keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kipulääkkeet aiheuttavat satoja kuolemia

Moderni osteopatia ei ole lääkevastaista. Osteopatian syntyhetkillä 1800-luvun lopussa lääkäri A.T. Still oli pettynyt oman aikakautensa lääketieteen keinoihin. Hän oli jyrkästi lääkevastainen. Monesti lääkityksenä olikin esimerkiksi elohopeaa, jota ei myrkyllisyytensä vuoksi nykyisin käytetä. 

Niin lääketiede kuin osteopatia on kehittynyt näistä ajoista. Kipulääkitykselle on aikansa ja paikkansa, mutta pitkäkestoista käyttöä pitäisi pystyä vähentämään. Jos se onnistuu esimerkiksi osteopatian keinoin, niin se on vain hyvä asia. 

Yle uutisoi 15.6.2013, että kipulääkkeiden kulutus on Suomessa kasvanut. Moni lääkkeiden käyttäjä ei ehkä ymmärrä, että "harmittomaan" tablettiin kuolee vuosittain Suomessakin 150-300 ihmistä. Erilaiset maha- ja suolistohaavaumat, varsinkin pohjukaissuolessa, ja niihin liittyvät kuolemat ovat yleisiä. 

Nykyiset elämäntavat ovat aiheuttaneet sen, että kivut ovat lisääntyneet. Ihmiset tuijottavat tietokoneita ja istuvat paljon. Ja nykyään kipuja myös lääkitään aiempaa herkemmin, Ahonen sanoo.

Varsinkin elämäntapojen aiheuttamiin vaivoihin osteopaatilla on hyvät hoitomenetelmät hallussaan. Osteopaatit ovat erinomaisia ihmisten liikkuvuuden lisäämiseksi. Varsinkin staattinen istumatyö aikaansaa tällaisia liikkumattomuuden aiheuttamia pitkittyneitäkin kiputiloja, joihin ei liity varsinaista onnettomuustaustaa. Tyypillistä vaivoille on se, että ne ovat kehittyneet ja voimistuneet pikkuhiljaa. Harmillisesti ihmiset hakeutuvat yleensä hoitoon vasta sitten, kun kipu on sietämätöntä ja työnteko tai normaali kivuton oleminen ei enää onnistu, eivätkä kipulääkkeetkään enää auta kuin korkeintaan hetkellisesti.


Ahosen mukaan on arvioitu, että Suomessa menehtyy vuosittain 150 - 300 ihmistä kipulääkkeiden aiheuttamiin mahasuolikanavan vaivoihin. Tulehduskipulääkkeet, myös reseptittä myytävät, voivat aiheuttaa jopa kuolemaan johtavia haittavaikutuksia.

Osteopaattisella hoidolla voidaan vähentää kipua, mutta myös kipulääkkeiden käyttöä. Se on siis satsaus myös terveyden edistämiseen ja vakavien komplikaatioiden ennaltaehkäisyyn. Se siis ei ole pelkästään oireiden hoitoa. Varsinkin, jos kipulääkkeiden käyttö on säännöllistä, pitkäkestoista ja runsasta, tulisi yrittää löytää kivunhoitoon muita hoitokeinoja.

Varsinkin akuutissa kudosvaurion aiheuttamassa tulehduksessa on syytä huolehtia, että kipulääkitystä saadaan riittävä määrä. Tulehduskipulääke syödään kuitenkin lyhyenä kuurina sen sijaan, että sen käyttöä jatkettaisiin viikkokausia tai kuukausia.

Jotkin kiputilat ovat tietysti niin voimakkaita, että jatkuvaa kipulääkitystä tarvitaan. Tällöinkin olisi mielekästä, jos hoitoa toteutettaisiin yhtä aikaisesti niin osteopatialla kuin lääkkeden kanssa. Hoidoista ja lääkityksestä kannattaa keskustella lääkärin kanssa, olisiko lääkkeiden määrää mahdollista kenties vähentää. On joitain sairauksia, joissa tämä ei ole mahdollista, mutta jos sille ei ole estettä, niin näin kannattaa tehdä.


 Ibuprofeenin on todettu ärsyttävän vatsaa ja aiheuttavan runsaasti käytettynä suolistovaurioita. Suurina annoksina parasetamolin on taas todettu voivan aiheuttaa maksavaurioita. Tutkimuksissa on saatu näyttöjä, että vatsaystävällisillä koksideilla on mahdollisesti yhteyttä sydänkuolemiin. Ruotsista kuuluu huolestuttavia uutisia. Sen jälkeen, kun kipulääkkeitä alettiin myydä ruokakaupoissakin, parasetamolimyrkytykset ovat lisääntyneet huolestuttavasti, Ahonen kertoo.

Muista siis keskustella lääkkeiden käytöstä lääkärisi kanssa. Kerro lääkityksestäsi myös osteopaatille. Älä ota turhia riskejä syömällä monia kipulääkkeitä omin neuvoin, vaikka ne vaikuttaisivat mielestäsi harmittomilta - ne eivät ole.


tiistai 18. kesäkuuta 2013

Akuutti ja krooninen somaattinen dysfunktio

Osteopaatit etsivät ja hoitavat somaattisia dysfunktioita. Somaattiset dysfunktiot eivät ole vielä patologisia muutoksia, vaan hoidettavissa osteopaattisesti esimerkiksi manuaalisella terapialla.
Englanniksi hyviä muistisääntöjä somaattisen dysfunktioiden löydöksille ovat esimerkiksi:


T  = tissue texture change eli muutos kudoksen tekstuurissa
A = asymmetry eli epäsymmetria
R = restriction of motion eli liikerajoitus
T = tenderness eli arkuus


tai


S = sensitivity eli herkkyys
T = tissue texture change eli kudoksen tekstuurin muutos
A = asymmetry eli epäsymmetria tai puoliero
R = restriction of motion eli liikerajoitus


ja tietysti suomalainen versio

K = kudosmuutokset
E = epäsymmetriat
L = liikerajoitukset
A = arkuus

Omasta mielestäni herkkyys tai arkuus on rajoittunut määritelmä somaattiselle dysfunktiolla, koska esimerkiksi tuntopuutokset tai muut tuntomuutokset ovat myös somaattisen dysfunktion määritelmään mahtuvia häiriöitä. 


Seuraava taulukko akuuttien ja kroonisten somaattisten dysfunktioiden eroista löytyvät esimerkiksi Michael ja William Kucheran kirjasta Osteopathic Principles in Practice tai Caroline Stonen kirjasta Visceral and obstetric osteopathy. Tässä taulukko on kuitenkin Suomeksi kenties ilahduttamassa osteopatian opiskelijoita? :) 


Akuutti somaattinen dysfunktio
Krooninen somaattinen dysfunktio
Historia: viimeaikainen, usein tapaturmainen
Historia: pitkäkestoinen
Kipu: akuutti kipu, terävä, kova, leikkaava
Kipu: tylsä, jomottava, parestesiaa (polttava, jäytävä)
Vaskulaarinen vaikutus: verisuonia vaurioitunut, sisäsyntyisten peptideiden erittyminen, jotka aikaansaavat kemiallista vasodilataatiota ja inflammaatiota
Vaskulaarinen vaikutus: sympaattisen hermoston tonuksen aikaansaama verisuonten supistustila
Iho: lämmin, kostea, punainen, tulehtunut (vaskulaaristen ja kemiallisten muutosten seurauksena)
Iho: viileä, kalpea (kroonisen sympaattisen verisuonisupistuksen myötä), ihossa voi olla finnejä, hilseilyä, kuivuutta, follikuliittia ja pigmentaatiomuutoksia ihon ravitsemusmuutosten myötä
Sympaattinen hermosto: systeemisesti lisääntynyttä sympaattista aktiivisuutta, mutta paikallisesti nämä vaikutukset eivät näy bradykiniinien aiheuttaman kemiallisen vasodilataation vuoksi
Sympaattinen hermosto: sympaattisen tonuksen aiheuttama vasokonstriktio, alueellinen sympaattinen hyperaktivaatio, systeeminen sympaattinen tonus voi olla laskenut normaaliksi
Lihaksisto: paikallisesti kohonnut tonus, lihasten supistuminen, spasmi, lihaskäämin kohonnut tonus
Lihaksisto:  alentunut lihastonus, velttous, rajoittunut liikelaajuus kontraktuuran vuoksi
Mobiliteetti: normaali liikelaajuus, mutta liikkeen laatu on jähmeä
Mobiliteetti: liikelaajuus on rajoittunut, mutta liikkeen laatu on normaali
Kudokset: turvotusta, akuuttia kongestiota, kudoksissa nestettä
Kudokset: kroonista kongestiota, kontraktoitunutta, fibroottista
Viskeraaliset vaikutukset: vähän somatoviskeraalisia vaikutuksia
Viskeraaliset vaikutukset: somatoviskeraaliset vaikutukset ovat yleisiä

