. Pallea kiinnittyy kuuteen alimpaan kylkiluuhun sekä edestä, että takaa, sekä rintalastaan ja jopa kolmanteen lannenikaaman asti.

Pallea on tärkeä alue myös närästysoireistojen kannalta, sillä ruokatorvi kulkee pallean lävitse. Osteopaatti tarkistaisi myös mahalaukun - ei vatsalaukun - sympaattisen hermotuksen, eli nikamat Th6-8.

Suoliston toimintahäiriöitä osteopaatti tarkastelisi myös sympaattisen hermoston kautta. Th10-L2 ovat tällöin tärkeitä alueita. Myös parasympaattisen hermotuksen alueet on hyvä tarkistaa, sillä ärtyneen suolen oireyhtymässä niin sympaattinen kuin parasympaattinenkin hermotus voivat olla yliaktiivisina, jolloin suoliston toiminta voi vaihdella ummetuksesta ripuliin. Senpä vuoksi osteopaatti tarkistaisi myös vagus-hermon, joka on kymmenes aivohermo, vapaan kulun kallonpohjasta alaspäin. Osteopaatti vapauttaisi mielellään foramen jugularen aluetta, joka on vagus-hermon ulostuloaukko. Samalla osteopaatti tarkistaisi mielellään C0-2 nivelten liikkumisvapauden sekä kaulan lihaskireydet. Kuten aiemmin mainittiin, suoliston loppuosan / vasemman puoliskon parasympaattinen hermotus tulee ristiluusta. Kaatumisajankohta ja oireiden ilmeneminen voisivat korreloida keskenään. Siksi osteopaatti tarkistaisi mielellään ristiluun asennon suhteessa lantioon, koska ärsytystila siellä voisi mahdollisesti vaikuttaa suolistoon asti. Peukalonkokoinen kipualue viittaisi hyvinkin ristiluun ja suoliluun väliseen SI-niveleen. Jos SI-nivelessä on liikeongelmia, voi rangassa tapahtua kompensatorisia muutoksia jo lannerangan nivelissä asti, jolloin ranka on altis toiminnalliselle skolioosille. Tämä taas tarkoittaisi sitä, että rangan ylemmissä osissa tapahtuisi asennonmuutoksia, mutta myös monessa osissa kiristyksiä ja liikerajoituksia. Tarpeeksi pitkälle edetessään tilanne vie siihen, ettei rangalla ole enempää kompensaatiovaraa ja oireet ilmenevät yksilöllisellä tavalla.

Stressin lähdettä osteopaatti tuskin pystyy poistamaan, mutta stressinsietokykyyn kylläkin. Stressi käynnistää niin sanotun HPA-akselin, eli hypotalamus-käpylisäke-lisämunuaiskuoriakselin, jolla voi olla vaikutuksia myös immunologisiin tekijöihin. Puhutaan ns. psykoneuroimmunologiasta, joka on aivan oma aiheensa. On kuitenkin tiedossa, että mikä tahansa rentoutumismenetelmä saa aikaan HPA-akselin rauhoittumista, mikä on tärkeää koko kehon toiminnan kannalta. Stressiä vähentäviä tekijöitä ovat somaattisten dysfunktioiden poistaminen sympaattisen ja parasympaattisen hermotuksen alueilta. Myös kosketus jo itsessään saa aikaan hyviä hormonaalisia muutoksia, kuten oksitosiinin erityksen lisääntymistä. Nämä tekijät voivat helpottaa esimerkiksi potilaan unensaantia ja suhtaumista ulkoisiin stressitekijöihin. Kun rakenteet vapautuvat, on helpompaa istua hyvässä ryhdissä, jolloin selän rakenteet eivät joudu yhtä kovalle kuormitukselle. Hyvä ja avoin ryhti itseasiassa vähentää myös stressihormoni kortisolin eritystä, kun taas lyhistynyt ja sisäänpäin kääntynyt, sulkeutunut ryhti lisää sitä!

Tässä on esimerkki vasta tietynlaisesta lähestymistavasta. Esimerkissä lähestytään potilaan vaivoja hyvin pitkälti biomekaanisista ja neuraalisista lähtökohdista. On myös muita osteopaattisia lähestymistapoja, mutta tämä toimikoon ensimmäisenä esimerkkinä. Sisäistämistä on tässäkin jo tarpeeksi yhdelle sessiolle.

