maanantai 16. joulukuuta 2013

Hermokudoksen neurodynamiikka

Olen kiinnostunut kivusta ilmiönä. Kipu on aina hermostollinen ongelma. Tämän vuoksi hermokudoksen liikeominaisuudet ovat myös kiinnostavia. Olen aiemmin keskittynyt laajemmin kivun neurofysiologiaan ja siihen liittyviin muihin ilmiöihin. Neurodynamiikassa tarkastellaan näiden lisäksi hermokudoksen mekaanisia ominaisuuksia, jotka ovat myös todella mielenkiintoisia. Seuraavia tietoja olen poiminut mainiosta Michael Shacklockin kirjasta Clinical Neurodynamics.

Nosiseptiseen kipuun tarvitaan aina hermokudoksen läsnäoloa. Nosiseptorit ovat hermopäätteitä, joissa aistitaan kudosärsytystä. Nosiseptoreita on kiinni esimerkiksi lihaksissa, jänteissä, nivelsiteissä, luukalvossa, verisuonissa, kalvorakenteissa ja esimerkiksi välilevyn ulkopinnalla. Sisäelimissä ja esimerkiksi aivojen pinnalla niitä ei ole. Onkin siis hassu yksityiskohta, ettei aivokudoksessa tapahdu ärsytystä, vaikka aivot ovat se elin, joka kivun lopulta tuottaa. Kirurgi voikin siis vapaasti leikata skalpellilla aivokudosta ilman, että syntyy kipua. Mutta siellä missä on nosiseptoreita, voi syntyä hermokudokselle ongelmia ja täten tästä ärsykkeestä on mahdollista syntyä myös kipua.

Hermokudoksessa voi tapahtua kolmea erilaista mekaanista liikeominaisuutta. Nämä ovat tensio (eli venyminen), liukuminen ja kompressio. Muut liikkeet ovat näiden kolmen yhdistelmiä. Tensio on yksinkertaistettuna sitä, että neuraalikudos kiristyy ja pitenee. Yksi tapa aiheuttaa hermokudoksen hapensaannille ongelmia on venyttää sitä maksimaalisesti. Tästä voi syntyä puutumista ja pistelyä. Toinen tapa aikaansaada hermokudokselle ärsytystä on kompressio, eli puristaa sitä kasaan. Hermokudoksen uloimmissa kerroksissa sijaitsevat sensoriset tuntosyyt. Tämän vuoksi puutumiseen ja pistelyyn riittää pienempi puristus kuin lihasvoiman heikkenemiseen. Motoriset hermosyyt sijaitsevat hermopiuhan keskiosissa, syvemmällä kuin sensoriset säikeet. Tarvitaankin siis selvästi voimakkaampi puristus motorisen kontrollin häiriöiden syntymiseen. Jos puristus on tarpeeksi voimakasta ja pitkäkestoista, voi lihas halvaantua, jolloin sitä ei pysty liikuttamaan enää ollenkaan. Tällainen tilanne on esimerkiksi "saturday night palsy", eli lauantai-illan halvaantuminen, jossa humaltunut ihminen on sammunut yläraajansa päälle niin, että värttinähermo (nervus radialis) on jäänyt puristuksiin, eikä ihminen itse ole niin tajuissaan, että ymmärtäisi vaihtaa asentoa. Puristumista tapahtuu myös pienemmässä mittakaavassa aina kun lihaksia supistetaan. Normaali supistus-rentoutus -liike tekee hermokudokselle hyvää. Sen sijaan jatkuva lihasjäykkyys ei. Joskus neuraalikudoksen ongelmien yhteydessä lihassupistus aiheuttaa kipua, koska liukuominaisuuksien ollessa huonoja, lisääntynyt kompressio vain vähentää hermojen hapensaantia. Alueita, joissa hermokudoksen liukuominaisuudet voivat kärsiä, ovat myös ne paikat, joissa hermo läpäisee faskiaalisia kalvorakenteita. Yksi tekijä, joka lisää myös hermokudosen mekaanista puristusta, on inflammaation eli tulehduksen aiheuttama nesteturvotus.

Hermokudos pitää liukuliikkeestä. Se ruokkii hermoa hapekkaalla verellä ja pitää kudoksen hyvinvoivana. Liukuliike ei tuota hermokudokselle ärsytystä. Liukua voi tapahtua pitkittäissuunnassa, mutta myös poikittaissuunnassa. Pitkittäissuunnassa tilanne on vähän kuin sähköjohtoa vedettäisiin vuorotellen molemmista suunnista, mutta poikittainen liuku on hieman kuin pyörittäisi pullapitkotaikinaa kämmenien välissä. Näitä liikkeitä käytän itsekin varsin usein hyödyksi hoitamisessa. Pitkittäissuuntaista liukua on helppo käyttää isoihin hermoihin, kun taas poikittainen liuku on helppo tuottaa ihohermoihin.

Varsinkin nivelten alueet ovat sellaisia, joissa hermokudoskin joutuu alttiiksi venytyksille ja puristuksille. Jos taivutamme kyynärvarttamme kohti olkapäätä, joutuu kyynärpään ulkopuolella oleva kyynärhermo (nervus ulnaris) venytykseen. Sen sijaan taivepuolella kulkeva keskihermo (nervus medianus) on enemmän puristuneena. Maksimaalinen tensio, eli venytys, saadaan hermokudoksessa aikaan mikäli useamman nivelen alueella yhtäaikaisesti tapahtuu hermon kiristymistä ja pitenemistä. Tämä tarkoittaisi keskihermoa ajatellen niin, että rannetta taivutetaan ojennukseen, kyynärniveltä taivutetaan ojennukseen, olkaniveltä loitonnetaan ja hartiakaarta lasketaan ja päätä sivutaivutetaan vastakkaiselle puolelle yhtäaikaa. Tämä voi toimia hermokudoksen venytystestinä, jolloin voi syntyä kipu- tai puutumisoireilua. Tällainen maksimaalinen venytys ei kuitenkaan hoida hermoa.

Yhtä liukuominaisuutta kutsutaan konvergenssiksi, joka tarkoittaa yhteensuuntautumista tai lähentymistä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos yhden nivelen alueella hermokudos kiristyy ja venyy, voi hermokudos liukua pitkittäissuunnassa molemmista ääripäistään kohti tensiokohtaa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että vasemmalta ja oikealta otetaan "löysät pois", kun keskellä kiristää. Tämä liukuominaisuus takaa sitä, ettei hermokudos kiristy liikaa yhdellä alueella. Tätä ominaisuutta voidaan hyötykäyttää niin, että hermoa voidaan kiristää ja liikuttaa pinnealueella samalla, kun hermokudoksen muilta alueilta kiristystä löysätään. Tämä auttaa tekemään hoidosta kivuttomampaa ja turvallista. Nämä ominaisuudet auttavat myös paikallistamaan mahdollisten oirealueiden sijaintia vaihtamalla eri alueiden kiristyksiä ja löysyyksiä.

Ympäröivien kudosten ominaisuudet ja liikkeet vaikuttavat myös hermokudokseen. Avautumismekanismeiksi (opening mecahnisms) kutsutaan niitä tapahtumia, joissa neuraalikudosrakenteen kompressio, eli puristus, vähenee. Puristus vähenee, kun tila neuraalikudoksen ympärillä kasvaa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, kun rangan liike aikaansaa rangan hermojuuren avautumista. Sulkeutumismekanismeiksi (closing mechanisms) kutsutaan sitä, kun neuraalikudoksen kompressio lisääntyy ympäröivän kudoksen vaikutuksesta. Tällöin neuraalikudoksen tila vähenee hermon ympärillä. Tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, kun hermojuuren tila ahtautuu.

Eräs todella mielenkiintoinen ilmiö osteopaatinkin ajattelun kannalta on hermodynamiikan ominaisuus, joka yltää pitkälle kehon osasta toiseen. Nämä liukuominaisuudet liittyvät nimittäin myös selkäytimeen. Jos päätä ja leukaa viedään samanaikaisesti kohti rintaa alaraajan issiashermon venytyksen aikana, kiristyy myös selkäydin. Tämä venytysvaikutus on havaittu jopa silmän optisessa hermossa: kun potilas makaa selinmakuulla ja tämän molempia alaraajoja nostetaan suorana ylöspäin, on voitu havaita jopa silmien lievää sisäänkiertymistä. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos halutaan selän liikkuvuutta lisätä maksimaalisesti, tulisi liukuliikettä hoitaa niskasta ristiluuhun ja aina alaraajoihin asti.


keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Kivun synty ärsykkeestä


Kudosvaurio tai sen uhka synnyttää vaarasignaaleja, jotka kulkeutuvat hermostossa laaja-alaisesti. Kipu ja vaarasignaalit vaikuttavat niin laaja-alaisesti, että voidaan puhua kokonaisesta neuromatriisista. Seuraavassa luettelossa on kerrottu hieman vaarasignaalien kulkeutumisen reiteistä.

Paikallista kudosärsytystä kutsutaan nosiseptioksi. Tietyt hermosyyt reagoivat voimakkaisiin ärsykkeisiin aktivoitumalla ja lähettämällä sähköisiä signaaleja ääreishermostosta keskushermostoon. Nämä sähköiset signaalit ovat "raakadataa", jota ei vielä ole käsitelty. Se ei vielä siis ole kipua. Myeliinitupellisia, eli eristettyjä hermosyitä pitkin viesti kulkee nopeasti. Näistä säikeistä välittyvistä signaaleista aivot luovat teräviä ja tarkkoja kiputuntemuksia. Nämä A-delta-säikeet reagoivat mekaanisiin ja termaalisiin (kuuma-kylmä) ärsykkeisiin. Myeliinitupettomista säikeistä signaalit välittyvät selvästi hitaammin. C-säikeistä välittyy kemiallista, termaalista ja mekaanista ärsykettä. Siksi ne aktivoituvat varsinkin tulehdusaineista, kuten bradykiniinista ja tulehduksen aiheuttamasta mekaanisesta kudosturvotuksesta. Koska näistä viesti välittyy hitaasti, voidaan kylmähoidolla tuottaa kilpailevaa, nopeampaa ärsykettä hermostolle. Kipu lievittyy, koska selkäydin ja aivot saavat enemmän ja nopeammin informaatiota kylmyydestä kuin nosiseptiosta.

Seuraavaksi nosiseptiset signaalit suuntaavat selkäytimen takaosassa sijaitsevaan selkäytimen takasarveen edellä mainittuja hermosäikeitä pitkin.Signaalit kulkeutuvat selkäytimen vastakkaiselle puolelle ennen kulkeutumistaan ylös kohti aivoja. Jo selkäytimessä tapahtuu paljon nosiseptisen raakadatan käsittelyä. Jo tällä tasolla vaarasignaalien määrä saattaa alentua sen verran, ettei se pääse koskaan aivoihin ja täten myöskään tietoisuuteen.

Seuraavaksi vaarasignaalit kulkeutuvat aivorunkoon kuuluvan ydinjatkeen läpi. Tässä vaiheessa käynnistyy sarja autonomisen hermoston reaktioita. Sympaattisen hermoston aktivoiduttua mm. verenpaine nousee, sydämen syke nopeutuu ja hengitys tihenee. Elimistö valmistautuu pakene tai taistele -asetuksille.

Kipu luodaan aivoissa. Aivoissa ei ole tarkkaa kipukeskusta, vaan viesti käsitellään laaja-alaisesti monilla eri alueilla. Kipukokemukseen saattaa liittyä käytännössä kaikki aivojen osat. Tärkeinä alueina pidetään kuitenkin somatosensorista ja insulaarista aivokuorta, jotka päättelevät miltä alueelta vaarasignaalit tulevat. Kolmas tärkeä osa on ACC-alue (anterior cingulate cortex), joka liittyy kivun huomioimiseen ja tunteelliseen määrittämiseen. Kipu aiheuttaa tietenkin vasteita myös primäärillä ja supplementaarisella motorisella aivokuorella, joissa säädellään kehon liikkeitä, esim. kivun varomista. Prefrontaalisella aivokuorella on yhteys aivojen limbiseen järjestelmään, ja sen avulla säädellään kipuun liittyviä tunteita järjen avulla. Parietaalisen aivokuoren alueet voivat suunnata huomiota kivun uhkaan. Mantelitumakkeessa, eli amygdalassa, aktivoituvat kipuun liittyvät pelkoreaktiot.

Aivoista kulkee myös vaarasignaaleja muokkaavia, selkäydintä kohti laskeutuvia ratoja. Aivoista laskeutuvat signaalit voivat joko vähentää tai lisätä selkäytimestä aivoja kohti kulkevaa vaarasignaalia. Kipua voidaankin hallita esimerkiksi suuntaamalla huomiota pois kivusta. Tietyt rentoutumismenetelmät ja meditaatio voivat hillitä kipua. Voidaan esimerkiksi kuvitella, ettei kipua ole, niin kipu voi vähentyä. Tällöin vaikutetaan ACC-alueen aktiivisuuteen. Valitettavasti kipu voi myös lisääntyä, mitä enemmän sille antaa huomiota ja mitä enemmän sitä pelätään. Se aktivoi myös jatkuvasti sympaattisen hermoston taistele tai pakene -olotilaa, jolloin keho ei pääse palautumaan ja lepäämään. Siksikin on tärkeää opiskella rentoutumismenetelmiä, jotka vähentävät ahdistusta, masennusta, pelkoa ja kipua.