Manuaaliterapian vaikutuksia kipuun

Seuraava teksti on suoraan kopioitu opinnäytetyöstämme Kroonisen kivun hallinta - kirjallisuuskatsaus ja osteopaattinen hoitomalli. Haluan, että kirjoitus manuaaliterapian vaikutuksista kipuun löytyy helposti erillisenä ja opinnäytetyöstä erotettuna. Suurin osa materiaalista on käännöstä Eyal Ledermanin kirjasta The Science and Practice of Manual Therapy. Tarkemmat lähdeviitteet löytyvät opinnäytetyöstä. 

---------------
Manuaaliterapia kivunhallinnassa

Suhtautuminen kipuun on keskeinen vedenjakaja puhuttaessa manuaalisesta terapiasta. Osa terapiamuodoista suuntautuu kivun vähentämiseen ja osa selkeämmin dysfunktion eli toimintakyvyn häiriön, usein hypo- tai hypermobiliteetin, korjaamiseen. Viime vuosien aikana nämä suuntaukset ovat  lähentyneet toisiaan ja kivun lievittämisen merkitystä pidetään eri manuaalisten koulukuntien parissa keskeisenä. 

Monet potilaat hakeutuvat täydentävään tai vaihtoehtoiseen hoitoon, kuten manipulaatiohoitoihin, koska he ovat kokeneet aiemman hoidon heikkotehoiseksi, puutteelliseksi tai he ovat kokeneet hoidosta puuttuvan yksilöllisyyden. Monissa manuaalisissa terapiamuodoissa on sellaisia hyötyjä kroonisen kivun hoidossa, jotka usein ohitetaan hoidoissa, joissa kosketusta ei käytetä. Osteopatia tarjoaa potilaille koulutetun ammattilaisen tietopohjan tutkimiseen ja hoitamiseen, sekä potilaskeskeisen, yksilöllisen lähestymisen kivunhallintaan. 

Posturaalis-strukturaalis-biomekaanista (PSB) mallia on kritisoitu vahvasti sen suhteesta kipuun. PSB-malli ei ole sovelias esimerkiksi alaselkäkivun ymmärtämiseksi, koska kipu ei ole biomekaaninen vaan biologinen ilmiö. Kivun kokeminen organisoidaan yksilön biologis-psykologisella ulottuvuudella, eikä biomekaanisten tekijöiden vaikutussuhde ole selvä. Kehon järjestelmillä on kapasiteettia ja reserviä, jolla epäsymmetriat ja epätäydellisyydet sallitaan ilman oireita. 

Lederman tarjoaa PSB-mallin tilalle prosessilähtöistä-ajattelumallia. Tässä mallissa tavoitteena on tunnistaa potilaan oireiden taustalla olevat prosessit ja tarjota stimulaatiota, signaaleja, hallintaa tai hoitoa, jotka ohjaavat, tukevat tai helpottavat muutosta. 

Ledermanin  mukaan manuaaliterapialla ja sen sisältämillä erilaisilla hoitotekniikoilla on hoidon kannalta kaksi tavoitetta: niillä vaikutetaan kehon paranemisprosesseihin ja adaptaatiomekanismeihin.  Lederman puhuu eri malleista ja tasoista, joiden pohjalta manuaaliterapeutti voi valita hoitotekniikkansa. Näitä ovat kudostaso, neurologinen taso ja psykologinen taso. Hoitotason valinta  voi dominoida hoitoa, mutta se ei tarkoita muiden tasojen hylkäämistä.

Manuaaliterapian suorat fysikaaliset vaikutukset tulevat esiin lokaalisella kudostasolla, joka sijaitsee suoraan terapeutin käsien alla – iholla, lihaksissa, jänteissä, nivelsiteissä, nivelrakenteissa ja eri nestejärjestelmissä, kuten verenkierrossa, lymfajärjestelmässä ja synoviaalinesteessä. Manuaaliterapian mekaanisten vaikutusten voidaan olettaa vaikuttavan näihin rakenteisiin kolmella tavalla. Ne auttavat kudosten korjausprosesseissa, nestekierrossa ja kudosten adaptaatiossa. 

Manuaaliterapialla voidaan vaikuttaa anatomisten rakenteiden lisäksi myös neurologisella tasolla, erityisesti tämän kolmella eri osa-alueella. Näistä kaksi ensimmäistä ovat neuromuskulaarinen, eli motorinen järjestelmä, ja kipumekanismit. Varsinkin osteopatiassa ja kiropraktiikassa uskotaan voivan vaikuttaa myös autonomiseen hermostoon spinaalirefleksien kautta. 

Manuaaliterapialla ja kosketuksella on tärkeä vaikutus psykologisella tasolla, mutta se usein unohdetaan terapeuttisessa hoitoprosessissa. Kosketus on voimakas stimulus, joka vaikuttaa psykologisiin prosesseihin, joilla voi olla moninaiset vaikutukset myös fysiologisiin vasteisiin, jotka vaikuttavat kaikkiin kehon järjestelmiin. Tämä voi tulla ilmi psykologisina ja behavioristisina vasteina, psykomotorisina vasteina, psykofysiologisina vasteina, johon liittyy myös neuroendokriinisiä ja autonomisia vasteita, sekä muutoksia kivun perseptiossa ja kivun voimakkuudessa. 

Manuaaliterapian vaikutuksia kipuun kudostasolla


Muskuloskeletaalisen kivun yleisimmät syyt ovat inflammaatio ja iskemia. Suurimmalla osalla manuaaliterapian potilaista on hoitoonhakeutumishetkellä tai ennen sitä ollut kudosvaurion aiheuttamaa tulehdusta ja siitä johtuvaa kipua. Iskeemistä kipua esiintyy esimerkiksi karpaalitunnelioireyhtymässä, hermojuuriärsytyksessä ja lihasaitio-oireyhtymässä. Tulehdus ja iskemia ovat lähellä toisiaan, koska tulehduksen aiheuttama turvotus voi johtaa paikallisesti heikentyneeseen aineenvaihduntaan ja iskemiaan. Ne tilanteet, joissa iskemia on läsnä, johtavat taas usein kudosvaurioon ja tulehdukseen. 

Inflammaatiossa kipu johtuu paikallisista fysiologisista muutoksista. Mekaaninen ärsytys johtuu tulehduksen aiheuttaman turvotuksen tuottamasta paineesta nosiseptoreissa. Kemiallinen ärsytys kudosvaurioalueella johtuu siitä, että lähes kaikki solut, myös hermosolut, vapauttavat pro-inflammatorisia kemikaaleja. Nämä kemikaalit alentavat kipukynnystä ja eksitoivat kipua johtavia reseptoreja. Termaalinen ärsytys syntyy, kun kudosvaurioalueen lämpötila nousee, mikä eksitoi nosiseptoreita. Termaalista ärsytystä voidaan alentaa esimerkiksi kylmäpakkauksilla. Osa manuaaliterapian kipua alentavasta vaikutuksesta johtuu suorista vaikutuksista kivun kemiallisiin ja mekaanisiin tekijöihin. 