"To seek health should be the object of a doctor, anyone can find disease" -Andrew Taylor Still

lauantai 10. marraskuuta 2012

Hieman osteopaattisen hoidon turvallisuudesta

Manipulaatiohoitoihin liittyy monenlaisia ennakkokäsityksiä ja pelkojakin. Ensinnäkin on todettava, ettei osteopatiassa ole tarkoitus lähteä liikkeelle tekniikka eli työkalu edellä. Osteopaatin työkalupakissa on monenlaisia erilaisia hoitomenetelmiä, eikä se täten ole pelkkää nivelten naksautteluhoitoa. Hoidon lopputulos on tärkein, esimerkiksi kivun väheneminen ja liikkeen laajuuden lisääntyminen, sekä vaiva-alueen aineenvaihdunnan normalisoituminen. On myös tärkeää, ettei hoidolla aiheuteta potilaalle lisävaivoja. Siksi hoitomenetelmän valintaan vaikuttavat potilaan yksilölliset tarpeet. Pelko hoitoa kohtaan on myös kontraindikaatio, eli vasta-aihe. Potilas voi siis halutessaan myös kieltää pelottavalta tuntuvan hoitomenetelmän, kuten kiertomanipulaation käytön. Osteopaatti osaa kyllä tarvittaessa käyttää mobilisaatio/artikulaatiotekniikoita, lihasenergiatekniikka MET:iä tai jopa vielä hellävaraisempia menetelmiä liikkumattoman nikamasegmentin fysiologisen liikelaajuuden palauttamiseksi. Ammattilainen osaa kyllä valita mielestään potilaalle parhaan mahdollisimman hoitotekniikan, joka usein on HVLA-manipulaatio. Toisinaan se on tekniikoista myös sellainen, joka ei ärsytä kudoksia niin paljon kuin vaikkapa mobilisaatio.

Myös manipulaatiotekniikoissa on erittäin paljon eroja. Ensinnäkin on tärkeää, että hoitaja osaa kohdistaa hoitonsa spesifisti tiettyyn nikamaväliin lutkitsemalla ympäröivien segmenttien liikkeen pois. Näin vältetään mahdollisesti jo valmiiksi yliliikkuvien segmenttien kudosärsytystä ja voidaan kohdistaa hoito tarkasti haluamalle alueelle. Potilaan asettelussa ja segmentin lukitsemistavoissakin on paljon eroja. Niin lanne-, rinta- kuin kaularangankin manipulaatiossa on mahdollista suorittaa manipulaatio niin, että kiertokomponentin käyttöä minimoidaan. Näin saadaan mahdollisimman paljon rasitusta ja venytystä pois rangan pehmytkudososilta. Voimakas kiertokomponentti voi olla haitallinen esimerkiksi vaurioituneelle välilevylle tai kalkkiutuneelle tai spasmissa olevalle nikamavaltimolle. Terveelle kudokselle se ei kuitenkaan ole haitallinen. Koulutettu ammattilainen, kuten osteopaatti, ei käytä tekniikkaa suorittaessaan ylenmäärin voimaa. Liike on nopea, lyhyt ja mahdollisimman fysiologisen liikkeen mukainen. Väkivaltainen voimankäyttö ei ole terapeuttista, vaikka puoskaroinnilla saakin nivelet rutisemaan - tavoitteena nimittäin ei ole potilaan eliminointi. Äänenvoimakkuudella ei ole myöskään hoidon onnistumisen kannalta mitään merkitystä.

Haastatteluilla ja ortopedisilla turvatesteillä poissuljetaan esimerkiksi välilevypullistumaan ja hermojuuriahtaumaan liittyvät patologiat. Positiiviset testitulokset taas voivat olla indikaatio kuvantamistutkimuksille. Testeillä ja haastatteluilla poissuljetaan myös VBI-oireet, joka on lyhenne vertebrobasilaari-insuffisienssista. Osteopaatti haluaa siis tietää, onko kaularangan kautta tapahtuva aivoverenkierto kunnossa. Tilannetta kannattaa epäillä, jos oireina ovat yksi tai useampi seuraavista:

- dysfagia eli nielemisvaikeudet
- dysarthria eli puheentuottamisvaikeudet
- drop attacks eli kaatumiskohtaukset jopa ilman tajunnanmenetystä
- dizziness eli huimaus esimerkiksi pään kierron yhteydessä
- diplopia eli kaksoiskuvat
- numbness eli puutuminen (varsinkin kasvojen alueella)
- nystagmus eli silmävärve
- nausea eli pahoinvointi
- ataksia eli motorisen koordinaation häiriö, joka ilmenee esim. haparointina