Osteopatiassa pyritään vähentämään vaarasignaalien määrää. Tällä on selvä positiivinen vaikutus kivun syntymiseen. Tärkeitä tavoitteita ovat myös kivuttoman liikkeen tuottaminen, mikä lisää liikeratoja, vähentää kivun varomista ja ontumista, mutta ennen kaikkea se moduloi kipua. Hoidon tarkoituksena on myös vähentää kipuun liittyviä pelkoja. Kivuton liike opettaa hermostolle, ettei liikettä tarvitse pelätä. On myös tärkeää opettaa potilaalle kivun fysiologiaa, jotta ymmärrettäisiin, ettei kipu ole se tekijä, joka lisää kudosvauriota. Tämä lisää uskallusta palata normaaleihin toimiin, kuten työelämään. Osteopaattisen hoidon tavoitteena on myös saada keho ja mieli rentoutumaan. Tällä on positiivisia vaikutuksia kipuun ja elimistön palautumiseen vähentämällä sympaattisen hermoston taistele tai pakene -olotilaa. Osteopatialla voidaan pyrkiä tällä tavoin epäsuorasti palauttamaan kehon hengitystoimintoja normaaliksi. Usein myös unensaanti paranee kivun vähentyessä. Kipu aikaansaa monia lihasjännityksiä ja muutoksia kehon kuormituksessa tiedostetun ja tiedostamattoman ontumisen kautta. Näiden vähentäminen on tärkeää kehon pitkäaikaisen hyvinvoinnin kannalta, koska nämä voivat kivun jatkuessa olla syinä lisääntyneisiin kipuongelmiin.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Kun paikallaanolo kolottaa

On yleistä, että paikallaan oleminen kolottaa. Tässä tilanteessa hermosto ilmoittaa, että jotain pitäisi tehdä. Se ilmenee kipuna ja kolotuksena. Esimerkiksi kirjaa lukiessa tai tietokoneella istuessa se on merkki siitä, että asentoa tulisi vaihtaa. Asennon vaihtaminen ja liike helpottaa.

Paikallaan olon aiheuttama epämukavuuden tunne tai kipu johtuu siitä, että hermosto kärsii suhteellisesta hapenpuutteesta. Asennon vaihtaminen ja liikkuminen helpottaa paikallista verenkiertoa. Joskus epämukavuuden tunne kuitenkin säilyy. Tämä johtuu siitä, että liike ja hapensaanti ei ole edelleenkään riittävää.

Hermostomme tottuu tiettyihin rutiineihin. Jos tarkkailemme itseämme, käyttäytymistämme ja asentojamme, saatamme huomata, että toistamme usein samaa kaavaa päivästä toiseen. Saatamme ristiä jalkamme aina samoin päin, nojata aina saman kyynärpäämme päälle tai valita aina saman kyljen jolla makaamme. Nämä ovat vain yksittäisiä esimerkkejä.

Tarvitsemme vaihtelua. Tarvitsemme vaihtelua asentoihin, liikkeisiin ja toimintatapoihimme. Voimme kokeilla uutta istuma-asentoa. Voimme istuutua vaihteeksi lattialle. Voimme käydä kyykyssä. Voimme mennä selinmakuulle.

Staattisen venyttelyn sijaan kannattaa välillä kokeilla liikettä. Kannattaa pyöritellä hartioita, lantiota, polvia ja nilkkoja. Kannattaa sivutaivuttaa selkärankaa, kannattaa kiertää sitä. Kannattaa tehdä venytyksen sijaan rauhallisista lyhennys- ja pidennysliikettä. Kannattaa keskittyä hengitykseen eri asennoissa ja tuntea miten se vaikuttaa kolotuksiin. Pyri rentoutumaan. Älä jännitä.

Älä tee näitä asioita pakottamalla. Älä tuota lisää kipua. Pysy kivuttomuuden rajoissa. Tuntemuksia saa syntyä, mutta rauhallisesti odota miten liike ja hengitys niihin vaikuttaa. Anna niiden vähentyä ajan kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että hermosto käsittelee informaatiota ja tottuu siihen.

Kun tuntuu kipua, ruoki hermostoa liikkeellä vähän, mutta usein. Anna sille pientä naposteltavaa, älä buffet-ateriaa. Jos hermostoa on pitänyt liikkeennälässä tunteja, vuorokausia, kuukausia tai vuosia, ei voida olettaa, että täydet liikeradat palautuisivat heti. Sudennälkäisenä ahmittu jättiateria saa aikaan vain ähkyä ja kivistystä. Ei siis kannata välttämättä ensitöikseen pyrkiä tekemään täydellistä jooga-asanaa, vaikkei joogassa sinänsä vikaa olisikaan.

Tuloksia ei synny yhdellä kokeilukerralla. Liike on otettava tavaksi. Käynti osteopaatilla auttaa löytämään itselle sopivia liikeharjoituksia mikäli kiinnostus itseopiskeluun ei ole riittävää. Osteopaatilla saadaan lisättyä liikettä myös niihin kehon alueisiin, joihin liikkeen tuottaminen on yksin vaikeaa, varsinkin alkuun.

Ja muista: särkylääke ei ole liikkeen korvike! :)

torstai 28. marraskuuta 2013

Tieto vähentää tuskaa

Kirjoitan blogissani paljon kivusta ja sen fysiologiasta. Kivun fysiologian ymmärtäminen ei ole kipupotilaille pelkästään "kiva tietää" -tyyppistä informaatiota, vaan itseasiassa tieto auttaa hallitsemaan kipua. Loistavaa!

Kivun neurotieteen opetusta on tutkittu tieteellisesti. Jotkin opetussessiot ovat olleet tutkimuksissa useiden tuntien kipuluentoja. Tällaisien järjestämiseen itselläni ei ole ollut ainakaan vielä resursseja, eikä välttämättä sellaisen rahoittamiseenkaan ole ulkopuolisilla tahoilla kiinnostusta - ehkä joskus vielä? Usein omalla vastaanotollani annan pieniä tiedonjyväsiä, jotka toivottavasti auttavat ihmisiä ymmärtämään mistä kivussa on kysymys. Suurin osa ajasta menee kuitenkin käsillä hoitamiseen. On siis ajankäytön kannalta helpompaa luovuttaa kallisarvoista asiantuntemusta eteenpäin tällä tavalla veloituksetta Internetissä. Ihmiset voivat siis paneutua ja syventyä omien aikataulujensa ja kiinnostustensa puitteissa tähän tietoon, joka auttaa heitä selviämään kipujensa kanssa.

Tavanomainen kipuopetus on pohjautunut kipuun biomekaanisena ja anatomisena ilmiönä. Nykyisin tosin tiedetään, ettei kipu ilmiönä selity pelkästään tällaisella mekaanisella selitysmallilla. Kipu on enemmän biologiaa kuin mekaniikkaa. Joskus biomekaaninen opetus on saattanut lähinnä lisätä potilaiden pelkoja omista kivuistaan. Siksi on ollut tärkeä suunnata tiedon jakaminen kivun neurofysiologiseen maailmaan. Potilaat ovat kiinnostuneita aiheesta ja he myös ymmärtävät sitä, toisin kuin jotkut ammattilaiset, joilla on vaikeuksia siirtyä vanhasta tiedosta uuteen. Tämä virke pienenä kuittailuna terveydenhoitoalan kollegoille, kieli poskessa tietysti.

Opetuksen on havaittu vähentävän kipuun liittyviä pelkoja ja ahdistusta. Se muuttaa potilaan kivun kokemista ja sillä on välittömiä  positiivisia vaikutuksia potilaan asenteisiin. Koulutus vähentää kipua ja lisää fyysistä suoriutumiskykyä. Se lisää kivun kokemisen kynnystä ja parantaa fyysisistä harjoitteista suoriutumista. Se vähentää myös oleellisesti kivun kokemiseen liittyvien aivoalueiden laaja-alaista aktiivisuutta. Yhdessä tutkimuksessa koulutuksen positiiviset vaikutukset kestivät vuoden seurannan loppuun asti.

Kiputiedon tehokkainta mahdollista välittämistapaa ei tiedetä. Onkin tulevaisuuden kysymys, että minkälainen koulutus toisi parhaat mahdolliset lopputulokset. Tämä blogini on yksi yritys välittää tätä tietoa, vaikkakaan sen vaikutuksista ei koskaan saadakaan tieteellistä tutkimustulosta.

Tieto vähentää tuskaa, mutta muutakin hoitoa tietysti tarvitaan. Tässä apuna on esimerkiksi kipulääkitys, itsehoitoharjoitteet ja osteopaattinen manuaalinen terapia (OMT). On olemassa myös hyviä psykoterapeuttisia vaihtoehtoja. Kaikkia terapioita ei tietenkään aina tarvita - monesti muutama käynti osteopaatillakin riittää - usein monialainen lähestymistapa on kuitenkin kaikkein tehokkain. On kuitenkin selvää, että elämää rajoittavista uskomuksista on päästävä mahdollisimman nopeasti eroon. Pelot, ahdistus, masennus ja stressi voivat olla paha käsijarru ja tilanteen kroonistaja. Jos kärsit akuutista tai kroonisesta kivusta, suosittelen kaivamaan esiin vanhempia blogauksiani aiheesta!



Lähde: http://www.archives-pmr.org/article/S0003-9993(11)00670-8/fulltext


maanantai 25. marraskuuta 2013

Kipu vie huomion

Aivot reagoivat uuteen informaatioon valtavalla mielenkiinnolla. Aivojemme huomion voi varastaa monella erilaisella tapaa. Esimerkiksi kaupunki ja liikenne voi olla täynnä meteliä ja hälinää, mutta uudenlainen ja voimakas ääni, kuten ambulanssin hälytys, saavat samantien antennimme herkistymään. Saatamme selata Internetiä ja lueskella blogia täydessä rauhassa, mutta kuvaruudun edestä lentävä kärpänen kiinnittää katseemme itseensä.

Myös kivun tarkoituksena on kohdistaa aivojen huomio kivuliaaseen alueeseen. Tarkoituksena on suojata kivuliasta kehon osaa niin, että sitä joko kuormitettaisiin mahdollisimman vähän poistamalla liikettä, tai sitä liikutettaisiin niin, että vaara-aistimus vähenisi. Ensimmäinen vaihtoehto on hyödyllistä yleensä akuutissa vammassa, johon liittyy kudosvauriota, tulehdusta ja turvotusta: on keholle hyödyllistä välttää lisävaurion syntymistä. Toinen tilanne on se, kun kipuun ei liity selkeää trauma- tai rasitustaustaa, eli kudosvauriota. Silloin yleensä liike ja liikuttaminen auttaa, koska kyseessä voi olla paikallisen aineenvaihdunnan häiriö.

Tärkeää kivusta on ymmärtää, ettei kipu ole ensisijaisesti afferenttia (ääreisosista keskushermostoon saapuvaa). Kipua ei ole ennen kuin aivot ovat luoneet sen ärsykeinformaatiosta. Kroonisessa kiputilassa tätä ääreisosista tulevaa tietoa ei edes aina tarvita kivun syntymiseksi. Kipureseptori on siis terminä täysin väärä, koska kipua ei vastaanoteta ympäristöstä, kuten esimerkiksi valoa. Pitäisi puhua nosiseptoreista tai vaarareseptoreista.

Nosiseptio, eli ärsyke-/vaara-aistimus on sähköistä informaatiota, jota syntyy kudoksissa (nosiseptoreissa) jatkuvasti, mutta läheskään kaikki nosiseptio ei tule aivojen tietoisuuteen. Tietoiseksi sen tekee vasta se, että keskushermosto (aivot) on tulkinnut tämän informaation kaiken muun tietotulvan ja sähköisen viestinnän seasta huomionarvoiseksi.

Emme rekisteröi läheskään kaikkea näkö- tai kuuloaistimustakaan ympäristöstämme. Emme todennäköisesti osaisi kuvailla yksityiskohtia esimerkiksi ohitsemme kävelevistä ihmisistä, jos heitä olisi tarpeeksi monta emmekä varsinaisesti keskittäisi huomiotamme näihin yksityiskohtiin.

Joskus emme anna pienille kivuille huomiota, vaan jatkamme esimerkiksi liikuntasuoritusta, fyysistä työntekoa tai paikallaan oloa kolotuksesta huolimatta. Tavallaan saamme vietyä huomion näiltä kehon viesteiltä muualle, jolloin kipu vähenee tai poistuu. Joskus nosiseption määrä saattaa muuttua niin suureksi, että hermosto kokee tilanteen uhkaavaksi. Tästä saattaa syntyä pirullisenkin kovaa kipua, jotta ihmisen koko huomio kiinnittyisi suojaamiseen. Tarpeeksi kova kipu keskeyttää kaiken työnteon tai urheilusuorituksenkin. Vaikka kipu ei kerrokaan kudosvaurion suuruudesta, kannattaa yrittää ottaa kivun syy selville.

