keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Epäspesifi mekaaninen kipu

Kipu on yleisimpiä syitä hakeutua lääkärin, fysioterapeutin tai osteopaatin vastaanotolle. Harva hakeutuu hoitoon pelkän liikerajoituksen vuoksi. Varsinkin osteopaatit pyrkivät hoitamaan kipua liikkeen avulla, mihin on varsin hyvät syynsä.

Kipu on biologisesti tärkeä tekijä hengissäpysymiselle. Kipuaistimus varoittaa vaaroista, jotka joko potentiaalisesti tai ihan oikeasti vahingoittavat ruumista. Kipua ei olisi ilman aivoja. Kipu on itseasiassa aivojen tulkinta ja lopputuote eri aistininformaatiolle. Kun puhutaan mahdollisesti haitallisesta aistinärsykkeestä, puhutaan nosiseptiosta. Esimerkiksi iholla on nosiseptoreita, joiden ärsytys aikaansaa informaatiokulun ensin selkäytimeen, jossa sitä käsitellään. Jos ärsyke on tarpeeksi vahvaa, tieto jatkaa matkaa aivoihin asti, jossa tapahtuu useilla aivojen aluilla lopullinen tulkinta ja kivun tuotanto. Kipu on siis aina korvien välissä. Nosiseptoreita kutsutaan usein myös "kipureseptoreiksi", mikä on mielestäni epäkuvaava ja harhaanjohtava ilmaisu näille aistimille. Kipua ei vastaanoteta eli "reseptoida" elimistön ulkopuolelta eikä se synny myöskään näissä aistimissa, vaan se tuotetaan aivoissa. Suuri osa nosiseptiosta ei ikinä saavuta tietoisuutta. Kuvaavampi sana olisi vaarareseptori. Kipu ei varsinaisesti synny myöskään luusta, lihaksista, jänteistä tai nivelsiteistä. Näissä rakenteissa on kyllä runsaasti hermoja ja niiden yhteydessä nosiseptoreita. Tästä syystä kipuaistimus on tavallaan aina "hermoperäistä".

On kaksi tapaa ärsyttää hermokudosta. Ne ovat kemiallinen ja mekaaninen ärsytys. Esimerkiksi tulehduksessa syntyy näitä molempia tekijöitä. Inflammatoriset kemialliset aineet, joita syntyy vaurioalueelle voivat ärsyttää kudosta, mutta samalla syntyy myös turvotusta, joka on mekaaninen ärsyke. Kemialliseen kipuun yleensä auttavat tulehduskipulääkkeet, jotka vaikuttavat pro-inflammatoristen prostaglandiinien ja sytokiinien tuotantoa estävästi.

On kuitenkin mekaanista kipua - venytystä tai kompressiota hermokudoksessa - jota eivät lepo ja tulehduskipulääkkeet korjaa. Yksittäisen hermon puristus- tai pinnetila on helppo diagnosoida manuaalisesti. Usein mekaaniset kiputilat eivät kuitenkaan ole yksittäisen hermon puristus- tai venytystiloja, minkä vuoksi kipu saattaa olla laaja-alaisempaa. Voi olla, ettei kipuun tunnu löytyvän pitkäkestoista apua esimerkiksi ergonomista asentoa muuttamalla tai kipulääkkeitä syömällä, saati lepäämällä. Asennonvaihdos kyllä auttaa hetkeksi, mutta kipu tuntuu palaavan.

Kipu on aivojen tulkinta ja tarve jostakin. Tällaisessa tilanteessa, varsinkin, kun taustalla ei ole mitään traumaattista tapaturmaa, kyse voi olla hermoston ravinnon ja hapentarpeesta. Hermojen ympärillä on pieniä verisuonia, jotka ovat myös puristuksissa hermon ympärillä. Hermokudosta on todella paljon ja se on kuin jättimäinen seitti ympäri kehoa. Kun emme liiku, vaan istumme tuntikausia esimerkiksi toimistotyössä, jäykistymme monelta alueelta. Tällöin myös koko "seitti" on tiukalla ja yhden reunan kiristys kiristää myös toista.