Hyvänä muistisääntönä siis viisi D:tä, kolme N:ää ja yksi A. Turvatesti, joka on oikeastaan verenkierron provokaatiotesti, aiheutetaan hetkellisesti nikamavaltimon verenkierron heikkeneminen, joka aikaansaa verenkierron vähenemisen aivoissa ja aivohermoissa, jolloin voi syntyä aiemmin mainittuja oireita. Pään ekstensio eli taaksetaivutus ja kierto eivät terveellä ihmisellä riitä aiheuttamaan oireita, mutta voivat paljastaa vakavan vasta-aiheen manipulaatiohoidolle testin ollessa positiivinen. Testin aikana potilaan silmät pidetään auki! Jos silmät alkavat testin aikana heilua kuin hedelmäpelissä (nystagmus), se tarkoittaa sitä, että kädet otetaan irti potilaan niskasta! Vain paatunein ihmisvihaaja suorittaisi positiivisen testin jälkeen enää kiertomanipulaation. Aina VBI-testiä ei tarvitse tehdä, mikäli haastattelussa ei ilmene aihetta epäilyyn. Testin suorittaminen ei kuitenkaan ole vaikeaa, joten se olisi hyvä tehdä joka tapauksessa, ainakin jos potilas tarvitsee C1-C2-nikaman, eli atlanto-axiaalinivelen, liikelaajuuden vapauttamista. AA-nivelessä pääasiallinen liikesuunta on rotaatio, jolloin HVLA-manipulaatiovaihtoehdoista voi valita vain kiertomanipulaation. Se on kuitenkin ainoa kaularangan nivel, jonka manipulaatiossa tarvitaan voimakasta rotaatiokomponenttia. Muiden kaularangan nivelten osalta voidaan käyttää paljon runsaammin sivutaivutuskomponenttia, mikä tekee hoidosta turvallista. Myös C1-C2 -nikamassa rotaatioliike voidaan kuitenkin minimoida muilla liikekomponenteilla, mikä tekee osteopaattisesta manipulaatiosta turvallista. Tarkkuuden ja nopeuden maksimointi sekä voimankäytön ja liikkeen laajuuden minimointi ovat avainasemassa ammattitaitoisessa manipulaatiossa.


Ympyröidyn alueen sisällä näkyy nikamavaltimon tekemä jyrkkä mutka yläkaularangan alueella. Tällä alueella nikamavaltimo saattaa venyttyä ja dissekoitua, jos manipulaatio tehdään liian voimallisesti ja ääriasennossa eli voimakkaassa kiertoliikkeessä sellaiselle potilaalle, jolla on valmis alttius vaurioitumiselle. Osteopaatti vähentää riskit aivan minimiin käyttämällä sivutaivutus- ja translaatioliikekomponentteja, muita tekniikoita kuin HVLA tai jättää tarvittaessa alueen käsittelemättä. 

VBI-oireiden ilmaantumisen lisäksi on myös muita tilanteita, jolloin manipulaatiota ei voi suositella. Esimerkiksi kaularangan instabiliteettiongelmat, jotka voivat johtua esimerkiksi revenneistä tai venähtäneistä ligamenteista eli nivelsiteistä. Murtumat ovat kontraindikaatio manipulaatiohoidolle. Osteoporoosissa ei suositella HVLA-manipulaatitekniikoita, mutta muutoin se on relatiivinen kontraindikaatio, eli hoitoa voidaan antaa, mutta hoidossa on käytettävä pehmeitä keinoja. Myös esimerkiksi mahdolliset sisäisen verenvuodon riski ja veren hyytymisongelmat tulee ottaa hoidossa huomioon. Nivelsegmentit voivat olla myös luutuneina toisiinsa kiinni, jolloin nivelsegmenttiä ei tietenkään manipuloimalla aukaista. Nivellukoissa nivelen loppujoustoissa on kova, mutta ei täysin liikkumaton. Luutunut nivel ei jousta. Eron tunnistamiseen vaaditaan kokemusta ja herkkää palpaatiotaitoa. Mahdolliset spondylolyysit ja -listeesit sekä prolapsit ja protruusiot tulee tietenkin ottaa huomioon. Erityisen tarkkana hoitajan tulee olla, jos kipu on saanut alkunsa jossain onnettomuudessa. Nivelreumaatikon kaularangan kanssa tulee olla erityisen varovainen, koska tautiprosessi on saattanut heikentää niveliä stabiloivia ligamentteja vaurioherkiksi. Hoitotekniikat tulee tällöinkin valita tilanteen mukaan.