Hoitotekniikoilla voidaan vaikuttaa vaurioituneiden kudosten nestekiertoon, jolloin nestedynamiikassa aiheutuvat muutokset alentavat kemiallista ärsytystä kuljettamalla inflammatorisia välittäjäaineita pois vaurioalueelta. Kun paikallista turvotusta saadaan alennettua, myös mekaanisen puristuksen aiheuttama kipu vähenee. Vaikka voidaan ajatella, että turvotus ja tulehdus palaisivat vaurioalueelle hoidon jälkeen, on korjausprosessi kuitenkin edennyt ajallisesti pitemmälle. Tämän vuoksi asteittainen ja  progressiivinen kivunlievitys on mahdollista useammalla onnistuneella hoitokerralla. 

Parhaimpia manuaalisia tekniikoita tällaiseen kivunlievitykseen ovat toistuvat, rytmiset ja mielellään pumppaavat tekniikat. Tällaisia tekniikoita voivat olla esimerkiksi toistuva kompressio ja vapautus kudosvaurioalueella tai rytminen passiivinen mobilisaatio/artikulaatio nivelalueella. Myös harmoniset pumppaustekniikat ovat hyödyllisiä. Sivelyhierontaa voi käyttää ihovenytykseen. Staattiset tekniikat ovat usein hyödyttömiä. Manipulaatio ja venytykset voivat aiheuttaa tilapäistä kivunlievitystä, mutta esimerkiksi venytystä tulee välttää, ettei aiheutettaisi lisää kudosärsytystä. Staattiset asentoa helpottavat tekniikat kuten funktionaalinen tai kraniaalinen tekniikka eivät todennäköisesti alenna kipua paikallisesti kudostasolla, mutta saattavat alentaa kipua jotain muuta kautta.  

Manuaaliterapian vaikutuksia kipuun neurologisella tasolla


On yleinen kliininen havainto, että monilla erilaisilla manuaalisilla tekniikoilla voidaan saavuttaa välitöntä kivunlievitystä, joka tapahtuu neurologisella tasolla. Kipua voidaan vähentää esimerkiksi ihoa sivelemällä, syvällä hankauksella, nivelten artikulaatiolla ja lihasten jännittämisellä. Kipu koskettaa ilmiönä koko ihmistä ja koko hermostoa. 

Kipu voi pitkittyessään muokata kehon suojaavia muistijärjestelmiä niin, että suojastrategiat jäävät päälle, vaikka kudosvaurio olisi jo korjaantunut. Suojausmekanismeilla voi olla merkityksensä vielä kudosvaurion jälkeenkin, kun esimerkiksi sidekudoksen strukturaalista vahvuutta palautetaan. Tämä voi kestää useitakin kuukausia. Manuaaliterapeuteilla on haasteena saada kytkettyä tämä suojaava kipumekanismi pois päältä ilman, että se haittaisi kivun suojaavia ominaisuuksia. Akuutissa kudosvauriossa ja subkroonisessa vaiheessa, jossa pyritään palauttamaan kudoksen lujuutta, manuaaliterapeutin tulee ohjata potilasta suoriutumaan päivittäisistä toimista niin, ettei tämä aiheuta lisävaurioita kudoksiin. Siinä vaiheessa, kun kudos on korjaantunut ja kudoksen lujuus on palautunut, liika varominen muuttuu kuitenkin haitalliseksi. Tässä vaiheessa on tärkeää palauttaa aktiviteetteja kohti normaalia. Potilaan hoidossa kipukäyttäytymisen välttäminen ja fyysisten rajojen haastaminen ovat tärkeässä roolissa manuaalisen terapian täydentäjinä. 

Keskushermosto käsittelee suuren määrän sensorista informaatiota, josta suurella osalla ei ole paljonkaan merkitystä. Tästä suuresta informaatiomäärästä vain tärkeimmät huomioidaan. Tätä sensorista porttikontrollia voidaan hyötykäyttää manuaaliterapiassa. On mahdollista, että hoidon aikana proprioseptinen tieto kilpailee nosiseptiivisen informaation kanssa pääsystä huomion keskipisteeksi. Manuaalinen käsittely on aivojen kannalta niin sensorisesti kuin psykologisestikin uutta tietoa, johon huomio keskittyy. Tällä tavoin manuaalinen terapia voisi auttaa kivunhallinnassa. Ledermanin mukaan dynaamiset manuaaliset toimenpiteet ovat tehokkaampia kuin staattiset. Aktiivinen liike saa aikaan myös enemmän sensorista portitusta kuin passiivinen liike. Hyviä tekniikoita voisivat teoriassa olla perkussiotekniikat, hieronta, vibraatiotekniikat, nivelten harmoninen oskillaatio, artikulaatio sekä aktiiviset lihasenergiatekniikat. Porttikontrolliin vaikuttavien tekniikoiden tulisi kohdistua lähelle kipualuetta tai esimerkiksi kipeytyneeseen raajaan. 

Lihaksissa olevat nosiseptorit reagoivat intramuskulaariseen paineeseen, eli mekaaniseen ärsykkeeseen, lämpötilaan, iskemiaan ja kemialliseen ärsykkeeseen. Nämä aistinelimet eivät reagoi paljonkaan lihaksen pituuden muutoksiin. Lihasta venyttämällä tai sitä supistamalla voidaan vaikuttaa kipuun lihaksen mekanoreseptoreita stimuloimalla, jolloin näistä lähtevä tieto syrjäyttää nosiseptiivistä informaatiota. Eri tekniikoiden vaikutustehot erilaisissa kiputiloissa ovat vielä suurelta osin vailla tutkimustietoa. 

Kivun ”näännyttäminen” on tärkeä terapeuttinen tavoite. Monet kipuun liittyvät prosessit voimistuvat uusien kivuliaiden tilanteiden, kuten kivuliaan manuaaliterapian tai fysioterapeuttisen harjoittelun myötä. Tästä näkökulmasta katsottuna kivuton hoitaminen voi olla hyödyllisempi lähestymistapa kivunhallinnan kannalta. Kivun näännyttämisellä voidaan normalisoida korkeammista keskuksista laskevien vaikutusten kontrollia. 

Pitkäkestoinen potentiaatio, sentraalinen herkistyminen ja laskevien vaikutusten normalisaatio antavat tärkeän ohjeen manuaaliterapiaan: vältä kivuntuottamista niin paljon kuin mahdollista. Mitä enemmän kipua tuotetaan, sitä enemmän stimuloidaan pitkäkestoista potentiaaiota kipuradoissa, mikä edistää kivun kroonistumista. Myös potilaita tulee ohjeistaa välttämään harjoitteita, jotka ovat kivuliaita, vaikka potilas itse kuvittelisi niiden olevan itsensä kannalta hyödyllisiä. Harjoitteiden tulisi tapahtua kivuttomuuden rajoissa. 

Manuaaliterapian vaikutuksia kipuun psykologisella tasolla


Kivun perseptio voi lisätä tai vähentää kipua. Manuaaliterapiassa kivun perseptioon voidaan vaikuttaa osana kognitiivis-behavioraalista lähestymistä. Manuaaliterapialla voidaan lisätä relaksaatiota ja hyvänolon tunnetta. Sillä voidaan myös lisätä kehokuvan re-integraatiota fyysisen vamman jälkeen. Kognitiivis-behavioraalinen lähestyminen antaa potilaalle käyttäytymisstrategioita, joilla selvitä stressaavista kokemuksista. Tällainen voimaantuminen, eli potilaan kyky kontrolloida elämäänsä, vaikuttaa potilaan kivun kokemukseen ja sietokykyyn positiivisesti. Kosketuksella on kipua ja ahdistusta lievittävä vaikutus. Aikaisimmat kivunlievityskokemuksemme liittyvät lapsena kosketukseen. Siinä missä lapsen kivunsietokykyä vanhemman kosketus auttaa lisäämään, myös aikuisen kipua voi lieventää terapeutin kosketus. Terapeuttinen kosketus voidaan assosioida näihin lohduttaviin lapsuuden kokemuksiin. Tässä tilanteessa terapeutti auttaa potilaan emotionaalista itsesäätelyjärjestelmää vähentämään stressiä ja ahdistusta ja täten lisäämään kivunsietokykyä. 