Tällaisessa tilanteessa kipu voi olla kuin jano. Hermosto janoaa liikettä, koska liike vapauttaa hermoja ja verisuonia. Janoa tyydytetään säännöllisellä juomisella. Janoa ei tyydytetä niin, että juomme illalla kolme litraa vettä putkeen, kun olemme ensin olleet koko päivän juomatta. Ratkaisu on kivun ja liikkeenkin suhteen säännöllisyys. Tämä on syy miksi paraskaan ergonominen työtuoli tai ergonominen työasento ei ratkaise ongelmaa mikäli ihminen on vain paikallaan. Muurahaiset työhousuissa voisivat olla jopa parempi ratkaisu. Liikkeen ei tarvitse välttämättä olla pelkkää "urheilua". Se voi olla ihan normaalia puuhastelua, kunhan se on riittävän säännöllistä, mielellään sellaista, jota tapahtuu hereilläolon jokaisena tuntina (onneksi emme myöskään nuku täysin paikoillamme).

Osteopatiassa liike voitelee ja ravitsee (myös) hermokudosta. Liikeratoja vapauttamalla aineenvaihdunta normalisoituu, eikä aivojen tarvitse täten tulkita nosiseptiota kipuna. Käsin tehtävässä hoidossa myös mekanoreseptoreista ja proprioseptoreista aivoihin tuleva tieto kilpailee nosiseption kanssa aivojen huomiosta, minkä vuoksi kipua ei havainnoida. Aivot tulkitsevat liikkeen ja kosketuksen olevan nosiseptiota tärkeämpää tai huomionarvoisempaa informaatiota. Kivuttomalla liikkeellä voidaan myös moduloida aivojen tulkintaa kivuliaista liikeradoista ja asennoista. Myös miellyttävä kokemus vie huomiota pois kivulta ja aivojen perseptio kivusta muuttuu.

Usein varsinkaan pitkittyneellä kivulla ei ole enää suoraa vastetta kudosvaurion kanssa. On siis tärkeää muistaa, ettei kipu aina kuvaa vaurion suuruutta. Neulan työntäminen kynnen alle tuottaa suhteettoman paljon kipua verrattuna syntyneeseen kudosvaurioon, kun taas kolarissa todella vakavasti loukkaantunut ihminen ei välttämättä tunne lainkaan kipua.

Usein kipu on vain hälytysääni. Se ei itsessään riko tai jäykistä kudoksia. Varsinkaan silloin, kun ei ole syytä epäillä suurta kudostuhoa. Siksi kipua ei tarvitse varsinaisesti pelätä ja varoa. Itse asiassa kivun varominen ja liikkumattomuus voivat olla syynä jäykistymiselle. Ei kuitenkaan ole järkevää tahallisesti ärsyttää ja tuottaa kipua, koska se voi altistaa kivun kroonistumiselle. Kivuttoman liikkeen tuottaminen on siis tasapainottelua, joka vaatii myös tietynlaista opettelua ja oman kehon kuuntelua. Liikkumista ei pitäisi rajoittaa eikä varoa liiaksi, mutta kivun tahallinen provointi tulee jättää pois.

Usein ihmisiä neuvotaan tekemään liikeharjoituksia kivun rajoissa, mutta mielestäni se on aika uskalias neuvo. Joidenkin ihmisten kivunsietokyky on melkein sitä luokkaa, että liike lopetetaan vasta sitten, kun raajat tippuvat irti... Liikeharjoituksia tulee tehdä siis KIVUTTOMUUDEN rajoissa.

Kivusta voisi - ja aionkin - kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta jätetään se myöhemmille blogauksille.


tiistai 18. joulukuuta 2012

Hoitamisesta tulee hyvä mieli

Pari viikkoa takaperin näin ystäviäni. Ennen keilailuun lähtemistä juttelimme niitä näitä ja keskustelu kääntyi osteopatiaan ja kaverin hermo-oireisiin. Kaverillani oli molempien kämmenien pistelyä, joka ajoittui varsinkin nukkumisen yhteyteen. Hänellä on paljon fyysistä ja staattista työskentelyä muun muassa erilaisten koneiden kuljettajana ja hänellä on myös talonrakennusprojekti käynnissä.

Hetken "haastateltuani" häntä päätimme tehdä nopean liiketestauksen, jossa pyysin häntä liikuttamaan päätään eri suuntiin. Tein turvatestit kaularangan mahdollisen hermojuuriahtaumien ja välilevynpullistumien varalta. Kokeilin myös provosoida puutumisoireistoa puristamalla hermopunosta molemmilta puolilta (plexus brachialis) suoraan peukalolla ja myös solisluuta painamalla. Tutkin myös olisiko mahdollisesti pieni rintalihas tai ensimmäinen kylkiluu kiristyksellään puristanut hermopunosta. Tein myös Tinnellin koputustestit kolmen tärkeimmän yläraajan hermon alueelle (radialis, medianus ja ulnaris).