Komplikaatioriski on turvatestien ja hellävaraisen manipulaatiotekniikan jälkeen erittäin pieni. Kaularankaa ei kuitenkaan tarvitse aina edes manipuloida, kuten aiemmin todettiin. Aivan yhtä hyvin liikkuvuus voidaan palauttaa esimerkiksi artikulaatiotekniikoilla, joissa niveliin ei tuoteta nopeaa impulssia. Manipulaatiohoidon suorittaminen pitäisi tapahtua koulutetun ja osaavan terveydenhuollon ammattihenkilön toimesta. Valitettavasti ennen manipulaatiokoulukuntien nimikesuojauksia kuka tahansa sai esiintyä esimerkiksi kiropraktikkona. Tänä aikana kiropraktikkojen koulukunnan mainetta pilasi henkilö, joka esiintyi kiropraktikkona ja suoritti manipulaatiotekniikoita aiheuttaen joitain neliraajahalvauksiakin. Ilmeisesti omatunto ei kuitenkaan kolkuttanut, koska praktiikkaa jatkettiin kylmäverisesti. En tiedä tapausten yksityiskohtia, mutta turvallisuustoimien laiminlyönti vailla asianmukaista koulutusta on kyllä äärimmäisen vastenmielistä. Suosittelen vastaaville itseoppineille manipulaattoreille uraa reiki-hoitajana, jossa näpit pysyvät irti potilaasta.

Lopuksi tulee muistuttaa, että tulehduskipulääkkeiden pitkäaikaiseen käyttöön kuolee Suomessakin useita satoja ihmisiä vuosittain. Tämän vuoksi kipulääkkeiden käytön väheneminen voi pelastaa jopa ihmishenkiä. Koulutettu ammattilainen, kuten osteopaatti, osaa käyttää turvallisia tekniikoita, eikä osteopaattien aiheuttamista vakavista vammoista ole raportoitu - se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ammattilaisellekin voisi käydä vahinkoa, jos hän käyttäytyy huolimattomasti. Osteopaattien koulutuksessa korostetaan aina turvallisuutta. Aito ammattilainen osaa hoitotekniikat, mutta tunnistaa myös tilanteet, jolloin niitä ei tule käyttää. Aivan kuten lääkekäytössäkin, myös manipulaatiohoidoissa kannattaa muistaa Hippokrateen vanha klassikko:

"First do no harm!"

Turvallisia hoitohetkiä kaikille!




tiistai 6. marraskuuta 2012

Mitä osteopaatin vastaanotolla tapahtuu?

Saapuessa osteopaatin vastaanotolle ensimmäiseksi osteopaatti tekee haastattelun. Tällä keinoin hankitaan potilaan esitiedot, eli anamneesi. Riippuen osteopaatista, haastattelu voi olla erittäinkin kattava. Tällä keinoin halutaan poissulkea vakavat patologiat ja vasta-aiheet, eli kontraindikaatiot, hoidolta. On äärimmäisen tärkeää hoidon kannalta tietää, mitä hoidon aikana voi tehdä ja ovatko vaivat niin vakavia, että potilas tulee lähettää tarkempiin tutkimuksiin, joita voivat olla esimerkiksi lääkärin suorittamat laboratorio- tai kuvantamistutkimukset, kuten tulehdusaineiden mittaukset tai röntgen-kuvaus. Joskus tuki- ja liikuntaelimistössä tuntuvat kivut voivat olla heijastekipua sisäelimistä - kyseessä voi pahassa tapauksessa  olla  jopa syöpä! Asianmukaisen koulutuksen saanut, Valviran hyväksymä terveydenhuollon ammattilainen, kuten osteopaatti, on luotettava taho, joka osaa ottaa nämä asiat huomioon.