Kun on selvinnyt, ettei kipu johdu vakavasta patologiasta, voidaan kipua lähteä hoitamaan. Manuaaliterapiassa ja liikeharjoituksissa voidaan käyttää aivojen kiinnostusta uusiin stimuluksiin hyödyksi. Kun kivulta saadaan pois huomiota, kivun tuottuminenkin nääntyy. Monesti osteopaattinen haastattelu, tutkiminen ja manuaalinen hoitaminen ovat uudenlaisia tilanteita kipupotilaalle - jo tämä on hyödyllistä huomion viemistä pois kivulta. Hoidossa voidaankin tuottaa uudenlaista mekaanista informaatiota, joka kilpailee nosiseption kanssa hermoston huomiosta. Kivuttomalla hoidolla ja hyvillä hoitomenetelmillä saamme nosiseption tuottumista vähennettyä, mutta samalla lisättyä suurta määrää positiivista informaatiota. Niin ihon, nivelten, lihasten kuin jänteidenkin mekaaniset reseptorit reagoivat hoitoon tuottamalla informaatiota keskushermostoon. Tämä iso määrä uutta tietoa on aivojen kannalta yhtäkkiä huomionarvoisempaa kuin nosiseptio, josta aiemmin kipua tuotettiin.

Myös uudenlaiset liikeharjoitukset ja liikekaavat saavat aivojen huomion. Tämän vuoksi uudenlaiset itsehoitoharjoitteet vievät huomiota pois kivusta. Aina siis liikeharjoitteiden suorittaminen ja siitä johtuva kivunlievitys eivät johdu lihasten vahvistumisesta. Manuaalisessa hoitamisessa voidaan käyttää erilaisia hoitotekniikoita vaihtelevasti. Uuden tekniikan tuoma lisähyöty ei aina tarkoita sitä, että käytettävä hoitotekniikka varsinaisesti olisi edellistä parempi, vaan se voi johtua siitä, että hermosto reagoi uudenlaiseen hoitotapaan erityisellä mielenkiinnolla.

Hermoston huomio ja uudenlaiset stimulukset ovat yksi syy siihen, miksi kannattaa tulla osteopaattiseen manuaaliseen hoitoon. Itselleen on vaikea tuottaa sellaista määrää uudenlaista informaatiota, jonka hermosto ja aivot kokisivat uutena ja huomionarvoisena. Osteopaatilla voi saada myös neuvoja siitä, minkälaisia liikeharjoituksia kannattaa itse tehdä. Kivunhoidon jälkeen harjoitteita on myös mukavampi tehdä kivuttomuuden rajoissa.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Selkäkipu

Selkäkipuisen on tärkeää tietää selkäkipunsa luonteesta. Seuraava teksti pohjautuu nykyaikaiseen tietoon ja yleisiin potilasohjeisiin.

Sekä akuutti että krooninen selkäkipu voivat olla pirullisia vaivoja. Ne voivat pelästyttää pahanpäiväisesti. Vaikka kivun intensiteetti olisi niin rajua, ettei alkuun pääsisi kunnolla liikkumaan, niin useimmiten pelästyminen ja kipu itsessään ovat suurin haitta - onneksi. Kivun määrä ei siis ole suorassa yhteydessä kudosvaurion suuruuteen.

Selkä on suunniteltu liikkumaan. Se tarvitsee liikettä - paljon liikettä! Mitä aiemmin selkäkivun kanssa lähtee liikkeelle ja alkaa toimia normaalisti, sitä nopeammin selkä paranee. Parhaiten selkäkivuista selviävät ihmiset, jotka ovat aktiivisia kivusta huolimatta.

Selkä on liikkuvuudestaan huolimatta kuitenkin vankkaa ja lujaa tekoa. Se koostuu lujista, luisista nikamista, joiden väleissä on joustavat mutta todella kestävät välilevyt. Näitä rakenteita tukevat vahvat nivelsiteet ja liikuttavat, mutta myös suojaavat useat lihakset. Nämä rakenteet eivät siis mene pois paikaltaan, eikä manuaaliterapialla niitä tarvitse tai edes pysty panemaan paikalleen. Sen sijaan sillä pystytään vähentämään kipuoireita ja lisäämään liikkuvuutta.

Vain harvan selkäongelman syynä on vakava kudosvaurio tai sairaus. Suurin osa selkäongelmista ei johdu esimerkiksi välilevynpullistuman aiheuttamasta hermojuuren ärsytyksestä, ja vaikka tilanne olisikin tämä, niin usein vaiva kuitenkin paranee. Leikkauksen tarve on todella harvinainen.

Röntgen- tai magneettikuvissa harvoin havaitaan mitään vakavia kudosvaurioita. Vaikka löydöksinä olisikin joskus pelottavan kuuloisia degeneraatiomuutoksia, niin ne eivät yleensä selitä kipuja. Degeneraatiomuutokset, kuten madaltumat, eivät vielä tarkoita, että kyseessä olisi suurta vauriota tai nivelrikkoa. Kyseiset löydökset saattavat kuitenkin täysin turhaan pelottaa potilasta ja täten jopa pahentaa oireita, jos selän liikuttamista aletaan pelätä. Itseasiassa monien nivelkulumat ja välilevyn pullistumat ovat jopa täysin oireettomia.

Jos lääkäri ei pysty osoittamaan selkeää syytä kivulle, kannattaa ottaa yhteyttä esimerkiksi osteopaattiin, joka osaa tutkia selän toiminnallisuutta, ja on perehtynyt kivun fysiologiaan.

Akuutti selkäkipu yleensä lievittyy päivien tai muutamien viikkojen sisällä ainakin niin paljon, että ihminen kykenee jatkamaan normaalia elämää. Akuutin selkäkivun ennuste on hyvä, varsinkin jos sitä hoidetaan asianmukaisesti manipulaatiolla ja kipulääkkeillä sekä harjoitteilla ja liikunnalla. Vaikka selkäkipu kestäisi pitkään, niin se ei tarkoita, että se olisi mitään vakavaa. Vaikka odottaminen on turhauttavaa, niin useimmiten selkä kuitenkin paranee. Harmillisesti kukaan ei voi ennustaa tarkasti, että milloin. Jatkuvan, siedettävän kivun kanssakin on mahdollista palata töihin ja harrastuksiin.

Noin puolet selkäkipuisista kokevat uuden kipujakson kahden vuoden sisällä. Sekään ei tarkoita, että kyseessä olisi mitään vakavaa. Kipujaksojen välissä voi elää täysin normaalia elämää.

Akuutissa vaiheessa on tärkeää, ettei lepäämään jäätäisi päivää tai kahta pidemmäksi ajaksi. Tätä pidempi lepojakso saattaa vain pidentää kipua ja vähentää toimintakykyä. Vanhanaikaiset ohjeet totaalilevosta ovat kaikista huonoin vaihtoehto mitä selän kannalta voidaan antaa! Vaikka alkuun liikkuminen voi ollakin vaikeaa, niin pyri liikkumaan niin normaalisti kuin mahdollista. Voit pitää taukoja, mutta muista seuraava ohje: kipuun ei saa jäädä makaamaan!

Voi olla, että kivun kanssa joutuu etsimään sellaisia liikuntamuotoja, jotka vähentävät rasitusta. Näitä voivat olla esimerkiksi vesijuoksu tai uiminen, kävely hölkän sijaan, elliptisten kuntolaitteiden käyttö kuten crosstrainer tai jokin muu vastaava. Liikunta vahvistaa kudoksia (luita, niveliä, lihaksia), saa aikaan hapekkaan veren kulkeutumista vaiva-alueelle, mikä tekee hermoille ja lihaksille hyvää, huuhtoo pois tulehdusaineita ja vapauttaa tulehdusta hillitseviä kemikaaleja, sekä parantaa mielialaa, jolla on myös vaikutusta kipuun. Liikkumattomuus taas huonontaa näitä osa-alueita.

Estä, älä kestä! Tämä on hyvä ohje kivunhoitoon. Ei siis ole mitenkään kunniallista sietää kovaa kipua hampaat irvessä. Kipuun voi ja kannattaa käyttää lääkkeitä. Näitä voivat olla esimerkiksi parasetamoli ja ibuprofeiini. Jos lääkäri on määrännyt jonkin lääkkeen, sitä kannattaa käyttää. Liikunnan lisäksi omahoitoon voivat soveltua myös erilaiset kylmä- tai kuumahoidot yksilöllisen sietokyvyn mukaan. Tulehtuneelle ja turvonneelle alueelle ei suositella kuumahoitoa, vaan kylmää. Jos kyseessä ei ole tulehtunut kudos, niin lämpöhoidot voivat vapauttaa alueen verenkiertoa ja rentouttaa lihaksia. Myös osteopaatin antamat hieronta- ja manipulaatiohoidot ovat todella hyvä apu. Auttavat kädet ylettyvät yleensä sinne minne itsellä ei riitä ulottuvuus. Kipuun voi kokeilla myös muunlaisia hoitoja.

Stressi ja ahdistus myötävaikuttavat kipuun. Stressin aikana autonomisen hermoston sympaattinen osa on aktiivinen. Tämä on katabolinen tila, jossa hermosto valmistaa elimistöä "taistele tai pakene" -tyyppisiin tilanteisiin. Rentoutumisharjoituksilla, kuten meditaatiolla tai hengityksellä, voidaan aikaansaada fysiologinen rentoutumisreaktio, jolloin hermoston parasympaattinen hermosto aktivoituu ja keho voi taas palautua. Jos rentoutuminen on vaikeaa yksin voi kokeilla esimerkiksi psykoterapiaa tai vaikkapa osteopaattista manuaalista käsittelyä. Ammattitaitoinen osteopaatti osaa huomioida, ettei hoidossa tällöin tehdä mitään kivuliasta tai muutenkaan uhkaavaa.

Stressi, ahdistus ja pelko vakavasta selän vauriosta ovat tekijöitä, jotka altistavat kivun kroonistumiselle. Jos lääkärillä ei löydetä kivun syytä, todennäköisesti selässä ei ole mitään vakavaa! Tämä kannattaa uskoa. Myös se, että luulee kivun voimakkuuden vastaavan kudosvaurion suuruutta, altistaa kivun kroonistumiselle. Siksi sanon tämän uudestaan: kipu ei kerro kudosvaurion suuruudesta, se on vain suojareaktio. Liike ja liikunta eivät myöskään aiheuta lisävauriota selän kudoksiin. Tämän pelko on aiheeton, mutta jos tämä pelko on olemassa, niin riski kivun pitkittymiselle kasvaa. Liikunnan varominen ja totaalilepo kroonistavat kipua. Vaikka esimerkiksi osteopaatti voikin helpottaa kipua ja on hyödyllinen apu, niin kaikkein tärkeintä on se, että itse lähtee liikkeelle. Se, että pelkästään odottaa jonkun toisen korjaavan selän, altistaa kivun kroonistumiselle! Myös masennus ja syrjäytyminen ovat kivun pitkittymisen riskitekijöitä. Tee siis kaikkea mieluisaa ja pyri nauramaan. Ylläpidä sosiaalisia suhteitasi kivusta huolimatta!

Jotkin oireet kannattaa kuitenkin ottaa sen verran vakavasti, että tulee ottaa yhteyttä uudestaan lääkäriin. Jos on virtsaamisvaikeuksia, ulosteenpidätysvaikeuksia, puutumista peräaukossa tai sukupuolielimissä, puutumista sisäreisissä, jalat eivät enää kanna, kipu pahenee viikkojen edetessä sen sijaan, että ne vähenisivät tai jos kipujen yhteydessä esiintyy kuumeilua tai sairastelua, kannattaa tilanne ottaa vakavammin. Tämän listan ei pitäisi kuitenkaan lisätä pelkoja tai huolestumista ennakkoon.

Ja loppuun vielä lyhyt ohjelista, jota voi noudattaa mahdollisuuksien mukaan:


  1. Ole aktiivinen
  2. Ymmärrä kivun fysiologiaa
  3. Hoida kipua 
  4. Hae apua
  5. Pysy positiivisena
  6. Ole sosiaalinen
  7. Tee töitä ja harrasta
  8. Rentoudu
  9. Kohdista huomio muualle kuin kipuun
  10. Kroonistakin selkäkipua voi hallita, vaikkei se täysin poistuisikaan


lähde: The Back Book http://www.sdhct.nhs.uk/aboutus/services/painservice/resources/thebackbook.pdf





lauantai 9. marraskuuta 2013

Miksi hieron, mutta en tee hierontaa

Olen koulutukseltani koulutettu hieroja ja osteopaatti (AMK). Koulutetuksi hierojaksi valmistuin vuonna 2004 Porvoon Edupolista. Koulutetun hierojan koulutus on vuoden mittainen, n. 11 kk yhteensä kokopäiväopintoina. Osteopaatin ammattikorkeakoulutus kestää 4 vuotta kokopäiväopintoina. Olen vuosia tehnyt hierojana töitä. Minulta on kysytty useasti osteopaatiksi valmistumiseni jälkeen, että teenkö hierontoja. Olen kuitenkin systemaattisesti kieltäytynyt näistä töistä, vaikka uudella paikkakunnalla aloittavana yrittäjänä näillekin töille ja niiden tuomille tuloille olisikin ollut käyttöä, en nimittäin ole ollut starttirahan piirissä. Miksi kuitenkin käytän hoidossani hierontaotteita, mutta en kuitenkaan tee pelkkiä hierontoja?