Kuva olkapunoksesta (plexus brachialis)

Kaverilta ei löytynyt vakavia vasta-aiheita hoidolle. Ei löytynyt myöskään mitään yksittäistä rakennetta, joka oireet olisi  aiheuttanut, pientä ulnaris-hermon provokaatiota lukuunottamatta. Aivan alimman kaularangan nikaman ja ylimmän rintarangan nikaman välinen nikamasegmentti oli liikerajoittunut ja molempien kyynärvarsien ulkokierto oli rajoittunut. Samalla myös kyynärvarren ojentajalihakset olivat hypertoniset. CT-segmentin HVLA-manipulaatio ja kyynärvarsien jännitys-rentoutus-tekniikoiden jälkeen annoin asian olla ja antaa ajan hoitaa.

Sanoin kaverilleni, että tällaisilla asioilla on taipumus uusiutua varsinkin, jos jatkaa samanlaisissa työolosuhteissa ja nukkumisasento on huono. Sanoin myös, ettei tällainen "pikahoito" ole vielä varsinaista osteopatiaa.

Pari viikkoa myöhemmin ystäväni kuitenkin soitteli minulle ja sanoi, että puutumiset ovat oleellisesti vähentyneet. Aiemmin puutumiset olivat jokapäiväisiä, nyt niitä tuli vain satunnaisesti eikä yhtä voimakkaina kuin aiemmin.

Positiivinen palaute auttaa jaksamaan. Tulin puhelinsoitosta iloiseksi. Kyseessä ei ollut kuitenkaan vielä täysimittainen hoito: miten hyvässä kunnossa ystävä olisikaan, jos olisi ehtinyt tutkia ja hoitaa vielä tarkemmin?

torstai 13. joulukuuta 2012

Spirituaalisuus osteopatiassa

Aiemmassa blogauksessa kerroin osteopatian olevan hoitofilosofia, joka koostuu tietyistä periaatteista. Yksi näistä oli kehon yhtenäisyys. Tätä kehon yhtenäisyyttä on eroteltu perinteisesti kolmeen osa-alueeseen, joka on englanniksi "body, mind and spirit". Sanon tämän englanniksi siksi, että ensimmäinen tarkoittaa kehoa, toinen mieltä, mutta kolmannesta en voi olla täysin varma, mitä se suomeksi tarkoittaa. Pohdinpa siis aihetta hieman.

"Spirit" voidaan ymmärtää ehkä sieluna, mutta englanniksi sille on olemassa oma vastineensa, joka on "soul". "Spirit" voi tarkoittaa myös henkeä. Ehkä se voisi tarkoittaa myös sitä, että ihminen on elossa ja hänessä ovat ne voimat, jotka ylläpitävät elämää.  Spirituaalisuus voi tarkoittaa hengellisyyttä, ehkä jopa uskoa. Uskon taas helposti voisi kategorisoida jonnekin mielen - mind - alajaksoksi. Ei välttämättä järjen, vaan tunteiden alle. Tunteitaan - esimerkiksi pelkoa tai rakkautta - ei voi täysin järjen avulla kontrolloida, eikä myöskään uskoa. Ihminen joko uskoo johonkin tai ei usko. Miksi siis kehon yhtenäisyys ei voisi yksinkertaisuudessaan olla vain body - mind -yhteys ilman spiritiä?

Maailman uskontojen lukumäärän huomioiden on tosiasia, että ihmisillä on tarve uskonnollisuuteen ja hengellisyyteen. Usko antaa ihmiselle lohtua ja elämänmyönteisyyttä. "Kaikki spirituaalisuus on kärsimyksestä vapauttamista", kuuluu eräs - ilmeisesti - buddhalaista alkuperää kuuluva sanonta. Osteopatian filosofian periaatteissa sanotaan, että keholla on itsesäätelymekanismi, jolla on pyrkimys korjaamaan itse itsensä. Voisiko "spirit" tarkoittaa tätä itseparanemismekanismia?