Haastattelun aikana selviää myös monia erotusdiagnostisia asioita, jotka esimäärittelevät osteopaattisen diagnoosin ja hoitosuunnitelman. Osteopaatti saattaa kysellä esimerkiksi näöstä, koska huono näkö voi heijastua ryhtivirheinä esimerkiksi luettaessa näyttöpäätettä. Korvien tasapainoelimistön ongelmat taas voivat aikaansaada kiertohuimausta. Suoliston ja ruuansulatuksen ongelmat voivat saada alkunsa myös somaattisten rakenteiden liikerajoituksista - pallean seudun kireys voi esimerkiksi myötävaikuttaa refluksioireiston ilmenemiseen siksi, että ruokatorvi kulkee suoraan pallean lävitse. Myös aiemmin mainitut sisäelinheijasteet voivat aiheuttaa oireistoa tuki- ja liikuntaelimistöön viskerosomaattisten refleksien kautta - eli sisäelimiin vaikuttavat sairaudet voivat vaikuttaa haitallisesti tukirakenteisiin. Ei siis aina riitä, että kehoa hoidetaan vain lääkkein.

Osteopaatti kyselee monenlaisia kysymyksiä mahdollisesta oireistosta:
Mikä pahentaa oireita ja mikä helpottaa niitä?
Heijastuuko kipu jonnekin muualle kehossa?
Millaista kipu on ja kuinka voimakasta?
Kuinka kauan oireet ovat kestäneet ja ovatko ne muuttuneet ajan saatossa?
Onko puutumisoireistoa?
Onko pahoinvointia tai kuumeilua?
Onko huimausta?

Kaiken tämän tarkoituksena on rakentaa kuvaa oireistosta ja poissulkea pahempia patologioita.

Osteopaatti kyselee mahdollisesti myös ammattitaustasta, työ- tai kouluolosuhteista, perhetaustasta, harrastuksista, ruokavaliosta, elintavoista kuten harrastuksista ja päihdetottumuksista, nukkumiskyvystä ja muista asioista. Osteopaatin peruskoulutukseen ei kuulu psykoterapia, mutta osteopaatti ymmärtää psyyken ja fyysisyyden toisistaan erottamattomuuden ja niiden vaikutukset toinen toisiinsa. Voit siis kertoa osteopaatille myös mahdollisista huolistasi ja stressitekijöistä, koska niillä on vaikutuksensa myös kehoosi. Osteopaatin kanssa voitte yrittää löytää rentoutumiskeinoja, jotka lievittävät näitä oireistoja, kuten esimerkiksi ahdistuneisuutta. Vaikka esimerkiksi masennus olisi muuten hyvässä hoidossa, voi se jättää jälkensä kehoon esimerkiksi sisäänpäinkääntyneenä ryhtinä. Tähän osteopaatilla on hyviä apukeinoja, ja itseasiassa hyvä ryhti ja asentomuutos vaikuttaa positiivisesti myös mielialaan ja alentaa esimerkiksi stressihormoni kortisolin määrää!

Haastattelun jälkeen osteopaatti pyytää potilasta riisuutumaan alusvaatteisilleen. Varsinkin ensimmäisellä käynnillä olisi hyvä riisua pois päällyshousutkin, vaikka tulisikin hoidattamaan vain kyynärpäätään. Osteopaatti nimittäin tutkii kokonaisuuksia ja yläraajaongelmat voivat olla peräisin tukirangan virheasennoista.  Varsinkin ylemmän rintarangan osien liikerajoitus vaikuttaa yläraajan asentoon myös levossa. Rintarangan virheasento voi taas olla peräisin jo lannerangan ja lantion tasolta. Näiden rakenteiden virheasennot voivat taas saada alkunsa jo jalkateristä. Jos jalkaterien virheasento ylläpitää koko rangan virheellistä toimintaa, ei oireiden alkamisen alkuperäistä syytä tule koskaan hoidettua. On hyvä myös, että osteopaatti näkee mahdolliset ihomuutokset - joskus harvoin esimerkiksi selästä voi paljastua pahanlaatuinen luomi, joka hoitamattomana saattaa johtaa melanooman eli ihosyövän puhkeamiseen. Päällysvaatteet peittävät usein pienet asentovirheet, jotka muuten tulisi huomattua. Näitä alueita ovat esimerkiksi polvet ja lapaluut, joiden kiertymisiä on vaikea havainnoida vaatteiden lävitse.