Kosketuksen psykofysiologisiin seurauksiin liittyy sentraalisten laskevien ratojen nosiseptiota kontrolloiva ja inhiboiva vaikutus. Keskushermostolla on kaksi tapaa lievittää kipua: opiaattinen ja ei-opiaattinen. On olemassa myös perifeerisiä antinosiseptiivisia mekanismeja. Perifeeriset mekanismit ovat myös psykofysiologisten vaikutusten alaisia neuroendokriinisten, autonomisten ja sensoristen järjestelmien kautta. Esimerkiksi kortikotropiinia vapauttavan hormonin tiedetään säätelevän immuunisoluja kudosvaurioalueella, jossa se vapauttaa antinosiseptiivisiä peptidejä. Psykologisilla ja emotionaalisilla tiloilla on suora valvova kontrolli laskevista radoista ja täten ne moduloivat aivoihin kulkeutuvaa nosiseptiivistä informaatiota. Kun ihmiset uskovat selviytyvänsä stressaavista tilanteista, keho aktivoi sisäistä opioidijärjestelmäänsä. Manuaaliterapian teho tällä osa-alueella vaihtelee suuresti potilaiden välillä ja siihen vaikuttaa suuresti potilaan ja hoitajan välinen suhde. Todennäköisesti miellyttävä taktiilinen stimulaatio lisää hoidon vaikuttavuutta kuten kivuttomassa kivun näännyttämisen lähestymistavassakin. 

Mielihyvä on tärkeä terapeuttinen työväline paranemisprosessissa. Tavallaan kipu ja mielihyvä ovat toistensa vastakohtia. Kipu saa aikaan lihassupistuksia ja haittaa kehonhallintaa ja –hahmotusta. Se tekee liikkumisesta katkonaista ja ontuvaa. Se voi muuttaa elimien autonomista motiliteettia, kuten hengityksen pidättämistä, lisätä sydämen sykettä ja kivun aiheuttamaa pahoinvointia. Mielihyvä aikaansaa kehon ja mielen integraatiota. Se saa aikaan liikkeiden normalisoitumista niin motorisella kuin autonomisellakin tasolla. 

Manuaaliterapiassa mielihyvää pidetään usein ”sivuvaikutuksena”. Sitä kuitenkin tulisi tuottaa tarkoituksellisesti. Manuaalinen terapia voi itsessään olla taktiilisen mielihyvän lähde, mutta myöskin kehon tai sen osa-alueen toiminnan palautuminen voi aikaansaada mielihyvää, esimerkiksi kivuliaan nivelen liikelaajuuden palautumisena. Syvien proprioseptoireiden stimulaatio aikaansaa sisäistä mielihyvää. Tätä ovat esimerkiksi lihasten työskentely aktiivisissa tekniikoissa, nivelen täysi liikerata passiivisissa artikulaatiotekniikoissa tai mielihyvää, joka syntyy kun lihaksia ja niveliä venytetään. Esimerkiksi varhaislapsuuden liikehdintä tuo mielihyvää ilmaisun ja jännityksen vapautumisen kautta. Liikkumista voidaan kuvailla samanlaisena tarpeena kuin muitakin kehollisia tarpeita. Mielihyvä syntyy, kun liikkeen kautta läpikäydään jännitys-rentoutus –sykli. 

Mielihyvän syntyminen kivuliaalta alueelta on potilaalle positiivista palautetta ja voi vähentää tätä kehonosan hylkimistä tai varomista. Mielihyvä edesauttaa positiivista suhtautumista kivuliaaseen kehonosaan. Joskus potilaat saavat kovakouraisestakin käsittelystä mielihyvää. Aivoissa rangaistuksesta ja mielihyvästä vastaavat keskukset sijaitsevat anatomisesti lähekkäin. Näiden alueiden aktivoituessa rajat voivat hämärtyä, jolloin kivusta saattaa syntyä nautinnollinen kokemus. Kun iholla lisätään painetta hiljalleen, miellyttävään paineen tunteeseen sekoittuu lopulta myös kivulias aistimus. Kivuliaan käsittelyn tuottama nautinto voi johtua myös psykologisista tai sosiaalisista tekijöistä. Osa ihmisistä olettaa, että manuaaliterapeutti, joka työskentelee kivuliaalla alueella, on löytänyt kivun syyn ja alkulähteen. Tällöin kivutonta hoitoa antava terapeutti heidän uskojensa mukaan ei ole osannut löytää heidän kipunsa syytä, eivätkä täten osaa hoitaa sitä. Tämä ei tietenkään todellisuudessa pidä paikkaansa. Miellyttävää kipua voidaan hyödyntää käyttämällä esimerkiksi hierontaa ja venytyksiä. Tällaista lähestymistapaa ei tule käyttää niillä potilailla, jotka eivät kipua siedä. Kipua, joka on luonteeltaan terävää, polttavaa tai repivää, tulee välttää. Tällainen kipu todennäköisesti aiheuttaa lisäongelmia. On myös potilaita, jotka kokevat kosketuksesta vastenmielisyyttä, pelkoa tai ahdistuneisuutta. Tällaisiin tilanteisiin voi liittyä esimerkiksi aiemmat kivuliaat kokemukset kosketuksesta. 







Lähteet:

Koistinen, J. – Airaksinen, O. – Grönblad, M. – Kangas J. – Kouri, J-P – Kukkonen, R. – Leminen, P. – Lindgren, K-A. – Mänttäri, T. – Paatelma, M. – Pohjolainen, T. – Siitonen, T. – Tapanainen, M. – van Wijmen, P. – Vanharanta, H. 2005. Selän rakenne, toiminta ja kuntoutus 2. painos. Jyväskylä: Gummerus kirjapaino Oy.

Kuchera, Michael L. 2005. Osteopathic manipulative medicine considerations in patients with chronic pain. Journal of American Osteopathic Association (JAOA), supplement 4, vol 105, no. 9, syyskuu 2005. S29—S35.

Lederman, Eyal 2005. The science and practice of manual therapy second edition. China : Elsevier Churchill Livingstone.

Lederman, Eyal 2010. The fall of the postural–structural–biomechanical model in manual and physical therapies: Exemplified by lower back pain. CPDO Online Journal, p1-14, maaliskuu 2010. 


Mitä odottaa osteopaatilta?

Potilas, joka tulee osteopaatin vastaanotolle, on oikeutettu korkeatasoiseen hoitoon. Potilaana osteopaatilta voi odottaa, että hänelle ongelmasi on ensisijaisen tärkeää. Osteopaatti kunnioittaa ja arvostaa potilastaan ja tämän ongelmia. Osteopaatti huomioi potilaansa ja hänen tarpeensa hänen terveyttään koskevissa päätöksissä. Osteopaatti vastaa viipymättä potilaansa huolenaiheisiin. Osteopaatti myös kunnioittaa ja käsittelee yksityistä tietoa vaikenemalla näistä asioista vastaanoton ulkopuolella.

Osteopaatti on Valviran rekisteröimä, nimikesuojattu ammatti. Ennen kuin menet osteopaatille, voit tarkistaa löytyykö häntä Valviran rekisteristä. Esimerkiksi oma rekisteröintinumeroni on 50602294444. On laitonta nimittää itseään osteopaatiksi ilman Valviran nimikesuojausta.

Nimikesuojauksen pyrkimyksenä on taata se, että osteopaatti on asianmukaisesti koulutettu ja pätevä työhönsä. Nimikesuojattu osteopaatti on myös turvallinen ja soveltuva terveydenhoitoalan ammattilaiseksi. Nimikesuojatulla osteopaatilla on lain vaatima potilasturvavakuutus. Tätä ei ole niin sanotuilla itseoppineilla terapeuteilla, joten potilas ei ole oikeutettu saamaan korvauksia rekisteröimättömän henkilön hoidossa tapahtuvasta hoitovirheestä.

Osteopaattien tulisi ilmoittaa tarvittava informaatio hoitopaikastaan ja hoitohinnoistaan,sekä menettelytavoistaan ja maksukäytännöistään ennen potilaan ensimmäistä käyntiä vastaanotolla. 