Hierojakoulutuksessa opetellaan hyvin tarkasti luiden ja lihasten anatomiaa. Itse asiassa tuntiopetuksessa jopa tarkemmin kuin osteopatiakoulutuksessa, jossa lihasten opiskelu oli meillä jätetty kotiopiskelun varaan. Toisaalta ei niitä voinut osteopatiakoulutuksessakaan jättää opiskelematta, koska se olisi kostautunut hyvin monta kertaa - ensimmäisen kerran jo anatomian tenteissä. Mielestäni hierojakoulutuksessa lihasten lähtö- ja kiinnityskohdat käytiin erinomaisen tarkasti läpi, mutta osteopatian anatomian, ja varsinkin fysiologian, opetus on muuten monin kerroin laajempaa ja tarkempaa esimerkiksi nivelsiteiden, nivelten ja hermoston osalta. Käytännön hierontaopetusta oli paljon. Opiskelu olikin paljon sellaista "tekemällä oppii" -tyylistä. Muistan vielä elävästi ensimmäisen koulupäivän, jolloin ensiesittelyjen jälkeen opettaja käski oppilaat tyttö-poika -pareihin ja tekemään 1,5h kokovartalohieronnan. Turhat ujostelut siis pois heti ensimmäisenä päivänä. Eihän meillä ollut mitään käsitystä miten toimia. Olimmekin kuin uitettuja hierontarasvassa ja -öljyssä! Mielestäni hierojakoulutuksessa tehtiin oikein siinä, että parien vaihto oli joka kerralla pakollista, eikä samojen kanssa saanut harjoitella säännöllisesti. Tämä opetti siihen, että ihmisiä on erilaisia ja on myös erilaisia anatomioita. Kukaan ei ole niin kuin oppikirjassa. Ammattikorkeakoulussa tällaista käytäntöä ei ollut, vaan harjoittelu toteutui useammin samojen parien kanssa. Mielestäni tässä opettajien rooli on avainasemassa, koska ujostelevat oppilaat hakeutuvat herkästi tuttujen ja turvallisten kaverien kanssa harjoittelupareiksi.

Fysiologian, neuroanatomian ja -fysiologian, toiminnallisen anatomian ja biomekaniikan opetus oli paljon vähäisempää, pintapuolisempaa tai jopa täysin puuttuvaa hierojakoulutuksessa. Hierojakoulutus on hyvä alku, mutta se tuntuu jäävän tietyllä tavalla kesken. Hierojalla ei ole esimerkiksi kunnon valmiuksia puuttua raajojen puutumisoireisiin tai nivelten kiputiloihin. Hierojan peruskoulutuksessa käydään läpi lihaksistoa ja niiden sijaintia, mutta ei tiedetä mitkä hermot niitä hermottavat ja miltä tasolta selkärangasta hermotus lähtee. Hierojalla on pääasiassa vain yksi työkalu - hieronta. On itsestään selvää, ettei remonttimieskään saa asioita korjattua pelkällä vasaralla, vaikka lyönnin voimakkuus vaihtelisi naputtelusta takomiseen. Ihmistäkään ei saa kuntoon vain vaihtelemalla hieronnan voimakkuutta sivelystä murjomiseen. Toinen hierojan osaama työkalu on venytys, mutta sitä käytetään säästeliäästi.

Hieronta ei sisällä varsinaista hoitofilosofiaa, eikä se ole vaivojen syihin saati toiminnallisuuteen perehtyvää. Tärkein klassisen hieronnan ajatus on se, että aina hierotaan sydäntä kohti, eli ääreisosista kohti keskustaa. Hieronnassa käydään pääosin kuitenkin päämäärättömästi ihmisen kehon osia kosketuksella ja hieronnalla lävitse käyttämällä muutamaa eri hierontatekniikkaa kuten sivelyä, pusertelua, hankausta, tärisyttämistä ja taputtelua. Osa hierojista - kuten itsekin aikoinaan - ovat tähän tyytymättömiä ja pyrkivät hoitamaan kipuja kohdistamalla hoitoa kivuliaisiin lihaksiin ja alueisiin, mutta tämä ei varsinaisesti ole klassisen hieronnan opetuksen mukaista.

Hieronta ja kosketus saavat aikaan positiivisia asioita ihmisen fysiologiassa. Puhutaan pääosin psykofysiologisista vasteista. On jonkin verran tieteellistä näyttöä, että hieronta auttaa esimerkiksi alaselkäkivuissa. Hieronta ja kosketus rauhoittavat, alentavat stressihormoni kortisolin eritystä, vähentävät ahdistus- ja masennusoireita, stimuloivat sosiaalista käyttäytymistä ja voivat auttaa oppimisessa. Ne voivat alentaa verenpainetta, lisätä ruuansulatuksen toimintaa ja muutenkin lisätä hyvää oloa. Hassua on, että en tiennyt näitä asioita näin hyvin hierojana ollessani.

Ihminen ei ole kuitenkaan muovailuvahaa, jota voisi pelkällä hieronnalla muovata uuteen uskoon. Lihasjäykkyydet ja "jumit" ovat keskushermoston säätelemiä. Mekaanisesti voimaa käyttämällä emme varsinaisesti poista jäykkyyksiä. Itse asiassa liiallista voimaa käyttäessä ja kipua tuottaessa vaikkapa venyttelyssä lihaksen tonus voi jopa kasvaa. On tärkeää ymmärtää kivun neurofysiologiaa, jotta manuaalisesta hoidosta saisi mahdollisimman tehokasta. Se ei tarkoita sitä, että hoidon pitää tuntua voimalliselta. Usein se tarkoittaa itse asiassa päinvastaista. Koska mikään ulkoinen voima ei suoraan vähennä lihasjännitystä, on osattava vuorovaikuttaa potilaan hermoston kanssa, jotta aktivoisimme aivojen laskevat, inhiboivat radat. Vasta, kun potilaan hermosto hyväksyy sen, ettei suojaavaa lihasjännitystä tarvitse ylläpitää, voi hoito toimia. Ei auta vaikka kuinka lisäisi hieronnan voimakkuutta ja kivuliaisuutta, jos sen myötä keskushermosto reagoi lisäämällä suojajännitystään.

Usein dynaamiset ja aktiiviset hoitomenetelmät, kuten nivelten passiivinen tai aktiivinen mobilisointi ja lihasten jännitys-rentoutus-tekniikat (englanniksi MET eli Muscle Energy Techniques) tuottavat hermostolle enemmän sellaista informaatiota, jonka käsitellessään hermosto hyväksyy aiempaa pienemmän lihasjännityksen ja nivelten laajemman liikeradan. Hieronnassa ei tarkastella nivelten liikkuvuuksia oikeastaan lainkaan, eikä esimerkiksi syvälle lonkkaniveleen päästä mitenkään vaikuttamaan sormien voimin, vaan vasta liikuttamalla kyseistä niveltä. Voimallinen hieronta voidaan tulkita myös uhkaavaksi hermoston toimesta, jos se on liian kovaa ja kivuliasta. Tämän vuoksi itse lähestyn kipuherkkää aluetta mieluummin tietyntyyppisellä ihohermoon nähden poikittaisella ihovenytyksellä. Tässä tarkoituksena on se, että alueelta vähennetään nosiseptiota, eli vaara-aistimusta, ja tuotetaan hermostolle uudentyyppistä ja mieluisaa mekaanista aistimusta, mikä syrjäyttää aivojen huomion kivun tuottamiselta. Nosiseptiohan on alitajuista aistininformaatiota, josta aivot tuottavat kipua. Kivun tarkoitus on suojata kudoksia mahdollisilta kudosvaurioilta. Ei ole siis hoidollisesti järkevää pyrkiä lisäämään aivojen aiheuttamaa suojajännitystä kovalla hieronnalla tai kivuliailla venytyksillä. Järkevää sen sijaan on tuottaa mahdollisimman miellyttävää hoitoa. Joskus tietysti kovempi paine koetaan miellyttäväksi eikä tässä olekaan mitään pahaa. Pahaksi se on vasta sitten, kun hampaita joudutaan puremaan yhteen ja ähkimään hoitopöydällä, jotta hieronnan voimakkuuden kestäisi. Raja käsittelyn voimakkuudessa menee mielestäni tässä.

Tärkeintä mielestäni ei kuitenkaan ole erot hieronnan ja osteopatian käsittelytavoissa. Minusta tärkein ero on asiantuntijuudessa. Hieroja ei ole asiantuntija. Hieroja tekee manuaalista käsittelyä, ja monet hierojat ovat siinä äärettömän hyviä! Osteopaatti sen sijaan ymmärtää huomattavasti laajemmin ihmisen anatomiaa, fysiologiaa, toimintaa ja myös sairauksia. Ammattikorkeakoulun käyneellä osteopaatilla on paljon paremmat valmiudet ottaa huomioon vakavatkin patologiat kuin hierojalla. Kun ihminen valitsee itselleen hoitajaa, kannattaa paljon mieluummin valita osteopaatti kuin hieroja, jos tavoitteena on päästä eroon kivusta, puutumisoireista tai vaikkapa lisätä liikeratoja. Osteopaatilta saa myös arvokkaampia ohjeita itsehoitomenetelmiin kuin hierojalta yksinkertaisesti siitä syystä, että osteopaatilla on tähän huomattavasti kattavampi koulutus.

Itse en hierojanakaan ollessani kokenut haluavani tehdä vain hierontaa, vaan auttaa ihmisiä. Monet saivat hieronnasta apua, siitä ei ole kyse. Opin myös itse vuosien varrella käsittelemään ihmisiä paremmin. Vasta osteopatiassa sain kuitenkin vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin en osannut ennen vastata. Sain myös paljon laajemmat valmiudet auttaa ihmisiä erilaisin menetelmin. Lopulta ymmärsin miksi ihmisiä kannattaa hoitaa pääosin kivuttomasti - se on fysiologisesti perustellumpaa, mutta myös tehokkaampaa hoitamista!

Osteopatia on hoitofilosofia, joka ottaa huomioon koko ihmisen. Se ottaa huomioon ihmisen rakenteen, toiminnan, käyttäytymisen, hengityksen, verenkierron, mielialat, stressitekijät ja sosiaalisuuden ym. Hieronta sen sijaan on hierontaa. En osaisi, enkä enää haluaisikaan tehdä pelkkää hierontaa. Sen sijaan käytän sitä hyvinkin mielelläni osana osteopaattista hoitokäytäntöä - perustellusti ja lähinnä tarpeen mukaan, niin kuin vasaraakin remontissa. Tärkeintä on auttaa ihmisiä niin hyvin kuin mahdollista. Osteopatian avulla se on mahdollista.


maanantai 4. marraskuuta 2013

Osteopaatti auttaa

On olemassa toiminnallisia terveyden ongelmia, joita varten ei välttämättä tarvitse käydä lääkärissä, mutta joissa osteopaatti voisi auttaa. Ne ilmenevät yleensä hankaluuksina arkisissa toimenpiteissä. Tässä on esiteltynä viisi:


1. Takin, puseron tai rintaliivien pukeminen

Hankaluudet takin pukemisessa voivat ilmentää olkapään ongelmia. Pukemisen vaikeus saattaa johtua rajoittuneesta aktiivisesta liikeradasta. Liikerataa saattavat heikentää lihasjäykkyys tai kipu. Molempiin näihin voi osteopaatti auttaa miellyttävällä manuaaliterapialla, jossa huolehditaan tämän kehomme liikkuvimman nivelen liikkeen laajuuden parantamisesta ja kivun lieventämisestä. Tärkeää on, että saadaan hoidettua niin olkanivelen kuin lapaluun ja ylimpien rintanikamien liikettä, jotta vaatteiden pukeminen jälleen helpottuisi.

2. Kengännauhojen solmiminen tai sukkien pukeminen

Kengännauhojen sitominen ja sukkien pukeminen voi vaikeutua, mikäli alaselän ja lantion liikkuvuus on huono. Näissä toimenpiteissä tarvitaan tyylistä riippuen alaselän eteentaivutusta ja pakaroiden ulkokiertoa. Myös takareisien kireydet voivat myötävaikuttaa näiden askareiden vaikeutumiseen. Osteopaatti voi helpottaa kummasti näiden liikkeiden palauttamiseksi.

3. Verhojen ripustaminen, kattolampun vaihtaminen tai muu työskentely kädet ylhäällä

Jos kätesi ja yläraajasi puutuvat tai menevät herkästi maitohapoille kädet ylhäällä työskennellessä, osteopaatti voi auttaa. Yläraajojen verenkierto voi heiketä mikäli niska-hartia- ja kaulan seudun lihaksisto on erittäin jännittyneenä. Solisluiden yläpuolella kulkee yläraajojemme hermopunos ja verisuonet. Mikäli tämä alue on kireä, voi verenkierto yläraajoihin heikentyä aiheuttaen vaikeuksia työskennellä kädet ylhäällä. Koko kaulanseutua kutsutaan usein yläaukeamaksi, ja tilanne saattaa johtua TOS-oireyhtymästä (thoracic outlet syndrome). Osteopaatti voi kaularangan, rintarangan ja kylkiluiden liikkeitä lisäämällä, lihaksia rentouttamalla ja hermojen liukuominaisuuksia palauttamalla auttaa tässä vaivassa.