Osteopaatti pyytää ensin mahdollisesti tekemään aktiivisia liikkeitä - eteentaivutuksia, sivutaivutuksia, taaksetaivutuksia ja kiertymisiä. Näillä tarkastellaan eri rangan segmenttien liikettä ja liikerajoituksia. Osteopaatti saattaa myös suorittaa erilaisia ortopedisia erotusdiagnostisia testejä, varsinkin mikäli vaivoihin liittyy trauma- eli onnettomuustaustaa. Aktiivisten liikkeiden jälkeen osteopaatti tekee monenlaisia passiivisia liiketestejä, joiden aikana osteopaatti saa valtavasti tietoa rakenteiden liikkeistä ja liikerajoituksista. Osteopaattinen mobilisaatio eli artikulaatio sisältää jatkuvaa "sormillakuuntelua", palpaatiota eli sormin tunnustelua. Tarkka palpaatiokyky on osteopatian tärkeimpiä erityisosaamisalueita. Tämän avulla osteopaatti osaa kohdistaa hoitonsa oikeisiin rakenteisiin - niihin, joissa on niin sanottu somaattinen dysfunktio. Somaattinen dysfunktio sisältää esimerkiksi tuntomuutoksia, kipua, arkuutta, puutumista tai kudosmuutoksia, kuten ihon kuivuutta tai kosteutta, arpikudosta, liikerajoitusta sekä epäsymmetriaa.

Joissain tapauksissa osteopaatti saattaa suorittaa myös muunlaisia testejä, kuten verenpaineenmittausta tai auskultaatiota stetoskoopilla. Osteopaatti saattaa suorittaa myös koputteluja esimerkiksi keuhkojen kuuntelua, murtumia tai refleksejä varten. Osteopaatti saattaa tunnustella myös pulssia eri puolilta kehoa verenkierron tutkimisen vuoksi - esimerkiksi jalkapöydältä ja polvitaipeesta.

Tärkeintä osteopaatin työssä on miettiä mitkä kudokset ovat mahdollisia oireenaiheuttajia. Kivun syy ei ole aina siellä, missä kipu on, kuten alun esimerkissä mainitaan! Trigger-pistekivut voivat heijastaa kivun yläselän lihaksistosta päähän, rangan hermojuuri- tai välilevyoireet voivat heijastaa kivun ala- tai yläraajaan, purentalihasten jäykkyys voi aikaansaada hammas- tai silmäsäryn, rintarangan jäykkyys voi aikaansaada hengästymistä ja sydänoireita esimerkiksi sympaattisen hermotuksen tai rintakehän jäykkyyksien kautta ja niin edelleen.  Osteopaatti pyrkii aina miettimään yksilöllisiä anatomisia ja fysiologisia yhteyksiä eikä tyydy tekemään standardihoitoa kaikille. Tietyllä tavalla osteopaatti ei siis hoida suoraan sairauksia, vaan pyrkii mahdollistamaan kehon omien paranemispotentiaalien vapauttamisen. Rakenne ohjaa toimintaa ja toiminta ohjaa rakennetta. Osteopatia ei ole vain rangan naksauttelua eli manipulaatiohoitoa, vaan osteopatia on filosofia, jolla pyritään palauttamaan kehon oma homeostaasi. Osteopaattisista hoitomalleista tulen kertomaan tarkemmin myöhemmässä vaiheessa, koska tämä kirjoitus on jo monelta osin mennyt vahvasti sivuraiteille...

Keskustelun ja tutkimisen päätteeksi osteopaatti suorittaa oman osteopaattisen diagnoosinsa pohjalta myös osteopaattisen manuaalisen hoidon. Hoito voi tapahtua myös tutkimisen lomassa. Usein samoja alueita hoidetaan tarpeen mukaan yhdestä viiteen kertaan. Jos hoitovastetta ei kudoksessa saavuteta tässä ajassa, tulee miettiä tarvitaanko lääkärin lisätutkimuksia. Tämä ei tarkoita, että vaivojen tulisi tässä ajassa täysin poistua, mutta niiden olisi hyvä ainakin lieventyä. Vaikka vaiva ja kipu ensimmäisen kerran jälkeen helpottaisi hetkeksi ja palaisi jonkin ajan päästä takaisin, kannattaa osteopaatin vastaanotolle suunnata kuitenkin uudemman kerran: usein tarvitaan useampi kerta, jotta keho tottuu uuteen asentoon.