Osteopatia on potilaskeskeistä terveydenhoitoa. Ensimmäinen käyntikerta osteopaatilla saattaa kestää kauemmin kuin jatkokäynnit. 

Osteopaatti käyttää aikansa kuunnellakseen ja kysyäkseen tarkentavia kysymyksiä terveysongelmasta, yleisestä terveydentilasta, hoitohistoriasta ja lääkityksestä. Kaikki tieto käsitellään luottamuksella.

Osteopaatti tutkii potilaansa huolellisesti. Osteopaatti todennäköisesti pyytää potilastaan riisuutumaan, joten vastaanotolle kannattaa ottaa sellaiset alusvaatteet, joissa on mukava olla ja joissa kehtaa olla vieraan ihmisen läsnäollessa. Osteopaatti ei kuitenkaan varsinaisesti tarkastele vaatetusta, vaan kehon ryhtiä ja asentoa. Osteopaatin kanssa voi kuitenkin keskustella miten paljon vaatetusta tarvitsee riisua. Usein varsinkin jatkokäynneillä riittää se, että käyttää ohutta, mutta joustavaa vaatetusta. Osteopaatti näkee kuitenkin tarkemmin ihosta mahdollisia vaiva-alueita, joten on potilaan edun mukaista, että ainakin ensimmäisellä kerralla esimerkiksi selän iho on paljaana. Alusvaatteita, kuten rintaliivejä tai pikkuhousuja, ei tule kuitenkaan riisua. Usein osteopaatti käyttää esimerkiksi pyyhettä potilaan peittämiseksi hänen maatessaan hoitopöydällä. Potilaalla on aina oikeus kertoa osteopaatille (jo ennakkoon), jos jokin asia on hänen mielestään epämukavaa tai kiusallista.

Osteopaatti todennäköisesti pyytää potilastaan tekemään erilaisia liikkeitä tai venytyksiä. Osteopaatti havainnoi näillä liiketesteillä potilaansa yleistä liikkuvuutta ja liikerajoituksia aiheuttavia kudoksia ja ryhtimuutoksia. Osteopaatti huomioi ryhtiä monelta eri kehon alueelta, koska esimerkiksi nilkan asento voi vaikuttaa polveen, lonkkaan, alaselkään tai jopa hartialinjaan ja yläraajaan asti kehon kineettisen toimintaketjun myötä. Siksi osteopaatti ei lähde suoraan hoitamaan pelkkää kipualuetta, vaan tarkastelee kokonaisuutta.

Osteopaatti käyttää tutkimuksessaan paljon tunnustelua, eli palpaatiota. Osteopatian koulutuksessa korostetaan palpaation ja kosketusaistin merkitystä todella paljon. Siksi osteopaatti saattaa tunnustella lihaksia, lihaskalvoja, niveliä, nivelsiteitä ja vaikkapa hermokireyksiä. 

Osteopaatti myös pyrkii varmistamaan haastattelulla ja tutkimuksella, ettei kyseessä ole vakavampi patologia tai sairaus, joka vaatii käyntiä lääkärissä tai sairaalassa. Jos jostain syystä näin käy, osteopaatti voi avustaa potilastaan kirjoittamalla epäilyistään saatekirjeen.

Osteopaatti erikoistuu tuki- ja liikuntaelimistön diagnostiikkaan, hallintaan, hoitoon ja näiden sairauksien ennaltaehkäisyyn, sekä näihin liittyviin muihin ongelmiin. Osteopaatti huomioi tuki- ja liikuntaelimistön lisäksi muut kehon alueet ja muun muassa psyyken ja emootioiden vaikutukset.

Osteopaatti antaa potilaalleen ymmärrettäviä selityksiä löydöksistään ja keskustelee kanssasi hoitosuunnitelmasta ja itsehoito-ohjeista, joihin saattaa liittyä elämäntapamuutoksiakin. Osteopaatit harvoin kuitenkaan "pakottavat" tekemään mitään rajuja muutoksia, vaan he lähinnä ottavat asiat puheeksi mainitsemalla niistä. Osteopaatti ottaa huomioon riskit ja hyödyt hoidon kannalta ja kertoo näistä potilaalleen tarvittaessa. Usein osteopaatin käynteihin kannattaa varata useampi käyntikerta. On tärkeää, että potilas ja osteopaatti ovat hoidon kannalta yhteisymmärryksessä niin hoitokertojen kuin hoitomenetelmienkin osalta. Potilas saa esimerkiksi pyytää osteopaattia jättämään jonkin tietyn hoitomenetelmän käytön pois. Hoito suoritetaan yleensä käsin ja hoidossa käytetään muun muassa teknisesti osaavia rangan ja muiden nivelten manipulaatio- ja liikuttelutekniikoita, sekä pehmytkudoskäsittelyä ja täsmähierontaa. Osteopaatti kertoo potilaalleen mitä hän tekee ja miksi. Potilas saa kysyä missä tahansa hoidon vaiheessa mitä osteopaatti on tekemässä.

Hoidon fyysisyyden vuoksi ei ole epätavallista, että joskus 24-48 tuntia hoidon jälkeen voi tuntua arkuutta tai jäykkyyttä. Osteopaatti yleensä kertoo millaisia reaktioita hoidon jälkeen voi odottaa. Jos potilaalle tulee huolia, voi potilas ottaa yhteyttä osteopaattiin ja kysyä häneltä neuvoa. Yleensä vaivojen ratkaisemiseksi vaaditaan useampi hoitokerta, joten ensimmäisen hoitokerran reaktiot eivät vielä kerro lopullista totuutta. Osteopaatti kertoo potilaalle hoidon etenemisestä jokaisella hoitokerralla ja tekee toisinaan hoitosuunnitelmaan tarvittavia yksilöllisiä muutoksia.

Monet potilaat hakeutuvat nykyisin lääkärin sijaan suoraan osteopaatille. Vaikka lääkärin lähete ei olekaan tarpeen, kannattaa omalääkärille kertoa hoitokäynneistä. Tämän tarkoituksena on se, että molemmat ammattikunnat voivat antaa parasta mahdollista hoitoa. Luvallasi osteopaatti voi lähettää lääkärillesi raportin hoidon etenemisestä. Voit pyytää myös raporttia työnantajallesi, jos se on tarpeen. 






Teksin kirjoittamisessa on käytetty apuna Iso-Britannian General Osteopathic Councilin esitettä osteopatiasta ja osin suoraa käännöstä tästä.






Krooninen kipu ja kivun neuromatriksi -teoria

nKansainvälinen kivuntutkimusyhdistys IASP on määritellyt kivun epämiellyttäväksi sensoriseksi tai emotionaaliseksi kokemukseksi, johon liittyy mahdollinen tai selvä kudosvaurio, tai jota kuvataan samalla tavoin.
nKrooninen kipu on sellaista, joka kestää yli 3–6 kuukautta.
nKrooninen kipu voidaan määritellä kipuna, joka kestää pitempään kuin mitä kudoksen odotettu paranemisaika on.
nAmerikan osteopatiayhdistyksen AOA:n mukaan krooninen kipu tarkoittaa kiputilaa, jossa kivun syytä ei voida poistaa tai täysin hoitaa, eikä kivun syyhyn löydy helpotusta tai parannusta normaalein lääketieteellisin menetelmin kohtuullisten ponnistelujenkaan jälkeen.


Koska toisto on kertauksen äiti, palaamme jälleen mieliaiheeseeni eli kipuun. Terveenä toimivalla kipujärjestelmällä on hyödyllinen merkityksensä. Kun kipua ilmenee, voimme ajatella, että kudoksiamme kohtaa vaaratilanne. Tilanne on vähän sama kuin palohälytyksessä: ensisijaisesti on tärkeämpää löytää tuli ennen kuin hälytysjärjestelmä sammutetaan. Monesti selviämme kuitenkin säikähdyksellä: kipu ei ole aiheuttanut kudosvauriota tai tulipalo ei ole syttynytkään, vaikka kipu tai hälytysääni olisi ollut kovakin. Tämä kertoo jo siitä, ettei kipu tarkoita samaa kuin kudosvaurion suuruus. Kipu ilmoittaa vaarasta.