Uskon voimasta tunnetaan lääketieteessä ilmiö nimeltä plasebo. Sitä ei voida järjellä ohjailla. Suomessa sitä kutsutaan erheellisesti lumevaikutukseksi. Erheellisesti siksi, että plasebolla on aitoja ja mitattavia fysiologisia vaikutuksia. Vaikutus tosin ei suoranaisesti ole annetun hoidon ansiota, vaan siitä, miten keho reagoi annettuun hoitoon ja käynnistää sisäsyntyisen itseparanemismekanismin. Se, miten hyvin tämä itseparanemismekanismi toimii ja käynnistyy, on täysin kiinni potilaasta itsestään. Kaikki eivät reagoi plaseboon yhtä voimakkaasti. Reagoinnin voimakkuuteen vaikuttavat monet asiat, kuten potilaan omat ennakko-odotukset, mutta myös hoitajan usko antamaansa hoitoon. Plasebo on siis niin potilaan kuin hoitajankin kannalta terveellinen ilmiö. Usko annettuun hoitoon ja plasebo-ilmiö käynnistävät potilaan paranemisen. Usko annettuun hoitoon tekee hoitajasta myös paremman terapeutin. Win-win!

Marita Sandströmin Psyyke ja aivotoiminta -kirjassa kerrotaan, että lukuisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi se, että plasebolla on neurobiologinen tausta ja se vaikuttaa sekä kehoon että mieleen. Plasebo esimerkiksi vähentää kipua ja kohottaa mielialaa. Se vähentää esimerkiksi ärtyneen paksusuolen oireistoa 40,2 %, pohjukaissuolen haavan oireita 36,2-44,2 %, vakavan masennuksen lääkehoidossa 29,7 %, migreenikohtauksessa 29 %, refluksitaudissa 26,8 % ja kroonisessa väsymysoireyhtymässä 19,6 %. Lisää mielenkiintoista informaatiota löytyy kirjan sivuilta 282 - 285.

Mitä tapahtuu, jos potilaalta viedään usko ja toivo paremmasta terveydestä? Se ei todennäköisesti ainakaan edistä potilaan terveyttä. Todennäköisesti se jopa alentaa sitä. Ennen kuin rekisteröity terveydenhuollon ammattihenkilö kieltää potilaaltaan homeopatian, vyöhyketerapian tai aloe vera-juoman käytön, tulisi hänen muistaa Hippokrateen ohjeistus siitä, että potilaalle ei ainakaan saa aiheuttaa lisää haittaa. Jos potilas kokee saaneensa apua vaarattomasta, mutta tutkimusnäytöltään puutteellisesta, hoidosta,  miksi häneltä pitäisi viedä se pois kieltämällä sen vaikutukset tai leimaamalla ne pelkäksi huuhaaksi? Mikä oikeus ammattihenkilöllä on heikentää potilaansa itseparanemisjärjestelmää, vaikka tietäisi potilaan saaman terapian olevan tieteellisesti kestämättömällä pohjalla? Rekisteröidyn terveydenhuollon ammattihenkilön kannattaa tilanteessa kysyä itseltään haluaako antaa potilaansa terveydelle mahdollisuuden vaiko olla kusipää oikeassa. Jos haluaa tunteitaan purkaa johonkin, niin mieluummin kohdistaa kritiikkinsä hoitoja antavalle taholle kuin potilaalle.

Plasebon vastakohta on nosebo - negatiivinen reaktio saatua hoitoa kohtaan, jolla ei pitäisi normaalisti olla haitallisia vaikutuksia. Mitenköhän lukemattomia erilaisia (terveyttämme) rajoittavia uskomuksia olemme elämämme aikana omaksuneet ja kohdanneetkaan? Mitkä kaikki asiat ovatkaan itseparanemismekanismimme toimimisen esteenä? Mitä tapahtuu potilaan käytöksessä, kun hänelle sanotaan, ettei hänen sairautensa kannalta ravinnolla ole mitään merkitystä? Kannustaako tällainen potilasta noudattamaan terveellisiä - eli terveyttä etsiviä - elämäntapoja? En itse usko niin.