4. Autosta tai sängystä ylös nouseminen

Jos autosta tai aamulla sängystä ylös nouseminen tuottaa hankaluuksia, voi osteopaatin apu olla tarpeen. Yleinen jäykkyys tai selän kivut ovat yleisiä tekijöitä, jotka vaikeuttavat näitä normaaleja arjen toimintoja. Pystytkö menemään lattialle ja nousemaan sieltä ylös käyttämättä lainkaan käsiä?

5. Rappusien nouseminen ja laskeutuminen

Jos mieluummin käytät hissiä kuin portaita, voi kyse olla laiskuudesta tai siitä, että raput tuottavat hankaluuksia. Mikäli kyse on jälkimmäisestä, osteopaatti voi olla apunasi. Mikäli kyse on ensimmäisestä, niin suosittelen peiliterapiaa 5 minuuttia aamuin ja illoin. Tulee mieleen vanha sananlasku:"mitä pidempään käytät portaita, sitä pidempään käytät portaita." Tämä on aivan totta - toimintakyvyn säilyttämiseksi tarvitaan toimintaa, mutta joskus myös osteopaattia!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Ohjeita osteopaatille kroonisesta kivusta kärsivän potilaan hoitoon

 Miten hoitaa kroonisesta kivusta kärsivää potilasta?

Selvitä potilaalta
1.    Kivun alue ja luonne: Missä se on ja minne se kulkeutuu? Yhteys muihin oireisiin? Miten kipu on kehittynyt? Mitkä asiat helpottavat tai pahentavat? Käytä VAS-asteikkoa ja kipupiirrosta.
2.    Kivun syntymekanismi.
3.    Mitä potilas ajattelee kivustaan: vakavuus ja syy, alku ja jatkuminen.
4.    Kivun vaikutukset potilaan elämään.
5.    Selviytymisstrategiat: fyysisesti ja psyykkiset.
6.    Mihin muuhun kipu vaikuttaa.

Kipupotilaan tutkimuksessa huomioitava:
·         Kipu on monimuotoinen, henkilökohtainen kokemus.
·         Kipu on aivojen laaja-alaisen hermoverkoston tuotos sen sijaan, että se olisi trauman, inflammaation tai muun patologian tuottaman sensorisen informaation aikaansaannos.
·         Hoida ensisijaisesti kipua ja vasta toissijaisesti biomekaanisia ongelmia.
·         Yhtä yksiselitteistä kipumittaria ei ole.
·         Syysuhteet eivät aina ole selkeitä, esimerkiksi kivun ja masennuksen suhteen.
·         Kroonisessa kivussa kudosvaurion ja kivun kokemisen välinen yhteys on heikko.
·         Kivun ilmaiseminen ei aina korreloi kivun voimakkuuden kanssa.
·         Potilaan arvio omasta toimintakyvystä ei aina vastaa hänen todellista toimintakykyään.
·         Kipupersoonallisuutta ei ole.

Neuvoja osteopaatille kipupotilaan auttamiseen:
·         Rauhoittele potilasta.
·         Tarvittaessa ohjaa lääkäriin kipulääkitystä varten.
·         Kunnioita ja huomioi potilaan kokemuksia ja näkemyksiä kivun syistä ja siihen vaikuttavista tekijöistä.
·         Keskustele potilaan kanssa kipuongelmasta ja kivun mekanismeista sekä tarvittaessa korjaa virheellisiä tai puutteellisia tietoja. Varmista, että potilas on ymmärtänyt selittämäsi.
·         Älä kiirehdi tai keskeytä keskustelua fyysisen tutkimisen vuoksi. Keskustelu ja neuvonta on vaikuttavaa hoitoa.
·         Kerro potilaalle mitä pitää tehdä, ei mitä hänen ei pidä tehdä.
·         Rohkaise potilaan aktiivisuutta, vastuuta, pystyvyyttä, optimismia ja rauhallista suhtautumista.
·         Älä tyrmää potilaan tavoitteita täydestä kivuttomuudesta mahdottomina, vaikka kivuttomuus olisikin epätodennäköistä. Ottakaa yhteiseksi asenteeksi, että siihen voidaan kuitenkin pyrkiä.
·         Pyri hoidollasi lieventämään, ei lisäämään kipua edes tilapäisesti.

·         Mielihyvä ei ole sivuvaikutus. Pyri tuottamaan mielihyvää tarkoituksellisesti.


lähde: 
Tero Honkanen, Hanna Kivinen 

Kroonisen kivun hallinta 
Kirjallisuuskatsaus ja osteopaattinen hoitomalli 

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Ihohermot, ihon mekaaniset reseptorit, kipu ja manuaaliterapia

Manuaaliterapiassa ei voida välttyä aktivoimasta potilaan ihohermoja. Iho ja sen hermosto on kuitenkin jokseenkin ylenkatsottua aluetta varsinkin hoidollisesti. Hieronnassa ajatellaan käsiteltävän lihaksia, mobilisoinneissa ja artikuloinneissa hoidon vaikutusten ajatellaan kohdistuvan niveliin, joissain hoidoissa väitetään tekniikoiden vaikuttavan nestekiertoon, nivelsiteisiin, kalvojärjestelmään tai milloin mihinkin rakenteeseen, vaikka väitteiden tueksi ei läheskään aina pystytä antamaan todisteita. Yhteenkään edellä olevaan rakenteeseen ei voida kuitenkaan manuaaliterapiassa vaikuttaa ilman, että hoitomme kohdistuu myös ihoon ja sen hermoihin. Vaikka kuinka yrittäisimme puristella lihaksia tai tunnustella niveliä ja nivelsiteitä, osumme aina ihohermoihin tai vähintäänkin venytämme tai puristamme niitä joko suoraan kosketuksellamme tai liikuttamalla potilaan raajoja passiivisesti. Ihon hermojen ja reseptorien toimintaa myös ymmärretään melko hyvin, koska niitä on helpompi tutkia kuin syviä rakenteita.

On olemassa viidentyyppisiä sensorisia reseptoreja, joiden kautta aistimaailmamme viestit kulkevat. Mekanoreseptorit aistivat reseptorin itsensä tai vieressä olevien kudosten mekaanista puristusta ja venymistä. Termoreseptorit reagoivat lämmönvaihteluun, eli niiden kautta aistitaan viileää, kylmää, lämmintä ja kuumaa. Nosiseptorit ovat vaara-aistinsoluja, jotka reagoivat voimakkaaseen ärsytykseen. Niiden tarkoitus on reagoida silloin, kun kudoksiin kohdistuu voimakas ärsyke, joka potentiaalisesti aiheuttaa kudosvauriota. Elektromagneettiset reseptorit havaitsevat valoa silmän verkkokalvolla.  Kemoreseptorit reagoivat kemiallisiin muutoksiin, kuten makuun makuhermoissa, hajuun hajuhermoissa, veren happi- ja hiilidioksidipitoisuuteen, nesteiden osmolaliteettiin ja muihin kemiallisiin muutoksiin.

Näistä reseptoreista aistininformaatio viedään kohti keskushermostoa. Esimerkiksi näkö- ja kuuloaistimukset kulkeutuvat omille alueilleen aivoissa, joissa nämä aistimukset lopulta tulkitaan ja tuotetaan. Nosiseptiolla ja kivulla ei ole olemassa yhtä ainoaa "kipukeskusta", vaan informaatiota tulkitaan usealla aivon eri alueella. Tätä informaatiota muunnellaan itse asiassa monella tasolla, jo selkäytimessäkin ennen kuin informaatio saavuttaa edes aivoja. Kivun syntyminen on siis hermoston ja aivojen tiedostamattomien osien valistunut tulkinta siitä, mitä kudoksissa tapahtuu. Tietyllä tapaa kipu on jopa illuusio.

Manuaaliterapian kannalta tärkeimpiä aistinsoluja ovat mekanoreseptorit ja nosiseptorit. Manuaaliterapian tarkoituksena on vähentää nosiseptiota, eli vaara- ja ärsykeaistimusta, ja tätä kautta vähentää myös syntynyttä kipua. Tämän vuoksi manuaaliterapiassa tulisi myös välttää ylimääräistä nosiseption tuottamista. Kipua ei ole tarkoitus hoitaa tuottamalla kipua. Toinen tavoite on tuottaa mahdollisimman paljon aistininformaatiota, joka kilpailee nosiseption ja kivun kanssa aivojen huomiosta.

Eri tyyppiset reseptorit reagoivat erityisen herkästi niille ominaisiin ärsykkeisiin. Ne ovat siis sensitiivisiä juuri tietyntyyppiselle stimulukselle. Toisentyyppinen ärsyke taas ei tuota niissä mitään reaktioita. Ne ovat siis erikoistuneita tiettyihin tehtäviinsä. Nosiseptorit eivät reagoi normaalisti toimiessaan tavalliseen kosketukseen tai paineeseen, koska niiden tehtävä on varoittaa vain kudosvaurion uhkasta. Kroonisessa kivussa herkistymistä voi tapahtua niin, että nosiseptorit reagoivat epätavallisen herkästi myös kevyisiinkin stimuluksiin, mutta silloin kyseessä on niiden häiriintynyt toiminta.

Kudosvauriossa syntyvän stimuluksen ja kivun kokemisen välillä tapahtuu monimutkaisia sähköisiä ja kemiallisia tapahtumia. Kudosvaurion aistiminen kipuna jaetaan neljään eri vaiheeseen, jotka ovat transduktio, transmissio, modulaatio ja perseptio. Transduktio tarkoittaa muutoksia, jotka aikaansaavat nosiseptoreiden aktivoitumisen. Tämä voi olla esimerkiksi tulehduskemia, voimakas mekaaninen kuormitus tai voimakkaat lämmönmuutokset. Tässä tilanteessa voimakkaan ärsytyksen energia johtaa hermopäätteiden sähkökemialliseen aktivoitumiseen. Hermopäätteiden aktivoituminen ei ole vielä kipua! Transmissio tarkoittaa tämän informaation siirtymistä hermoston kipua aistiviin osiin. Informaation siirtyminenkään ei vielä ole kipua! Modulaatio on aisti-informaation muuntelua hermostossa. Keskushermostossa on inhibitorisia ratoja, jotka estävät selkäytimessä nosiseptiota välittäviä hermosoluja. On siis mahdollista, että informaatiota hiljennetään niin paljon, ettei synny kipua. Kroonisissa kiputiloissa keskushermosto tosin saattaa jopa herkistyä informaation vahvistajaksi. Perseptio tarkoittaa kivun subjektiivista vastetta. Kipu on siis aina tietoista, mutta nosiseptio ei ole! Nosiseptorit ovat siis tietyllä tapaa kuin muutkin reseptorit, ne vain vaativat suuremman ärsykkeen aktivoituakseen kuin ne reseptorit, jotka reagoivat esimerkiksi kevyeen kosketukseen.

Erilaisia viestejä varten on omanlaisensa hermosäikeet, jotka kuljettavat hermoston ääreisosista viestiä kohti keskushermostoa. Nosiseptiota, eli vaara-aistimusta, kuljettavat C-säikeet ja A-delta-säikeet. Yhteistä näille on se, että ne välittävät nosiseptiota ja vastaavat maksimaalisesti vain, kun kudosalueeseen kohdistetaan kudosvauriota potentiaalisesti aiheuttava ärsyke. C-säikeet ovat myeliinitupettomia hermopäätteitä, joten ne kuljettavat viestiä suhteessa hitaammin kuin muut säikeet. C-säikeiden nosiseptorit reagoivat monentyyppisiin ärsykkeisiin, mm. kemialliseen ärsytykseen, joka johtuu usein tulehduksesta, lämpötilaärsykkeisiin, eli termaaliseen ärsykkeeseen, ja myös mekaaniseen ärsykkeeseen. Tämän vuoksi niitä kutsutaan polymodaalisiksi nosiseptoreiksi. C-säikeiden kautta kulkevan tiedon perusteella syntyy aivoissa yleensä tylppää ja pitkäkestoista kipua. A-delta-säikeet sen sijaan ovat myeliinitupellisia, eli niiden radat ovat eristettyjä, jolloin niiden kyky kuljettaa informaatiota on C-säikeitä selvästi nopeampaa. Ne ovat erityisen herkkiä reagoimaan terävien objektien aiheuttamalle ärsytykselle. A-delta-säikeet reagoivat erityisesti mekaaniseen ja termaaliseen ärsykkeeseen. Kylmähoidon vaikutus perustuu sille, että kylmäaistimus varastaa hermoston huomion nosiseptiolta. Toimiessaan kylmäaistimus kulkee siis nopeammin selkäytimeen kuin (varsinkin C-syitä pitkin kulkeva) nosiseptio.