Toisinaan kuitenkin hälytysäänet jäävät päälle ilman varsinaista syytä. Taustalla on voinut olla ihan oikea fyysinen tapaturma ja kudosvaurio, mutta hälytysjärjestelmä on jäänyt päälle siitä huolimatta, että pahin tulipalo on jo sammutettu. Tulipalo - eli kudosvaurio - on kroonisessa kivussa kuitenkin vaurioittanut hälytysjärjestelmää, jota onkin yhtäkkiä vaikea saada vaimenemaan. Tämä hämmentää ihmisiä, koska olemme tottuneet, että kipu johtuu siitä, että meillä on kehossamme vaurioita. Hälytysjärjestelmästämme kehossa vastaa hermosto, ja kipu ja kudosvaurio ovat aikaansaaneet muutoksia tässä järjestelmässämme niin ääreishermoston, selkäytimen ja aivojen tasolla. Tilanne voi aiheuttaa turhautumista niin potilaassa kuin hoitohenkilöstössäkin, koska "kivun syytä" ei ole enää niin helppoa löytää. Monen krooniseenkin kipuun voidaan kuitenkin vaikuttaa sitä lieventävästi muun muassa osteopatialla, kunhan hoitomalliksi otetaan kivun fysiologisen hoitamisen lähestymistapa. Tästä hoitotavasta enemmän muissa postauksissa.


Keho-itse -neuromatriksi. Kuvion vasemmalla puolella on informaatio, jota aivojen laaja hermoverkko käsittelee. Kuvion oikealla puolella on kivun kokeminen, jonka Melzack luokittelee kolmeen kategoriaan: 1) kivun aistimiseen 2) käyttäytymismalleihin ja 3) stressinsäätelyjärjestelmään. Kivun kokeminen on siis moniulotteisempi tapahtuma kuin tavallisesti ajattelemmekaan.


Melzackin esittelemä kivun neuromatriksi –teoria selventää, että kipu on moniulotteinen kokemus. Kokemus syntyy monista osista. Hermoimpulssit luovat yksilöllisiä neuraalisia kaavoja, jotka ovat laajalle levinneen hermoverkoston synnyttämiä.

Tätä hermoverkostoa Melzack kutsuu aivojen keho-itse –neuromatriksiksi (body-self
neuromatrix). Kuviossa on kolme neuromoduulia, jotka ovat kognitiivinen (K),
affektiivinen (A) ja sensorinen (S). Sensorinen informaatio voi laukaista nämä neuraaliset kaavat, mutta ne voivat käynnistyä myös itsenäisesti ilman tätä afferenttia tietoa.

Nosiseptisen stimuluksen aikaansaama akuutti kipu ja sen sensoriset kulkumekanismit
ymmärretään hyvin, mutta krooniset kipusyndroomat, joissa voi olla äärimmäisen voimakasta kipua ilman kudosvauriota, tunnetaan huonosti. Krooninen psykologinen tai  fyysinen stressi on usein yhteydessä krooniseen kipuun, mutta tätä suhdetta ymmärretään huonosti.

Kivun neuromatriksi –teoria tarjoaa uuden käsitteellisen kehyksen näiden ongelmien tutkimiseksi. Se esittää, että keho-itse –neuromatriksin tuottamat kaavat aktivoivat havaintoaistimuksiin, käyttäytymiseen ja elimistön sisäiseen tasapainoon liittyviä muutoksia trauman, patologian ja kroonisen stressin seurauksena. Kipu on aivojen laaja-alaisen hermoverkoston tuotos sen sijaan, että se olisi trauman, inflammaation tai muun patologian tuottaman sensorisen informaation suora aikaansaannos.


nKipu on aivojen laaja-alaisen hermoverkoston tuotos sen sijaan, että se olisi trauman, inflammaation tai muun patologian tuottaman sensorisen informaation suora aikaansaannos.
nNosiseptio, eli vaara-aistimus tai kudosärsyke, ei ole riittävä tai edes tarpeellinen kivun tuottamiseksi.
nHermoverkosto aktivoi havaintoaistimuksiin, käyttäytymiseen ja elimistön sisäiseen tasapainoon liittyviä muutoksia trauman, patologian ja kroonisen stressin seurauksena.

Melzackin neuromatriksi on tärkeä edistysaskel kivun ymmärtämisen ja hoitamisen kannalta. On iso konseptuaalinen muutos siirtyä ajattelemaan sitä, että kipu onkin aivojen ja hermoston tuotos sen sijaan, että se olisi sensorisen aisti-informaation suora aikaansaannos. Tulevaisuudessa niin lääketieteessä kuin manuaaliterapiassa ja osteopatiassa tullaan ymmärtämään paremmin kroonista kipua ja sen hoitamista. Kipu on todellakin monitahoinen ilmiö ja sen lisäksi, että hoidamme vain soomaa, eli fyysistä kehoa, tulee meidän huomioida niin emootiot, stressinsäätelyjärjestelmät, sosiaalinen käytös, tahaton ja tahallinen ontuminen ja muut tärkeät asiat, jotka korostavat ihmisen yhtenäisyyttä terveyden eri osa-alueilla. Osteopatian filosofiassa on jo 1800-luvulta lähtien ymmärretty tätä kehon, mielen ja sielun yhtenäisyyttä, joten osteopaattisella ajattelutavalla on myös runsaasti annettavaa kivunhoidossa potilailleen, kunhan emme tarkastele ihmistä liian yksipuolisesti esimerkiksi biomekaanisten silmälasien takaa.




Kuvion olemme tuottaneet yhdessä Hanna Kivisen kanssa opinnäytetyötämme varten. Opinnäytetyömme löytyy kokonaisuudessaan täältä. Kuvion alkuperäinen lähde on tässä.

Hanna Kivinen tekee töitä Koirien hoitamiseksi ja hänen Internet-sivunsa löydät tästä.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Osteopaattista kirjallisuutta

Hyvää osteopaattista kirjallisuutta on paljon ja ajattelinkin tehdä lyhyen listauksen kirjoista, jotka voivat olla hyödyllisiä esimerkiksi osteopatian ammattikorkeakouluun hakeville opiskelijoille ja tietenkin myös jo sisään päässeille. Lista ei tietenkään ole kaiken kattava, mutta olen yrittänyt kasata mielestäni suhteellisen kattavan listan kirjoista, joista voisi olla opiskellessa eniten hyötyä.

Foundations of Osteopathic Medicine on laaja perusteos osteopatiasta. Se on alkuperältään Yhdysvaltalainen, American Osteopathic Associationin julkaisu. Kyseessä on massiivinen kirja, jossa on huikeat 1472 sivua pienellä printattua tekstiä. Se sopii siis parhaiten isoksi lähdeteokseksi esimerkiksi opiskelijoille kirjallisia töitä varten tai asioiden syvällisempään perehtymiseen. Mikään pikainen hakuteos esimerkiksi klinikkatyöskentelyn ohessa se ei ole. Kirja tarjoaa kuitenkin todella hyvän yleiskuvan siitä mitä osteopatia on historiaansa ja nykykäytäntöjänsä myöten.





Eyal Lederman on osteopaatti ja hänellä on myös tohtorin titteli fysioterapiasta. The Science and Practice of Manual Therapy on mielestäni yksi tärkeimpiä kirjoja kaikille manuaaliterapeuteille niin osteopaateista, kiropraktikoista kuin OMT-fysioterapeuteista lähtien. Lederman seikkaperäisesti kuvailee tieteeseen pohjautuen mitkä ovat käsillä tehtävien hoitojen vaikutukset niin kudostasolla, neurologisella tasolla kuin psykologisellakin tasolla. Kirjan luettuaan terapeutti voi ymmärtää manuaaliterapian vaikutukset ja rajoitukset.