Onko plasebo-ilmiöllä toisaalta edes mitään tekemistä spirituaalisuuden kanssa? Plaseboa voidaan sentään edes jotenkin tutkia ja mitata, vaikka sekin on jotain sellaista, mitä on todella vaikea ymmärtää ja havainnoida. Spirituaalisuus taas voidaan ymmärtää hyvin monella eri tavalla. Spirituaalisuuden käsite on myös paljon abstraktimpi, monitahoisempi ja henkilökohtaisempi kuin pelkkä plasebo-ilmiö, eikä minulla ole sen tarkempaan kuvailemiseen riittävästi tietoa saati ymmärrystäkään.

Body - mind - spirit -yhteyden etsintä kuitenkin jatkukoon, eikä kysymykseen liene yksinkertaista vastausta. Ehkäpä uskonnollisuus on osteopatian filosofian syntyhetkillä 1800-luvun lopussa ollut niin itsestään selvää, että sen on automaattisesti ajateltu kuuluvan osaksi ihmisen yhtenäisyyttä. Nykyisin asian suhteen ollaan varmasti varovaisempia, minkä vuoksi ehkä itsekin yritän selittää spirituaalisuutta itselleni fysiologisena ilmiönä. Pitää kuitenkin muistaa, että  yhtenäisyyden hahmottamiseksi tehty kokonaisuuden paloittelu pienempiin osa-alueisiin on vain ajatusleikkiä, jolla pyrimme ymmärtämään asioita, jotka ovat meille liian monimutkaisia hallittaviksi. Kehoa, mieltä ja tätä kolmatta osa-aluetta ei voida erottaa toisistaan, minkä takia jaottelu on teennäistä.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Mitä osteopaatti hoitaa?


Osteopatia on hoitofilosofia. Se ei varsinaisesti ole "käsin tehtävä hoitomenetelmä", vaikka monet ammatin edustajatkin niin yrittävät osteopatiaa selkokielellä ihmisille esitellä. Voi jopa olla, että olen itsekin sanonut näin. Esittely on siinä mielessä perusteltu, että suurin osa osteopaatin käyttämistä tutkimuksista ja hoitomenetelmistä tehdään käsin. Hoitomenetelmät ovat kuitenkin toissijaisia (huom. eivät arvottomia) suhteessa siihen, miksi hoidetaan. Tärkeimpiä ovat terveen toiminnan - anatomian ja fysiologian - tuntemus ja pyrkimys terveen toiminnan palauttamiseen, jolloin keho voi korjata itse itsensä. Osteopaatti tutkii ja tekee sen perusteella osteopaattisen, toiminnallisen diagnoosin. Vasta diagnoosin perusteella lähdetään hoitamaan. Joskus tehty hoito toimii itsessään diagnostisena työkaluna. Tällöin hoitokertoja tarvitaan luonnollisesti useampi kuin yksi.

Osteopaattisia perusperiaatteita ovat:

  • Ihminen on dynaaminen yksikkö
  • Kehossa vallitsee itsesäätelymekanismeja, joiden tarkoitus on itsensä korjaaminen
  • Rakenne ja toiminta vaikuttavat toisiinsa kaikilla tasoilla
  • Rationaalinen hoito perustuu edellä mainituille periaatteille

Osteopaatit hoitavat toiminnan häiriöitä. Osteopaatit kutsuvat näitä somaattisiksi dysfunktioiksi. Somaattinen dysfunktio ei ole vielä peruuttamaton patologinen muutos kudoksissa, vaan häiriö, jonka toiminta on palautettavissa osteopaattisin hoitomenetelmin. Somaattinen dysfunktio sisältää yhtä tai useampia seuraavista asioista:

  • Muutoksia kudoksen tekstuurissa
Somaattisen dysfunktion alueella esimerkiksi iho voi olla akuutissa dysfunktiossa punainen tai kroonisessa dysfunktiossa valkoinen sympaattisen hermoston aktivaation vuoksi. Iho voi tuntua esimerkiksi kitkaiselta, kuivalta tai märältä.
  • Epäsymmetriaa
Epäsymmetria voi tarkoittaa esimerkiksi luisten rakenteiden korkeuseroja tietyissä asennoissa, rangan kiertymistä ja sivutaivuttumista tai vaikkapa purennan toispuoleisuutta.
  • Liikerajoitus
  • Tuntomuutoksia
Tuntomuutoksia voivat olla esimerkiksi puutumiset ja pistelyt sekä kipu ja arkuus.