Osteopaatti suorittamassa teknisesti hyvin tehtyä manipulaatiota osteopaattisen diagnoosinteon jälkeen



Osteopaatit pyrkivät tuottamaan hoitonsa yleensä kivuttomin ja pehmein tekniikoin, koska kipu lisää kropan jännitystä, eikä lisäkivun tuottamisella ole fysiologista hyötyä hoidon kannalta. Poikkeuksena ovat niin sanotut trigger-piste-inhibitiot, joissa kivuliasta lihaksen trigger-pistettä painetaan, jolloin trigger-pisteestä syntyy kiputuntemus. Tämänkin hoidon lopputulos on kuitenkin kivuttomuus, eikä trigger-pisteitä yleensä hoideta 3-5 kappaletta enempää. Trigger-pistehoidon kivunlievityksenä voidaan hoidon aikana kuitenkin käyttää erilaisia kylmähoitotekniikoita, lihasenergiatekniikoita tai lihaskalvotekniikoita, mikäli potilas on erityisen kipuherkkä eikä siedä kipua.

Tärkein askel hoidon aloittamisen kannalta on kuitenkin potilaalla itsellään. Kannattaa kerätä rohkeutta ja varata aika osteopaatille ja mennä avoimin mielin kokeilemaan. Tulee kuitenkin muistaa, että osteopaattejakin on monenlaisia, joten yhden hoitajan tai hoidon perusteella ei voida vielä ylistää tai haukkua koko ammattikuntaa. Osteopaattisen hoidon ja diagnostiikan vapaus ja reseptittömyys on osteopatialle toisaalta siunaus ja toisaalta kirous. On kuitenkin hyvä, että osteopatia mahdollistaa loogisen päättelykyvyn säilyttämisen osteopaatilla itsellään ilman, että hänen tarvitsisi turvautua valmiiksi laadittuihin suosituksiin. Olemmehan potilainakin kaikki yksilöitä, joita tulee hoitaa yksilöllisellä tavalla!


Ja se mikä voidaan sanoa pitkästi, voidaan sanoa myös lyhyesti.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Ikivanhoja osteopatiavideoita

Muutamia ICIWANHOJA videoita osteopatian syntyajoilta. Wiimeisessä wideossa näkyy osteopatian isänä tunnettu Andrew Taylor Still. Nauttikaamme... :)








Lyhyt esittely osteopatian koulutusohjelmasta

Osteopatia on ammattikunta, joka on hassusti nimetty luukivun mukaan. Osteo viittaa luuhun ja pathos kipuun tai kärsimykseen. Jo 1800-luvun loppupuolella USA:ssa osteopatia eriytyi lääketieteestä omaksi koulukunnakseen ja hoitofilosofiakseen. Tärkeänä perustana yhä nykypäivän osteopatiassa on tarkastella toiminnan ja rakenteen välistä yhteyttä. Rakenne muuttaa toimintaa ja toiminta muuttaa rakennetta. Tämä pitää paikkansa niin solu- kuin vaikkapa niveltasollakin.

Perinteisesti osteopaatit opiskelevat erittäin paljon anatomiaa ja myös fysiologiaa.  Suomessakin ammattikorkeakoulussa opiskelu sisältää kaksi kurssia anatomiaa, kaksi kurssia fysiologiaa, neuroanatomian ja -fysiologian yhdistetyn kurssin, kaksi kurssia toiminnallista anatomiaa ja kaksi kurssia biomekaniikkaa. Näiden lisäksi opiskeluihin kuuluu erikseen useita kursseja kehon toiminnallista tutkimista ja diagnostiikkaa, sekä erilaisten hoitotekniikoiden opiskelua, joissa anatomian merkitys toistuu jatkuvasti. Opiskeluun kuuluu myös erilaisia erikoisosa-alueita kuten sisäelinrakenteiden ja kallon tutkimista, sekä useita erilaisia lääketieteellisiä opintoja. Erillisiä kursseja on esimerkiksi liikuntafysiologiasta, urheiluvammoista, kasvusta ja kehityksestä, embryologiasta, toiminnallisista harjoituksista, lastentaudeista, mikrobiologiasta ja immunologiasta, ravitsemustieteestä ym.

Ilmeisesti opetussuunnitelmia ja -rakennetta on jonkin verran muutettu omiin opintoihini verrattuna, alla on siis epätäydellinen lista tämänhetkisistä opetussuunnitelmista. Yhteensä osteopaatin opinnot ovat 240 opintopisteen pituiset eli opinnot kestävät neljä vuotta.