Osteopatian opiskelijan tärkein oppikirja on anatomian kirja! Näistä on valittavana useita, mutta käytössä tällä hetkellä perusopetuksessa on Thiemen Anatomia-sarja, johon kuuluvat General Anatomy and Musculoskeletal system, joka on kolmesta kirjasta kaikkein tärkein. Seuraavaksi tärkeimpänä tulee Head and Neuroanatomy, joka kannattaa myös hankkia omaksi asti. Kolmanneksi tärkein kirja on Neck and Internal Organs, jota ei kuitenkaan neuvota koulussa ostamaan ihan omaksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjan hankkiminen kannattaa, koska kahdessa aiemmassa kirjassa ei esitellä kaulan rakenteita yhtä hyvin eikä myöskään viskeraalirakenteita. Kaksi ylintä ovat kuitenkin ns. "pakkohankintoja", varsinkin ylin.





Anatomiasta kiinnostuneen kannattaa hankkia myös Mooren Clinically Oriented Anatomy. Kirjassa ei ole mielestäni aivan yhtä hyviä kuvia perusopetukseen (lisämateriaalina monet kuvat ovat toki jopa parempia!), mutta tekstiosuudet ovat äärettömän hyviä. Kirjassa on myös kliinisesti tärkeitä huomioita, jotka toimivat erinomaisena mausteena opiskelulle. Suosittelen!



Yksi henkilökohtaisista anatomian "lisämateriaaleista" on Antti Hervosen suomenkielinen Tuki- ja liikuntaelimistön anatomia. Aina ei vain jaksa lukea kaikkea englanniksi, varsinkin, kun suurin osa osteopatian kirjallisuudesta on kääntämätöntä. Tämä kirja on myös suhteellisen kompakti, joten se kulkee helposti mukana selkärepussa, ja sitä on mukava lukea esimerkiksi linja-autossa. Sellaisenaan se ei riitä opintoihin, koska kuvitus on puutteellista, mutta pidän tätä kirjaa edelleenkin arvossa tietyistä epätarkkuuksistaankin huolimatta.


Ja jos olet ihan friikki niin kuin minä, niin pakkohan kaikkien anatomiakirjojen äiti on hommattava kirjahyllyyn... Edes koristeeksi! Nimittäin Gray's anatomyn uusin painos. Huomatkaa, että Gray kirjoitetaan A:lla eikä E:llä. Grey's anatomy ei ole läheskään yhtä kiinnostava kuin tämä, eihän? Kirja on iso ja paksu ja sisältää älyttömän määrän nippelitietoa ja paljon kliinisesti irrelevanttia materiaalia, joten se ei oikein sovi kouluaikana opiskeluunkaan. Mutta mitä sitten?



Ihmisen fysiologian oppimiseksi koulussamme suositaan Bjålien Ihminen - Fysiologia ja anatomia -kirjaa. Erittäin arvostettu anatomian opettajamme Pirkko-Leena Kuosa on itseasiassa yksi kirjan suomenkielisen sisällön tarkistajista. Toinen kirja, jota voi suositella on Nienstedtin Ihmisen fysiologia ja anatomia -kirja.




Biomekaniikan opiskelussa osteopaatit käyttävät Donald Neumannin Kinesiology of the Musculoskeletal System -kirjaa. Se on varsin kattava ja hyvä kirja, mutta jos haluaa säästää rahaa, niin tätä ei välttämättä kannata ostaa ihan omaksi asti, koska Metropolian koulun kirjastosta löytyy lukuisia kappaleita tämän vanhempaa painosta.



Seuraavat kaksi ovat Yhdysvaltalaisen osteopaattilääkäri Michael Kucheran ja hänen isänsä, myös osteopaattilääkäri, William Kucheran kirjoja, joita käytämme kovasti opetuksessa. Osteopathic Principles in Practice ja Osteopathic Considerations in Systemic Dysfunction ovat siis melkoisen keskeisessä osassa meidän osteopaattista opetustamme. Lisäksi Kucheroilta on tulossa/tullut uusi kirja Osteopathic Considerations in HEENT Disorders, joka ei ole itselleni tuttu. Täytyypä tutustua!



Osteopaattisiin hoitotekniikoihin koulussamme käytämme pääasiassa kahta oppikirjaa. Outline of Osteopathic Manipulative Procedures - The Kimberly Manual Millennium Edition on yhdysvaltalainen kirja osteopaattisista tekniikoista, ja todennäköisesti käytetyin tekniikkakirja koulussamme. Sen saatavuus on kuitenkin valitettavasti erittäin vaikeaa... Toinen jota käytämme on Professori Laurie Hartmanin Handbook of Osteopathic Technique. Laurie Hartman on opettajana Iso-Britanniassa, joten saamme opetuksessamme vaikutteita kahdelta mantereelta. Laurie Hartman on erityisen tunnettu huikeista manipulaatiotaidoistaan. Kolmas kirja, jota voisi suositella yleisenä tekniikkakirjana on Nicholas & Nicholasin Atlas of Osteopathic Techniques, jota ei kuitenkaan yleisesti käytetty meidän opetusaikanamme.




Seuraavat kirjat voivat olla myös hyviä osteopaattisten perusteiden ja ajattelutavan oppimisessa. Valitettavasti Sammutin kirjan saatavuus on erittäin huono. Croibierin kirjaa taas saa hyvin, koska se on varsin uusi. DiGiovannan kirja on myös hyvin saatavilla. Sammutin kirja edustaa brittiläistä näkemystä, Croibierin ranskalaista näkemystä ja DiGiovanna yhdysvaltalaista näkemystä. Myös Parsonsin kirjassa Osteopathy selvitetään hyvin osteopaattista ajattelua. Jonathan Parsons opettaa Iso-Britanniassa.









Opettelemme myös ortopedisiä testauksia ja toiminnallisia harjoitteita koulussamme. Kaksi kirjaa, joita meille eniten suositeltiin olivat David Mageen Orthopedic Physical Assessment ja Hertling & Kesslerin Management of Common Musculoskeletal Disorders. Ilmeisesti kirjat on alunperin suunniteltu fysioterapeutteja ajatellen, mutta Hertling & Kesslerissä on ollut tekijöinä myös osteopaatteja. Monet oppilaat ihastuivat varsinkin Mageen oppikirjaan, jossa on paljon värejä ja värikuvia. Kirja keskittyy enemmän ortopedisiin testeihin, kun taas Hertling & Kesslerissä on mielestäni enemmän myös harjoitteita. Itse ihastuin enemmän Hertling & Kesslerin tekstipuoleen, jota on mielestäni helpohko lukea. Kirjoissa on myös hyvää tietoa toiminnallisesta anatomiasta. Omistan itse molemmat kirjat, mutta kallistun ehkä enemmän jälkimmäisen puoleen.



Myös Mageen sarjan muut kirjat ovat suositeltavaa lukemistoa, vaikka ne eivät koulutuksessa pakollisia olekaan. Omistan seuraavat kaksi kirjaa, jotka ovat nimeltään Pathology and Intervention in Musculoskeletal Rehabilitation ja Scientific Foundations and Principles of Practice in Musculoskeletal Rehabilitation. Soveltuvat erinomaisesti niin osteopaateille kuin fysioterapeuteillekin. Mageen sarjassa on myös neljäs kirja urheiluvammoihin liittyen, mutta sitä en omista.




Liikuntafysiologian oppimateriaaliksi soveltuu hienosti kotimainen Liikuntalääketiede. Se ei ole pelkästään liikuntafysiologiaan pohjautuva teos, vaan kertoo myös paljon eri sairauksien hoitamisesta liikunnalla. Kirjasta on siis hyötyä vastaisuudessakin, kun haluaa ohjata potilaitaan terveelliseen liikuntaan, jossa myös annostelu on huomioitu. Liikunta on lääkettä, mutta se ei tarkoita samaa kuin urheileminen.