A-alfa- ja A-beta-säikeitä pitkin ei kulje nosiseptiota. Niiden tarkoitus on välittää mekaanista informaatiota keskushermostolle. Ne ovat kummatkin myeliinitupellisia hermosyitä, joten ne välittävät tietoa todella nopeasti. A-alfa-säikeet ovat lihasten proprioseptorien syitä, jotka reagoivat herkästi. Ne siis kuljettavat keskushermostolle tietoa asentoaistimuksesta. A-beta-säikeet ovat erityisen kiinnostavia manuaaliterapian kannalta, koska ne ovat ihon mekaanisia hermosyitä. Nekin aktivoituvat jo kevyestä mekaanisesta ärsykkeestä. Varsinkin neljä eri mekanoreseptoria ovat kiinnostavia manuaaliterapian kannalta. Näitä ovat Pacinin keräset, Meissnerin keräset, Ruffinin päätesolut ja Merkelin kiekot.

Pacinin ja Meissnerin keräset ovat erittäin nopeasti adaptoituvia, eli mukautuvia, mekanoreseptoreita. Tämä tarkoittaa sitä, että ne tottuvat uuteen ärsykkeeseen jo sekunnin murto-osissa. Tämä tarkoittaa sitä, että aistimuksen olisi jatkuvasti vaihdeltava, jotta nämä solut "olisivat kiinnostuneita" (kuvainnollisesti) aktivoitumaan. Meissnerin keräset reagoivat dynaamiseen kosketukseen ja paineeseen. Pacinin keräset reagoivat dynaamiseen, syvään paineeseen ja värähtelyyn (vibraatio). Näitä soluja voi manuaaliterapiassa aktivoida siis käytännössä esimerkiksi sivelyhieronnalla.

Kivunhoidossa mielenkiintoisempia ovat nopeasti reagoivat, mutta hitaasti adaptoituvat mekanoreseptorit. Näitä ovat Ruffini-päätteet ja Merkellin kiekot. Ruffini-päätteet reagoivat varsinkin poikittaiseen (lateraaliseen) ihovenytykseen. Merkellin kiekot sen sijaan reagoivat kosketukseen ja staattiseen paineeseen. Hitaassa adaptaatiossa on se pointti, että ihovenytystä ja painetta voidaan jatkaa kauankin, ja tuottaa pitkäkestoista aktivaatiota. Kun poikittaista ihovenytystä tuotetaan kipualueelle, usein nosiseptio syrjäytyy. Tämä on havaittu usein käytännössä. Tämä ihohermoon poikittain kohdistettu ihovenytys siis tuottaa keskushermostolle miellyttävää aistimusta, joka vie hermoston huomion nosiseptiolta, ja jopa aivojen huomiota kivulta. Tämä antaa tilaa ja aikaa hermostolle moduloida kipua alemmas. Kun hoitoa jatketaan tarpeeksi pitkään, 2 - 5 minuuttia kivuliasta kohtaa kohden, myös ylimääräinen kivulta suojaava lihasjännitys vähenee. Ihovenytys yhdistettynä miellyttävään paineeseen (huom! paine ei saa tuottaa nosiseptiota!) on myös potilaan kannalta rentouttavaa, eikä tunnu pelottavalta tai uhkaavalta, mikä lisää hoidon mahdollisuuksia myös erittäin kipuherkille yksilöille. Varsinkin kroonisissa kivuissa kivuliasta aluetta suojataan sekä tietoisesti että alitajuisesti, jolloin mahdollisimman vähän uhkaava ja kivuton hoitotapa on paras vaihtoehto. Ainoa haittapuoli hoidossa on sen hitaus. Monissa kroonisissa kiputiloissa kivuliaita alueita on useita. Kokemuksen mukaan tällaista hoitotekniikkaa käyttävät vain harvat, minkä vuoksi moni apua tarvitseva, kipuherkkä potilas jää ilman soveliasta hoitoa. Tällaisesta hoitotekniikasta voidaan käyttää myös nimitystä dermoneuromodulaatio, jonka on lanseerannut kanadalainen fysioterapeutti Diane Jacobs. Sanat dermo, neuro, ja modulaatio viittaavat ihoon, hermostoon ja kivun muokkaamiseen hermostossa. Tietyllä tavalla kaikki hoitotekniikat, jotka vaikuttavat ihoon ja hermostoon, ovat dermoneuromodulatorisia.

Kaksi yleisintä kivun aiheutumisen syytä ovat kemiallinen ärsytys ja neuraalikudoksen mekaaninen deformaatio. Kemialliseen ärsytykseen tällaisilla hoitotekniikoilla ei ole välttämättä kovinkaan hyvää hoitovaikutusta, vaan parempi hoito on tulehduskipulääkitys. Sen sijaan neuraalikudoksen mekaanisessa deformaatiossa kipua aiheuttaa relatiivinen iskemia. Tämä tarkoittaa sitä, että huono verenkierto ja hapenpuute saavat aikaan nosiseptiota. Liike auttaa juuri tämänkaltaiseen kipuun hyvin.



keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Närästys

Närästääkö? Ruoka- ja juomavalion lisäksi närästykseen voi vaikuttaa palleatyrä ja pallean kireys.

Pallea on hengityslihas, joka säätelee painetta rinta- ja vatsaontelon välissä - se jakaa vatsaontelon ja rintaontelon kahteen osaan ja on kuin levy näiden onteloiden välillä. Närästyksen kanssa oleellista on tietää, että ruokatorvi kulkee pallean lävitse. Pallea kiinnittyy kuuteen alimpaan kylkiluuhun eli T7-T12 rintanikamiin, sekä kahdesta kolmeen ylimpään lannenikamaan eli L1-L3. Ruokatorvi lävistää pallean noin kymmenennen rintanikaman kohdalla. Pallea saa hermotuksensa kaularangasta 3-5 kaulanikaman alueelta (C3-C5). Ruokatorven sympaattinen hermotus tulee tasolta T5-6 ja mahalaukun sympaattinen hermotus tasolta T6-10. Parasympaattisesta hermotuksesta vastaa aivoista tuleva vagus-hermo. Kallonpohjassa tärkeitä kulkualueita ovat ylimpien kaulanikamien seutu ja esimerkiksi sternocleidomastoideus-lihasten ympäristö ja kaulan etuosan pehmytkudokset.

Pallean tehtävä sisäänhengityksessä on laskeutua alaspäin. Jos rintakehän liikkuvuus ei tätä salli, on pallea jatkuvasti hieman yläasennossa. Tämä voi aikaansaada sitä, että mahalaukun ruokamassa työntyy helpommin ruokatorveen kohonneen paineen vuoksi. Jotta pallea voisi laskeutua alaspäin, tulee varsinkin kuuden alimman rintanikaman ja niiden kylkiluiden nivelpintojen liikkua vapaasti. Osteopaatti osaa lisätä liikkuvuutta näissä nivelsegmenteissä ja ohjata myös itseharjoituksien tekemisessä. Osteopaatti käsittelee myös vatsalihasten kiinnityskohtia rintakehän etupuolelta, mikä vapauttaa myös pallean liikettä. Osteopaatti hoitaa tällöin varmuuden vuoksi myös kaularangan 3-5 nikamien liikkuvuutta. Monesti auttaa myös kaulan etuosien lihasten ja pehmytkudosten käsittely. Osteopaatti varmistaa myös sympaattisen ja parasympaattisen hermotusalueen toimintaa hoitamalla alueen dysfunktiot, vaikka ne eivät suoraan olisikaan närästyksen aiheuttajia. Myös muiden hengityksen apulihasten käsittely voi olla paikallaan. Yksi näistä on suoliluun ja 12. kylkiluun välillä kulkeva nelikulmainen lannelihas, eli musculus quadratus lumborum, tuttavallisemmin kutsuttuna QL. 




Pallea kuvattuna alhaalta käsin. Olen kehystänyt ruokatorven läpäisyalueen.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Pehmytkudosvaurion korjautuminen

Tuki- ja liikuntaelimistön vammojen kuntouttamisen periaatteena on toiminnan palauttaminen mahdollisimman täydellisesti ja nopeasti. Kuntoutumiseen vaikuttavat monet tekijät, kuten potilaan ikä ja kunto, vamman laatu ja sijainti sekä potilaan oma motivaatio, asenteet, uskomukset ja henkiset voimavarat. Yksi tärkeimpiä on kuitenkin aika. "Aika parantaa", kuuluu vanha sananlasku. Monesti emme voi kudosvaurion korjaamiseen kuluvaa aikaa varsinaisesti lyhentää, mutta ilman asianmukaista kuntouttamista vaiva voi pitkittyä oleellisesti ja jopa pysyvästi. Usein pitkittyneessä vaurionkorjauksessa onkin kyse siitä, että jokin on mennyt pieleen tai kroppa ei toimi optimaalisesti. On monia tapoja pilata paranemisprosessi, joten pelkän onnen varaan ei kannata asiaa jättää. Onnistuneen kuntoutumisen jälkeen paluu normaaleihin aktiviteetteihin onnistuu hyvin ja riski vamman uusiutumiseen on pieni. Jos kuntoutuminen ei ole riittävää, riski vamman uusiutumiselle kasvaa suureksi.

Vain hampaita lukuunottamatta kaikki kudoksemme voivat uusiutua ja korjautua. Korjausprosessi alkaa heti vaurion jälkeen. Kun kudoksen "jatkumo" häiriintyy, voidaan ajatella siinä kohdalla olevan vaurion. Valitettavasti nisäkkäät eivät pysty kasvattamaan uutta raajaa vanhan tilalle niin kuin salamanteri. Kudosvauriota pyritään korjaamaan muodostamalla tiivistä sidekudosta. Tällä nopealla prosessilla pyritään välttämään infektioiden syntyä. Kudosvaurio on nimittäin aina myös infektioriski. Arpikudoksen nopealla muodostuksella on siis tärkeä roolinsa.

Kudostraumat voidaan jakaa makro- ja mikrotraumoihin. Makrotraumat syntyvät äkillisesti isojen voimien kohdistuessa kudokseen. Mikrotraumalla tarkoitetaan dynaamista ylikuormitusta, joka pikkuhiljaa rikkoo kudoksen. Puhutaan siis rasitusvammoista.

On itsestään selvää, että pienet ihovauriot korjautuvat nopeasti ja isommat kudosvauriot hitaammin. Ihon, lihasten, jänteiden, nivelkapseleiden ja -siteiden korjautuminen on suhteellisen samanlaista. Tavallisemmissa pehmytkudosvaurioissa alun akuutti tulehdusvaihe (inflammaatiovaihe) voi kestää lähteestä riippuen kolmesta kymmeneen päivään. Tämä on aika, jolloin vamman jälkeen kannattaa käyttää kuuriluontoisesti tulehduskipulääkettä, varsinkin, jos se on lääkärin määräämää. Lääkäreillä on kuulemma akuutin selkäkivun kanssa kahden viikon sääntö, jolloin tilannetta seurataan - juurikin tämän tulehdusvaiheen takia. Tulehdus vaaditaan, jotta korjauksen ensimmäinen vaihe saataisiin käynnistymään. Korjausprosessi ei kuitenkaan jatku ennen kuin tulehdus on laskenut. Yleensä tulehduskipulääkettä otetaan kuuriluontoisesti lyhyen aikaa, mutta isoa annosta. Esimerkiksi ibuprofeiinia saatetaan käyttää 800 mg kolmesti päivässä, jotta tulehdusprosessi saataisiin kuriin. Pieni annos ibuprofeiinia, esim. 1x400 mg vaikuttaa lähinnä kipuun, eikä laske tulehdusta tällaisessa tapauksessa riittävästi. Isoa annosta ei tietenkään tule käyttää, jos tulehduksen olemassaoloa ei epäillä.  Tulehdus voi toki jatkua myös akuutin tulehdusvaiheen jälkeen ja pitkittyessään kroonistaa vaivaa, mutta sen osuus korjausprosessissa vähenee merkittävästi. Kipulääkkeiden sivuvaikutukset tulee aina muistaa, sillä ne aiheuttavat satoja kuolemia vuodessa.


Tulehdus on aivan luontainen prosessi ja sillä on hyötyvaikutuksensa. Tulehdus aikaansaa mm. kemotaksiksen, kemiallisen hälytyskellon, jolla valkosolut kutsutaan paikalle estämään bakteeri-infektiota ja siivoamaan tuhoutunutta kudosta. Tällöin veren virtaus paikallisessa kudoksessa myös lisääntyy ja verisuonten läpäisevyys kasvaa. Kudokseen syntyy turvotusta. Paikallisten hermopäätteiden herkistyessä tulehduskemialle ja turvotuksen aiheuttamalle mekaaniselle paineelle lisääntyy myös selkäytimeen ja aivoihin kulkevaa vaara-aistimusta, eli nosiseptiota, jolloin aivot tuottavat vaurioalueelle kivun tuntemuksia. Kipu ja turvotus myös immobilisoivat vaurioaluetta. Liikkeen vähenemisellä vaurioalueella on vaurion paranemisen kannalta tärkeä rooli - emmehän halua mekaanisella rasituksella tuottaa enää lisää kudostuhoa. Kipulääkkeellä torjutaan myös kipuaistimusta, joten on syytä ymmärtää, ettei vaurioaluetta saa kuormittaa, vaikka kipu olisikin vähentynyt. Kortisoni on erittäin tehokas tulehduksen alentaja. Se tosin hajottaa myös kudoksia, minkä vuoksi sitä ei pistetä esimerkiksi jänteeseen tai hyvin pinnallisesti, jolloin se hajottaisi ihonalaisen rasvakudoksen. Kortisoni estää myös valkosolujen pääsyä kudosvaurioalueelle - tämä saattaa olla jopa tulehdusta hillitsevä mekanismi. Osalle kortisoni-injektio tuottaa myös aikaisempaa kovemman kipu- ja tulehdusreaktion lääkkeen kiteisyyden aiheuttaman ärsytyksen vuoksi ennen kuin lääke vapautuu hitaasti kudokseen. Monissa tapauksissa satunnainen kortisoni-injektio on kuitenkin ihan aiheellinen.