Osteopaateilla on myös useita hoitomalleja, joiden kautta somaattisia dysfunktioita hoidetaan ja kehon kokonaisuuden toimintaa palautetaan:

  • Biomekaaninen malli
Biomekaaninen malli tarkastelee kehoa sen asennon ja kuormituksen kautta.
  • Respiratoris-sirkulatorinen malli
Nestekierrollinen malli tarkastelee nestekierron toimivuutta. Nestekiertoon voidaan katsoa kuuluvan niin verenkierto (isot verisuonet ja hiusverisuonet), imunestekierto (eli lymfakierto), aivo-selkäydinnesteen kierto kuin nivelten synoviaalinestekin tai vaikkapa välilevyjen ravitsemus.  Suuri osa kehon jätteenpoistosta (esim. hiilidioksidi) vaatii hyvän nestekierron ja hengitysmekanismin, jotka vaikuttavat molemmat läheisesti toisiinsa.
  • Neurologinen malli
Elimistö on täynnä sähköpiuhoja ja suurin osa osteopaattisesta hoidon vaikuttavuudesta tapahtuu hermoston kautta.
  • Metabolis-energeettinen malli
Kehon energiantuotannon ja aineenvaihdunnan tulee olla kunnossa, jotta ihminen voisi olla terve.
  • Behavioraalinen malli
Ihmisen käyttäytyminen vaikuttaa suuresti oireiden syntymiseen ja kestoon. Käyttäytymistä muuttamalla voidaan esimerkiksi saada kudokselle haitallinen, jatkuva ärsyke poistettua. Osteopaatit eivät ole psykologeja, mutta ymmärtävät ottaa käyttäytymisen huomioon.


"Find it, fix it and leave it alone"

Ylläoleva lainaus on A.T. Still:n yleinen sitaatti. Se on siinä mielessä erinomainen, että vaikka osteopaatti tutkisi ja hoitaisi somaattisia dysfunktioita, on ymmärrettävä, että keho itse lopulta korjaa itsensä ajan kanssa, kun sille vain annetaan mahdollisuus. "Fix it"-vaihe on vasta suunnanmuutos tai sykäys kohti terveyttä, ei vielä korjaava prosessi. Sen vuoksi heti hoidon jälkeen ei välttämättä tunnu vielä, että kipu olisi täysin poistunut. Se saattaa olla hieman helpottanut esimerkiksi nivelen liikelaajuuden palautumisen myötä, mutta vasta seuraavina päivinä nähdään onko keho pystynyt korjaamaan itse itsensä. Valitettavasti kehon paranemisnopeutta ei voida sinänsä lisätä, mutta sen hidastumista voidaan estää ja paranemisprosessin laatuun voidaan vaikuttaa.

Hoidon kannalta tärkeintä on kehon normaalin toiminnan palauttaminen niin, että keho pystyy sen itse toteuttamaan ja ylläpitämään. Silloin osteopaattinen hoito on mielestäni onnistunut. 

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Ranneluut

Tämä päivitys on täysin pelkkää muistinvirkistystä - itselleni ja muille anatomiasta kiinnostuneille. Vaikka pienellä muistisopukoiden koluamisella ranteen pienet luut - niiden nimet ja sijainti - muistuvatkin mieleen, on syytä lisätä muistin kyvykkyyttä palauttaa asiat mieleen kirjoittamalla niitä ylös. Tässä siis Grayn anatomiasta (ei siitä Greyn tv-sarjasta) lainatuilla kuvilla höystettynä ihan pelkästään ranteen luiden nimet. Ihastelkaamme siis tätä huikeaa aivoakrobatiaa vaatinutta blogausta! Näitäkin pieniä luita ja niiden välisiä niveliä osteopaatti tunnustelee, tutkii ja hoitaa. 






Proksimaalirivi:

os scaphoideum (veneluu)
os lunatum (puolikuuluu)
os triquetrum (kolmioluu)
os pisiforme (herneluu)

Distaalirivi:

os trapezium (iso monikulmaluu)
os trapezoideum (pieni monikulmaluu)
os capitatum (iso ranneluu)
os hamatum (hakaluu)



Tarkimmat ehkä jo huomasivatkin, että anatomian piirroksissa luiden nimet eivät vastaa luettelon vastaavia. Naviculare tarkoittaa scaphoideumia, triangular vastaa triquetrumia. Greater multangular on trapezium ja lesser multangular trapezoideum. 