Ihmisen rakenne ja toiminta 1 (6 op)

Ihmisen rakenne ja toiminta 2 (7 op)

Sisäelinten rakenne ja toiminta (5 op)

Elimistön puolustusmekanismit (3 op)

Tuki- ja liikuntaelimistön biomekaniikka (3 op)

Selän toiminnallinen anatomia (4 op)

Liikkumisen toiminnallinen anatomia (4 op)

Hermoston rakenne ja toiminta (4 op)

Syventävä anatomia (3 op)

Ihmisyksilön kehitys (3 op)

Anamneesiin liittyvä lääketieteellinen osaaminen (3 op)

patofysiologia, sisätaudit, symptoms & signs

Prekliininen lääketieteellinen osaaminen (4 op)

neurologia, fysiatria, kipu, farmakologia

Kliininen lääketieteellinen osaaminen (3 op)

radiologia, ortopedia, traumatologia

Erotusdiagnostinen lääketieteellinen osaaminen (3 op)

reumataudit, urologia, silmäsairaudet, korva-, nenä- ja kurkkutaudit

Erikoisalueiden lääketieteellinen osaaminen (3 op)

obstetriikka ja gynekologia, gerontologia ja geriatria, symptoms & signs 2

Osteopatian historia ja filosofia (3 op)

Anamneesin laatiminen ja perustutkimukset (3 op)

Somaattinen dysfunktio (4 op)

Erotusdiagnostiikka (3 op)

Vuorovaikutus- ja ohjaustaidot (3 op)

Asiakaslähtöinen kuntoutus (3 op)

Terapeuttiset ohjaustaidot (3 op)

Liikunnan fysiologia ja ohjaus (3 op)

Kliinisen työn ohjaus- ja vuorovaikutustaidot 1 (3 op)

Kehittyvä kuntoutusasiantuntijuus (4 op)

Kliinisen työn ohjaus- ja vuorovaikutustaidot 2 (3 op)

Palpaatiotaidot (3 op)

Observointi- ja palpaatiotaidot (3 op)

Osteopaattinen tutkiminen ja hoito 1 (3 op)

Osteopaattinen tutkiminen ja hoito 2 (3 op)

Osteopaattinen tutkiminen ja hoito 3 (3 op)

Osteopaattinen tutkiminen ja hoito 4 (3 op)

Osteopaattiset periaatteet käytännössä (3 op)

Kraniaaliosteopatian perusosaaminen (3 op)

Kraniaaliosteopatian syventävä osaaminen (3 op)

Viskeraaliosteopatian perusosaaminen (3 op)

Viskeraaliosteopatian syventävä osaaminen (3 op)

Osteopaattisen hoidon sovellukset (3 op)

Harjoitteluun tutustuminen (3 op)

Harjoitteluun perehtyminen (6 op)

Ohjattu kliininen harjoittelu 1 (8 op)

Ohjattu kliininen harjoittelu 2 (10 op)

Ohjattu kliininen harjoittelu 3 (10 op)

Ohjattu kliininen harjoittelu 4 (12 op)


Linkin takaa löytyvät tarkemmat ja täydellisemmät tiedot opetussuunnitelmasta.



Osteopaatilla on siis jo opintojensa puolesta hyvin paljon opiskeltavaa ihmiselimistöstä ja sen toiminnasta. Anatomiaa opiskelemme enemmän kuin yksikään toinen ammattikunta ammattikorkeakoulussa. Tuki- ja liikuntaelimistön tuntemuksemme onkin ensiluokkaisella tasolla ja olemmekin sen alan erikoisasiantuntijoita. Tuki- ja liikuntaelimistö ei kuitenkaan rajoitu pelkkään luiden, nivelten, lihasten ja hermoston rakenteiden ymmärtämiseen, vaan osteopatiassa ymmärretään niiden merkitys myös mm. sisäelinten, verenkierron, immuunijärjestelmän, hengityksen, stressin ja ruuansulatuksen kannalta. Keho on yksi kokonaisuus, joka tuntuu välillä unohtuvan, kun kehoa tarkastellaan yhä pienempien erikoisosaamisalojen kautta. Siksi on hyvä, että on myös ammattikunta, joka pyrkii ymmärtämään eri kokonaisuuksien välisiä yhteyksiä, eikä keskity vain vaiva-alueeseen. Osteopaatit eivät tokikaan osaa kaikesta kaikkea, mutta kokonaisuuksien laaja hahmottaminen on osteopaatin ammattitaidon kannalta erityisen tärkeää ja samalla myös todella haasteellista. Se on kuitenkin asia, joka tekee työstämme niin erityisen mielenkiintoista!