Tulehdusvaiheen jälkee varsinainen kudosten korjausvaihe (proliferaatio). Tässä vaiheessa alkuperäistä kudosta korvataan arpikudoksella - tätä kutsutaan fibroplasiaksi. Tämä vaihe voi kestää neljästä kuuteen viikkoa, tai jopa pitempään. Ensin alueen vähähappisuus stimuloi uusien hiusverisuonien rakentumista, mikä lisää alueen aerobista korjausprosessia. Hiussuonien mukana vaurioalueelle pääsee fibroblasteja, jotka alkavat tuottaa mm. erilaisia kollageenisäikeitä. Oikein ajoitettu liikeharjoittelu ja mobilisaatiohoito vähentävät arvenmuodostusta ja saavat aikaan paremman hiussuonten järjestäytymisen.

Maturaatiovaihe on kaikkein pitkäkestoisin, kestäen jopa vuoden tai yli. Vuoden jälkeen kudos on saavuttanut 70-80% alkuperäisestä vetolujuudestaan. Tämä on hyvä muistaa, koska riski kudoksen uudelleenvaurioitumiselle on jäljellä tänä aikana. Korjausprosessiin menee siis huomattavan pitkä aika, minkä vuoksi ihminen saattaa turhautuakin. Korjausprosessiin tietysti vaikuttaa myös se palataanko esimerkiksi rasitusvamman aiheuttaneeseen aktiviteettiin liian pian ja liian rajusti. Jos kudosta ärsytetään ja ylirasitetaan jatkuvasti niin voi käydä niin, että kudos ei korjaudu niin hyvin kuin se voisi. Kudoksen korjautumiseen vaikuttaa myös potilaan ikä ja terveys. Ei voida olettaa, että aineenvaihduntaa heikentävän sairauden, kuten aikuistyypin diabeteksen, omaava ikäihminen paranee yhtä nopeasti kuin terve, nuori aikuinen. Kannattaa myös muistaa, että tämä kudoksen korjausprosessi liittyy myös leikkaushoitoihin. Ei ole mitenkään realistista ajatella, että heti leikkauksen jälkeen kaikki olisi kunnossa.



maanantai 15. heinäkuuta 2013

Vinkkejä kaikkein jäykimmille!

Milloin viimeksi olet ollut kyykyssä? Milloin viimeksi olet istunut lattialla? Pystytkö vielä menemään kyykkyyn kantapäät lattiassa ja kaatumatta? Entä tuntuuko risti-istunta vielä mukavalta vai tuntuuko etteivät jalat taivu?
Tällaisiin asentoihin pääseminen on jokaiselle lapselle itsestäänselvyys. Lapsilta se onnistuu paitsi iän vuoksi, yksinkertaisesti myös siksi, että he menevät näihin asentoihin! Jossain vaiheessa lopetamme kuitenkin tällaisen aktiivisuuden. Liikkuvuudesta tulee aliarvostettua ja lysähdämme tuoliin, koska se on niin helppoa. Toisaalta kulttuurissamme pidetään outona, jos aikuinen ihminen viettää aikaansa lattianrajassa. Saatamme jopa nolostella, emmekä uskalla tehdä näin, varsinkaan muiden aikuisten seurassa. Japanissa asiat ovat tämän kannalta toisin. Siellä kun ei normaaleja tuoleja kotona juuri käytetä. Joten jätetään ne turhat häpeilyt sikseen - annetaan toisten hävetä puolesta niin ei itse tarvitse!

Vaikka jooga onkin hieno harrastus, ei kaikkien tarvitse päästä mitä eksoottisimpiin asentoihin, ainakaan arjen askareissa. Monelle saattaa olla suuri kynnys aloittaa liikkuvuusharjoittelua, koska helposti vertaamme tämänlaista liikkumista juuri joogaan ja muihin todella vaativiin harrastuksiin, kuten voimisteluun. Tavallisille ihmisille hyvinvointia tukemaan riittää kuitenkin paljon helpommat ja arkisemmat konstit.

Yksi keino voisi ihan hyvin olla se, että kerran tai pari päivässä jättää sohvan tai nojatuolin käyttämättä ja istahtaa lattialle katsomaan televisiota. Olisipa Salkkareista kerrankin jotain hyötyä! Istuessa voi kokeilla risti-istuntaa. Jos se tuntuu vaikealta, voi kokeilla istua jalat suorassa hetken. Mikäli selkä ei taivu suoraksi, voi käsillä ottaa tukea ja nojata selällä taaksepäin. Ideana on se, että aina kun asento tuntuu epämukavalta, sitä voi vaihtaa. Hetken voi levätä esimerkiksi selällään tai vatsallaan. Vatsamakuulla voi esimerkiksi viedä polvia koukkuun ja vuorostaan nostaa yläruumista kyynärpäiden varaan. Risti-istunnassa on hyvä tehdä kiertoja  vasempaan ja oikeaan, sekä kallistuksia ja sivutaivutuksia molempiin suuntiin. Selkää voi ojentaa ja pyöristää vuoronperään. Mukaan voi ottaa myös niskan liikettä, mikäli se ei häiritse television katselua. ;) Toki kasvojen ei tarvitse olla luotisuorassa kohti töllötintä, vaan sitä voi katsoa myös sivusuunnasta. Muistaa vain vaihtaa asentoa riittävän usein, etteivät niskan lihakset ala kramppailla.

Toinen harjoite on avata esimerkiksi vessan ovi, seisoa avatun oven päädyssä kädet molemmissa kahvoissa kiinni ja pikku hiljaa hivuttautua kantapäät lattiassa kyykkyasentoa kohti. Tämä voi olla sellainen harjoite, ettei aivan heti onnistu, mutta kivuttomia toistoja tehdessä voi päästä päivä päivältä alemmaksi. Kahvoista kiinniottaminen auttaa myös ylöspääsyssä, jos käy niin hassusti, ettei jaloissa riittäisikään puhtia tai polviin tulisi jonkin verran kipua. Polven nivelrikkoiset voivat myös tehdä tätä, mutta lyhyemmällä liikeradalla. Liike vahvistaa myös reisilihaksiä. Jos et tätä halua tehdä niin käy edes lattialla! 

Ja nyt räjähtää pommi! Paljon helpommalla ja laiskemmalla tavalla ei liikkuvuus enää parane! Nimittäin lattialle voi käydä selälleen makaamaan, viedä kädet suoraksi pään yläpuolelle ja hengitellä syvään. Tuo kädet vartalon viereen, jos asento tuntuu pahalta. Jos pystyt pitämään pään lattiassa ilman tyynyä, loistavaa! Voit halutessasi laittaa ohuen tyynyn pään alle, jos tuntuu, että niskaa käy sattumaan tai kädet puutuvat. Tämä asento ilman tyynyä ojentaa hyvin niskaa ja tuo sinne venytystä. Samalla ranka saa lisää liikettä hengityksestä ja rintalihaksisto ja yläaukeama avautuu vapauttaen verenkiertoa. Optimaalisen hengityksen pitäisi pystyä liikuttamaan jopa 146:a eri niveltä. Harvalla asia nykyään on näin. Haastetta voi lisätä asettamalla tiukaksi käärityn pyyheliinan poikittain rintarangan alle, jolloin rintakehä hieman nousee ja saa rankaan ojennusta. Itse käytän selän alla lasten leluosastolta ostamaani "uimapötkylää", jonka olen veitsellä leikannut pienempiin osiin. Ai, että tuntuu mukavalta! Pyyhkeen tai pötkylän sijaintia rintakehän alla kannattaa vaihdella, jolloin ranka saa liikettä useampiin osiin. Loistava harjoitus kaikille! Samalla voi vaikkapa sulkea silmänsä ja keskittyä siihen miltä hengitys tuntuu kropassa, jolloin stressikin vähenee.

Minun haasteeni kaikille jäykkiksille on se, että kerran päivässä tekisi tällaisia harjoitteita yhteensä 10 – 15 minuuttia kerrallaan, pikkuhiljaa aikaa pidentäen (kyykkyharjoituksessa riittää 3 minuuttia alkuun - selinmakuulle saa unohtua vaikkapa puoleksi tunniksi, jos se tuntuu hyvälle!). Olen varma, että suurimmalla osalla jäykkiksistä vointi ja liikkuvuus kohenee merkittävästi, vaikka tieteellistä näyttöä tämän ”harjoitusohjelman” taakse en olekaan kerännyt. Paljon helpommaksi liikkuvuusharjoittelu ei mene. 

Liikkuvuus tuo hyvää oloa koko kehoon. Kaikista jäykimmille se tekee erityisen hyvää. Liikkeellä saamme lisättyä hapekkaan veren saantia pienillekin hermoille, jotka kipua tuottavilla viesteillään pyrkivät kertomaan:”liikkuisit nyt!”.  Liike voitelee myös niveliä ja rentouttaa lihaksia. Liikkeen ei tarvitse olla edes kivuliasta venyttelyä. Riittää, että vaihtaa asentoa riittävän usein. Syy siihen, ettei liike enää onnistu on juuri se, ettei liikettä ole muistettu tuottaa. Syynä ei ole siis ikä, vaan odottaminen!



lauantai 13. heinäkuuta 2013

Vastaan kysymyksiisi

Vastaan kipua koskeviin kysymyksiisi niin hyvin kuin osaan. Blogini etusivulla on nykyään oikeassa laidassa yhteydenottolomake, jonka kautta voi lähettää kysymyksiään minulle. Kysymykset tulevat sitä kautta sähköpostiini. Pyrin vastaamaan niin hyvin kuin pystyn, mutta kannattaa muistaa, että vastaukset ovat lähinnä valistuneita arvauksia ilman asianmukaista tutkimusta ja vastaanottokäyntiä. Vastauksissa saattaa myös kestää, koska teen niitä vapaa-ajallani, joten ethän suutu. Täyttä 100% takuuta vastauksen saamiseen en myöskään anna, mutta suurella todennäköisyydellä näin kuitenkin teen. Vastaan myös facebook-sivuillani kysymyksiin, jos niitä ilmenee. Facebook-sivuillani ilmestyy myös Mini-infoja, jotka ovat blogauksia lyhyempiä informatiivisia tekstinpätkiä. Kannattaa käydä lukemassa! Voit kysellä myös ajanvarausasioista yhteydenottolomakkeen avulla! Hyvää kesäistä viikonlopun jatkoa kaikille! 

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Osteopaatti hoitaa terveyttä

Maailman terveysjärjestö WHO:n määritelmän mukaan terveys on psyykkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia. Terveys on tämän määritelmän mukaan siis paljon muutakin kuin pelkkää sairauden tai oireiden poissaoloa. Osteopatian perustaja, lääkäri Andrew Taylor Still antoi osteopaateille ohjenuoran, joka on säilynyt todella hyvin tähän päivään saakka. "Osteopaatin tavoitteena tulisi olla terveyden etsiminen. Kuka tahansa voi löytää sairauden." Tämän tarkoitus on mietityttänyt minua paljon, mutta tietynlaisen ahaa-elämyksen koin seuratessani fysiatrian erikoislääkärin työtä, jota hän itse kutsui myös "kurjuuden ohimarssiksi". Hänen tehtävänään oli antaa lausuntoja ja arvioida työ- ja yleistä toimintakykyä, sekä toisinaan korjailla lääkitystä ja sen määrää. Kaikki oli tavallaan sairauden arvioimista ja hyväksymistä. Varsinaisia terveyden edistämisen keinoja en havainnut vastaanottotoiminnassa. Sitä virkaa hoitivat mielestäni enemmän muiden ammattikuntien edustajat: fysioterapeutti, psykologi ja sosiaalityöntekijä. Fysiatri oli enemmän "orkesterin johtaja". Fysiatrin puolustukseksi on pakko myöntää, että hänen vastaanotolleen tuntui tulleen kaikkein vaikeimmat tuki- ja liikuntaelinpuolen potilaat. Hän sanoikin, että keino, jolla hän saa iltaisin nukuttua on se, ettei ole muitakaan, jotka voisivat auttaa paremmin...