lauantai 1. joulukuuta 2012

Mietintää whiplashista

Whiplash tarkoittaa ruoskaniskua ja on yleinen termi kuvaamaan vammamekanismia, joka liittyy usein törmäyksen aiheuttamaan niskan retkahdusvammaan ja sen aiheuttamaan kiputilaan. Retkahdusvammassa kaularangan rakenteet altistuvat voimakkaille venytys- ja kompressiovoimille, koska kaularanka voi iskusta riippuen joutua vuorotellen voimakkaaseen ylikoukistukseen ja yliojennukseen. Autolla ajaessa on tärkeää säätää penkin niskatuki oikealle korkeudelle, koska se estää ainakin kaikkein voimakkainta kaularangan yliojennusta. Vammat ovat yleensä sitä suurempia, mitä kovempi vauhti on törmäyshetkellä ja mitä enemmän kaularanka on kiertyneessä asennossa, esimerkiksi jos autoilija pyrkii katsomaan takapenkille juuri ennen iskua.

Retkahdusvamman jälkeen potilaiden oireiden kirjo on vakavuusasteeltaan varsin vaihtelevaa ja yksilöllistä. Osa ihmisistä on täysin oireettomia ja toisilla jopa sietämätöntä kipua, pahoinvointia, huimausta, pakkoasentoja ja pelkotiloja. Vammamekanismin perusteella ei ole lainkaan vaikea uskoa, että tilanteesta voi syntyä monenlaisia kudosvaurioita: mahdollisia vaurioalueita ovat mm. kaularangan luiset nikamat, välilevyt, kaularangan liikettä ohjaavat fasettinivelet, lihakset, nivelsiteet, selkäydin, hermot ja faskiaalirakenteet. Tilastotutkimuksissa ei ole kuitenkaan voitu havaita retkahdusvammapotilailla sen yleisemmin aiempien rakenteiden vaurioita kuin terveillä verrokeilla. Ei siis edes röntgen-tutkimuksilla tai uusilla magneettikuvausmenetelmillä, joilla vauriot pitäisi pystyä havaitsemaan. Whiplash-potilailla sen sijaan on verrokkeja useammin ahdistusta ja kivun pelkoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yksilöllisiä vakavia vaurioita voisi olla. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että varsinkin yli kuusi kuukautta kestävissä kroonisissa kivuissa kyse voisi olla jonkinlaisesta kivun herkistymisestä ja sentralisaatiosta. Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että kuvaavat WAD:ia (whiplash associated disorders) käyttäytymishäiriönä, jossa oireiden syy olisi psykologinen. Kudosvaurioiden lisäksi niskan retkahdusvamma ja kolaritilanne voivat olla psyykkisesti kuormittava ja pelottava yhdistelmä, jossa psyyken ja sooman (kehon) oirehdinta kohtaavat todella usein toisensa. Osteopatian perusfilosofiassa on ajateltu jo 1800-luvun lopusta asti, että keho on yksikkö, josta psyykettä ja soomaa ei voida erottaa toisistaan. On siis tämän filosofian perusteella mahdollista lievittää psyykkistä oireilua kehon kautta, mutta fyysistä oireilua on mahdollista lievittää myös psyyken kautta. Olisi myös epänormaalia mikäli fyysinen kipu ei jossain vaiheessa ilmenisi myös psyykkisenä pahoinvointina. En itse kuitenkaan usko siihen, että psyykkinen oireilu olisi vaivojen ainoa ja perimmäinen syy, vaan korkeintaan oireyhtymän yksi osatekijä, joka on saanut alkunsa fyysisestä vammamekanismista, joka  on toiminut niin fyysisten kuin psyykkistenkin oireiden laukaisijana.

Jos akuutissa niskan retkahdusvammassa ei ole tapahtunut vakavia vaurioita kuten nikaman murtumaa tai luksaatiota, jotka vaativat välitöntä kirurgista toimenpidettä, on aikainen mobilisaatio tärkeää - paikalleen ei pidä jäädä. Akuutin retkahdusvamman ennuste on onneksi hyvä ja kipua voidaan alkuun rajoittaa kipulääkityksellä. Kotiharjoitteista on hyötyä ja potilaan tulee elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Vakavien patologioiden poissulkemisen jälkeen ja alkuvaiheen tulehdusprosessin rauhoittuessa on hyvä hakeutua osteopaatin hoitoon, jotta paraneminen olisi laadullisesti mahdollisimman hyvää.