Mielestäni osteopaatin lähestymistapa on kuitenkin erilainen. Osteopaatti ajattelee, että sairauden hoitoa voidaan lähestyä  varsin kattavasti edistämällä terveyttä. Osteopaatti on pohjimmiltaan optimisti, joka yleensä löytää keinoja, joilla vointia saadaan kohennettua. Osteopaatti ajattelee, että aina on tehtävissä jotain hyödyllistä. Hoito ei aina ole oireenmukaista, vaan se voi kohdistua jopa koko kehoon sisältäen sekä spesifejä että yleisiä vaikutuksia - esimerkiksi alaselkäkipua osteopaatti saattaa hoitaa käsittelemällä rintarankaa ja ristiluuta, jotta näiden välissä oleva oireileva kudosalue rauhottuisi. Osteopaatti pyrkii vähentämään potilaan stressiä, jotta kipukokemukset vähenisivät ja potilaan olisi helpompi rentoutua. Jo pelkkä kosketus tai sivelyhieronta vähentää stressihormoni kortisolin eritystä ja lisää mielihyvähormonien tuotantoa. Osteopaatti saattaa vapauttaa potilaan kylkiluita, palleaa ja rintarankaa liikkumaan normaalisti, jolloin potilas voi päästää irti pinnallisesta hengityksestä. Rentoutuminen sekä stressin ja kivun väheneminen voivat auttaa esimerkiksi unensaannissa, jolloin keho pääsee taas lepäämään. Vähintä mitä osteopaatti voi tehdä, on tarjota kuuntelevat korvansa. Sillä on jo iso merkitys potilaan kohtaamisessa, että kerrankin häntä kuunnellaan, eikä vain sivuuteta. Potilaiden omat mielipiteet ja näkemykset ovat erittäin tärkeä osuus hoidosta! Pelkässä oireenmukaisessa hoidossa unohtuu, että ihminen on bio-psyko-sosiaalinen kokonaisuus, jolla on kokonainen elämä sosiaalisine suhteineen ja tunteineen. Hän ei siis ole vain kävelevä oireenkuva tai tautidiagnoosi. Sen vuoksi tarvitsemme terveysnäkemystä, joka on positiivinen ja tavoitteellinen.

Onko täydellistä terveyttä sitten olemassa ja kannattaako sitä tavoitella? Onko se itseisarvo? Mielestäni terveys sinänsä ei ole tärkein juttu elämässä, vaikka se olisikin tärkeimpiä asioita, jotka auttavat elämästä nauttimisessa. On olemassa ihmisiä, joilta on monen mittapuulla terveys lähtenyt - he ovat siis sairaita. Silti he voivat olla täysin onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. Eivätkä he välttämättä edes koe itseään sairaaksi. Suuri osa neliraajahalvaantuneistakin pitää itseään joko yhtä onnellisena kuin ihmiset keskimäärin ovat, tai jopa onnellisempana. Terveys siis ei voi olla asia, joka itsessään on pyhä graalin malja, jonka löytäessään elämä muuttuu onnelliseksi. Jos terveys on muutakin kuin sairauden poissaoloa, on sairauskin muutakin kuin terveyden poissaoloa. Ei sairaus tarkoita väistämättömästi sitä, että elämä on pilalla!

Jos yritämme korjata aivan kaikkia pikkuvikojamme ja vaivojamme, emme välttämättä huomaa niitä tekijöitä elämässä, jotka tekevät elämisestä elämisen arvoista. Joskus nämä elämisen arvoiset asiat eivät edes ole kovin terveellisiä. Jollain esimerkiksi unelmien täyttymys voi olla vaikkapa maraton-juoksun suorittaminen, vaikkei se käytännössä mitään terveysliikuntaa ole. Joku saattaa lukea monta sataa sivua romaaniin niin uppoutuneena, että koko ajantaju hämärtyy. Emme voi puhua välttämättä kaikkein ergonomisimmasta harrastuksesta. Toiselle voi onnea tuottaa esimerkiksi viululla täydellisesti soitettu trilli, joka on voinut vaatia tuhansia ja tuhansia toistoja - sekä särkyä ja kolotusta.  Joku saattaa nauttia erityisen paljon vaikkapa kuubalaisesta sikarista. Noh, jokainen tietää, ettei se ole terveellistä, mutta pitäisikö tähän pahaan tapaan puuttua esimerkiksi henkilön syntymäpäivillä? Nauttikoon elämästä!

Jos etsisimme täydellistä terveyttä, olisimme kaikki potilaita. Onneksi riittää se, että suhteutamme asiat nykyiseen elämäntilanteeseemme ja pyrimme vaikuttamaan tarpeen vaatiessa siihen. Terveys ei ole pelkkää sairauden tai oireiden poissaoloa. Se ei ole myöskään pelkkä biokemiallinen prosessi, joka pitää fysiologiassamme korjata. Se on jotain positiivista kaikilla elämämme osa-alueilla niin psyykkisellä, sosiaalisella kuin biologisellakin tasolla. Aina voimme voida paremmin, mutta nauttikaamme myös tästä hetkestä! Ojaan ei kannata jäädä makaamaan! Aito osteopaatti ainakin yrittää nostaa potilaansa ylös, vaikka mikä olisi.


keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kipulääkkeet aiheuttavat satoja kuolemia

Moderni osteopatia ei ole lääkevastaista. Osteopatian syntyhetkillä 1800-luvun lopussa lääkäri A.T. Still oli pettynyt oman aikakautensa lääketieteen keinoihin. Hän oli jyrkästi lääkevastainen. Monesti lääkityksenä olikin esimerkiksi elohopeaa, jota ei myrkyllisyytensä vuoksi nykyisin käytetä. 

Niin lääketiede kuin osteopatia on kehittynyt näistä ajoista. Kipulääkitykselle on aikansa ja paikkansa, mutta pitkäkestoista käyttöä pitäisi pystyä vähentämään. Jos se onnistuu esimerkiksi osteopatian keinoin, niin se on vain hyvä asia. 

Yle uutisoi 15.6.2013, että kipulääkkeiden kulutus on Suomessa kasvanut. Moni lääkkeiden käyttäjä ei ehkä ymmärrä, että "harmittomaan" tablettiin kuolee vuosittain Suomessakin 150-300 ihmistä. Erilaiset maha- ja suolistohaavaumat, varsinkin pohjukaissuolessa, ja niihin liittyvät kuolemat ovat yleisiä. 

Nykyiset elämäntavat ovat aiheuttaneet sen, että kivut ovat lisääntyneet. Ihmiset tuijottavat tietokoneita ja istuvat paljon. Ja nykyään kipuja myös lääkitään aiempaa herkemmin, Ahonen sanoo.

Varsinkin elämäntapojen aiheuttamiin vaivoihin osteopaatilla on hyvät hoitomenetelmät hallussaan. Osteopaatit ovat erinomaisia ihmisten liikkuvuuden lisäämiseksi. Varsinkin staattinen istumatyö aikaansaa tällaisia liikkumattomuuden aiheuttamia pitkittyneitäkin kiputiloja, joihin ei liity varsinaista onnettomuustaustaa. Tyypillistä vaivoille on se, että ne ovat kehittyneet ja voimistuneet pikkuhiljaa. Harmillisesti ihmiset hakeutuvat yleensä hoitoon vasta sitten, kun kipu on sietämätöntä ja työnteko tai normaali kivuton oleminen ei enää onnistu, eivätkä kipulääkkeetkään enää auta kuin korkeintaan hetkellisesti.


Ahosen mukaan on arvioitu, että Suomessa menehtyy vuosittain 150 - 300 ihmistä kipulääkkeiden aiheuttamiin mahasuolikanavan vaivoihin. Tulehduskipulääkkeet, myös reseptittä myytävät, voivat aiheuttaa jopa kuolemaan johtavia haittavaikutuksia.

Osteopaattisella hoidolla voidaan vähentää kipua, mutta myös kipulääkkeiden käyttöä. Se on siis satsaus myös terveyden edistämiseen ja vakavien komplikaatioiden ennaltaehkäisyyn. Se siis ei ole pelkästään oireiden hoitoa. Varsinkin, jos kipulääkkeiden käyttö on säännöllistä, pitkäkestoista ja runsasta, tulisi yrittää löytää kivunhoitoon muita hoitokeinoja.

Varsinkin akuutissa kudosvaurion aiheuttamassa tulehduksessa on syytä huolehtia, että kipulääkitystä saadaan riittävä määrä. Tulehduskipulääke syödään kuitenkin lyhyenä kuurina sen sijaan, että sen käyttöä jatkettaisiin viikkokausia tai kuukausia.

Jotkin kiputilat ovat tietysti niin voimakkaita, että jatkuvaa kipulääkitystä tarvitaan. Tällöinkin olisi mielekästä, jos hoitoa toteutettaisiin yhtä aikaisesti niin osteopatialla kuin lääkkeden kanssa. Hoidoista ja lääkityksestä kannattaa keskustella lääkärin kanssa, olisiko lääkkeiden määrää mahdollista kenties vähentää. On joitain sairauksia, joissa tämä ei ole mahdollista, mutta jos sille ei ole estettä, niin näin kannattaa tehdä.


 Ibuprofeenin on todettu ärsyttävän vatsaa ja aiheuttavan runsaasti käytettynä suolistovaurioita. Suurina annoksina parasetamolin on taas todettu voivan aiheuttaa maksavaurioita. Tutkimuksissa on saatu näyttöjä, että vatsaystävällisillä koksideilla on mahdollisesti yhteyttä sydänkuolemiin. Ruotsista kuuluu huolestuttavia uutisia. Sen jälkeen, kun kipulääkkeitä alettiin myydä ruokakaupoissakin, parasetamolimyrkytykset ovat lisääntyneet huolestuttavasti, Ahonen kertoo.

Muista siis keskustella lääkkeiden käytöstä lääkärisi kanssa. Kerro lääkityksestäsi myös osteopaatille. Älä ota turhia riskejä syömällä monia kipulääkkeitä omin neuvoin, vaikka ne vaikuttaisivat mielestäsi harmittomilta - ne eivät ole.


tiistai 18. kesäkuuta 2013

Akuutti ja krooninen somaattinen dysfunktio

Osteopaatit etsivät ja hoitavat somaattisia dysfunktioita. Somaattiset dysfunktiot eivät ole vielä patologisia muutoksia, vaan hoidettavissa osteopaattisesti esimerkiksi manuaalisella terapialla.
Englanniksi hyviä muistisääntöjä somaattisen dysfunktioiden löydöksille ovat esimerkiksi:


T  = tissue texture change eli muutos kudoksen tekstuurissa
A = asymmetry eli epäsymmetria
R = restriction of motion eli liikerajoitus
T = tenderness eli arkuus


tai


S = sensitivity eli herkkyys
T = tissue texture change eli kudoksen tekstuurin muutos
A = asymmetry eli epäsymmetria tai puoliero
R = restriction of motion eli liikerajoitus


ja tietysti suomalainen versio

K = kudosmuutokset
E = epäsymmetriat
L = liikerajoitukset
A = arkuus

Omasta mielestäni herkkyys tai arkuus on rajoittunut määritelmä somaattiselle dysfunktiolla, koska esimerkiksi tuntopuutokset tai muut tuntomuutokset ovat myös somaattisen dysfunktion määritelmään mahtuvia häiriöitä. 


Seuraava taulukko akuuttien ja kroonisten somaattisten dysfunktioiden eroista löytyvät esimerkiksi Michael ja William Kucheran kirjasta Osteopathic Principles in Practice tai Caroline Stonen kirjasta Visceral and obstetric osteopathy. Tässä taulukko on kuitenkin Suomeksi kenties ilahduttamassa osteopatian opiskelijoita? :) 


Akuutti somaattinen dysfunktio
Krooninen somaattinen dysfunktio
Historia: viimeaikainen, usein tapaturmainen
Historia: pitkäkestoinen
Kipu: akuutti kipu, terävä, kova, leikkaava
Kipu: tylsä, jomottava, parestesiaa (polttava, jäytävä)
Vaskulaarinen vaikutus: verisuonia vaurioitunut, sisäsyntyisten peptideiden erittyminen, jotka aikaansaavat kemiallista vasodilataatiota ja inflammaatiota
Vaskulaarinen vaikutus: sympaattisen hermoston tonuksen aikaansaama verisuonten supistustila
Iho: lämmin, kostea, punainen, tulehtunut (vaskulaaristen ja kemiallisten muutosten seurauksena)
Iho: viileä, kalpea (kroonisen sympaattisen verisuonisupistuksen myötä), ihossa voi olla finnejä, hilseilyä, kuivuutta, follikuliittia ja pigmentaatiomuutoksia ihon ravitsemusmuutosten myötä
Sympaattinen hermosto: systeemisesti lisääntynyttä sympaattista aktiivisuutta, mutta paikallisesti nämä vaikutukset eivät näy bradykiniinien aiheuttaman kemiallisen vasodilataation vuoksi
Sympaattinen hermosto: sympaattisen tonuksen aiheuttama vasokonstriktio, alueellinen sympaattinen hyperaktivaatio, systeeminen sympaattinen tonus voi olla laskenut normaaliksi
Lihaksisto: paikallisesti kohonnut tonus, lihasten supistuminen, spasmi, lihaskäämin kohonnut tonus
Lihaksisto:  alentunut lihastonus, velttous, rajoittunut liikelaajuus kontraktuuran vuoksi
Mobiliteetti: normaali liikelaajuus, mutta liikkeen laatu on jähmeä
Mobiliteetti: liikelaajuus on rajoittunut, mutta liikkeen laatu on normaali
Kudokset: turvotusta, akuuttia kongestiota, kudoksissa nestettä
Kudokset: kroonista kongestiota, kontraktoitunutta, fibroottista
Viskeraaliset vaikutukset: vähän somatoviskeraalisia vaikutuksia
Viskeraaliset vaikutukset: somatoviskeraaliset vaikutukset ovat yleisiä