Seuraavat kirjat ovat myös hyviä lähdeteoksia osteopaatille.





perjantai 7. kesäkuuta 2013

Positiivinen psykologia

Positiivinen psykologia muistuttaa minua osteopaattisesta terveyskäsityksestä. Siksi haluan pohdiskella aihetta ja esitellä myös kirjan Aito onnellisuus, jonka olen aiheesta lukenut. Kirjan kirjoittaja Martin Seligman on Pennsylvanian yliopiston psykologian professori ja positiivisen psykologian tutkimusverkoston johtaja. Hän on ollut luomassa positiivisen psykologian suuntausta.

Kirjassaan Seligman esittelee psykologian historiaa ja kehitystä. Hyvin pitkään aina viime vuosiin asti psykologia on pohjautunut negatiiviseen ajattelumalliin, jota Seligman kutsuu sarkastisen ivallisesti läpimätäisyyden opiksi. Hän ei tarkoita tällä sitä, että patologioiden, kuten masennuksen tai skitsofrenian, tarkastelu olisi turhaa. Hän ihmettelee sitä, miten vähän psykologiassa on tutkittu kuinka parantaa jo hyvää tai kohtalaista elämää. Masennuksen korjaaminen sietämättömästä siedettäväksi ei kerro sitä, miten tulla aidosti onnelliseksi. Positiivisella ajattelutavalla on siis paikkansa myös tieteessä, eikä vain Anthony Robbinsin tai Jari Sarasvuon kaltaisten self help -opettajien puheissa ja kirjoituksissa. Itse asiassa aidossa onnellisuudessa on kyse aivan eri asiasta kuin jatkuvan menestyksen tavoittelussa, jota nämä niin sanotut gurut hyötykäyttävät ihmisten manipuloinnissa ja taloudellisen hyödyn maksimoinnissa.

Anthony Robbins on tunnettu ja menestynyt
self-help -guru

Seligman selvittää kirjassaan silmiä aukaisevasti, mitä eroa on myönteisten tunteiden määrällä ja aidolla onnellisuudella. Eikö yltäkylläisyys ja jatkuva aistien stimulaatio tuokaan onnellisuutta? Eikö onnellisuuden voittosummapeliä olekaan hedonistinen matematiikka, jossa positiivisten tapahtumien yhteenlaskettu summa tuottaisi autuaan elämän? Tähänhän länsimainen maailma on viime vuosisatoina pyrkinyt ja ajatellut, että muu maailma laahaa perässä. Talousihminen, homo economicus, ihmettelee, että eikö bruttokansantuote olekaan onnellisuuden mittari.

Seligman jakaa onnellisuuden ajanjaksoihin. Hän tarkastelee tyytyväisyyttä menneisyyteen, tulevaisuudenuskoa ja onnellisuutta nykyhetkellä toisista erillisinä tekijöinä, jotka vaikuttavat siihen, miten onnellinen ihminen on. Jokaisella on myös oma vaihteluvälinsä onnellisuuden suhteen: vaikka toiset ovat luonnostaan onnellisempia kuin toiset, niin on mahdollista elää oman onnellisuutensa ylärajoilla. Siksi on hyödyllistä ymmärtää, mistä onnellisuudesta todella on kyse. Vaikka olemme vain osittain oman onnemme seppiä, niin ulkoiset olosuhteet ja tekijät vaikuttavat loppujen lopuksi vähemmän onnellisuuteemme kuin se, miten itse siihen vaikutamme. Tulot, ulkonäkö tai terveys eivät yllättäen lisää onnellisuutta. Myös tieto siitä, että 84 % neliraajahalvauspotilaista pitää elämäänsä joko keskitasoisena tai sitä parempana, on ällistyttävä.

Seligman kertoo, että vahvuudet ja hyveet ovat tie omaan onneen. Tutkimuksiensa perusteella hän luettelee kuusi universaalia hyvettä, jotka yhdistävät valtaosan maailman filosofioiden ja uskontojen hyvekäsityksestä. Näitä ovat viisaus ja tieto, rohkeus, rakkaus ja inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus sekä henkisyys ja transkendenssi. Tein kirjaan liittyvän Internet-testin, jossa mitataan 240:llä kysymyksellä omia ominaisvahvuuksia. Tässä vahvuustestissä verrataan omia vastauksia kahteenkymmeneenneljään ominaisvahvuuteen ja näistä katsotaan viisi tärkeintä. Tärkein ominaisvahvuuteni testin mukaan on aitous, autenttisuus ja rehellisyys. Seuraavaksi vahvin on näkökulma eli perspektiivi, joka liittyy viisauteen. Kolmanneksi tärkein ominaisvahvuuteni on arviointikyky, kriittinen ajattelu ja avomielisyys. Neljänneksi tärkein ominaisuus on rakkaus oppimista kohtaan ja viidenneksi tärkeimpänä on oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus. Seligmanin mukaan ominaisvahvuuksien päivittäinen hyödyntäminen vie kohti aitoa onnellisuutta. Omiin ominaisvahvuuksiin uskominen on Seligmanin mukaan erittäin tärkeää, sillä onnellisimmat ihmiset ajattelevat itsestään ja vahvuuksistaan epärealistisen positiivisesti. 

Kirjassa on myös paljon muita testejä, joissa mitataan mm. nykyhetken onnellisuutta, suhtautumista menneisyyteen, tulevaisuudenuskoa ja sitä, miten ihminen suhtautuu vastoinkäymisiin. Hän kertoo ominaisvahvuuksien kehittämisen lisäksi myös, miten optimismia ja toivoa voi kasvattaa, sekä soveltaa näitä niin työelämään, parisuhteeseen, ystävyyteen ja lastenkasvatukseen. 

Kuten aiemmin kirjoitin, Seligman nimittää perinteistä psykologiantutkimusta perisyntiopiksi tai leikkisämmin läpimätäisyyden opiksi, jossa lähestytään ihmistä negaatioiden kautta. Hän kuitenkin kertoo, ettei ole vähintäkään näyttöä, että vahvuus ja hyveellisyys juontuisivat kielteisistä vaikuttimista. Positiivisen psykologian synnylle oli siis todellinen tarve tiedemaailmassa. Positiivisen psykologian tutkimuksen kolme tukipylvästä ovat myönteisten tunteiden tutkimus, myönteisten ominaisuuksien tutkimus ja myönteisten instituutioiden tutkimus. Erityisen kiinnostavia onnellisuustutkimuksen tuloksia ovat hedonismin ja miellyttävien aistimuksien erottaminen aidoista nautinnoista, joihin ei liity fyysisiä tuntemuksia. Myös ulkoiset ja sisäiset tekijät onnellisuuden mittareina ovat kiinnostavia. Pelkän mielenkiinnon tyydyttämisen sijaan positiivisen psykologian parasta antia kuitenkin on se, että omien ominaisvahvuuksien korostamisen avulla voidaan omaa onnellisuustasoa kohottaa pysyvästi.

Ostepaattisesta näkökulmasta katsottuna itseäni kiinnostaa näiden työkalujen lisäksi erityisesti se, että positiivisen psykologian tutkimuksessa voidaan nähdä, miksi onnellisuus on tärkeää niin lajikehityksen kannalta kuin myös psykologisesti, että fysiologisesti. Osteopatia on ammattikuntana syntynyt 1800-luvun loppupuolella. Osteopaatit ovat Yhdysvalloissa lääkäreitä, tosin alkuperäinen osteopatian hoitofilosofia erkaantui lääkinnästä, joka silloisina aikoina sisälsi paljon haitallisia hoitomenetelmiä ja lääkkeitä, kuten elohopeaa. Siksi nykyäänkin osteopaatit erottuvat manuaaliterapeuteista hoitofilosofialtaan, joka varsinkin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa korosti psyyken vaikutusta soomaan, eli fyysiseen ruumiiseen. Osteopaatit lähestyvät kehossa esiintyviä toimintahäiriöitä pääsääntöisesti viiden eri mallin mukaan, joita ovat biomekaaninen malli, verenkierrollinen malli, neurologinen malli, metabolinen malli ja behavioraalinen malli. Positiivinen psykologia asettuu luontevasti tähän viimeiseen malliin. Osteopaattien terveyskäsitys on usein myös positiivinen. Esimerkiksi maailman terveysjärjestö WHO määrittelee terveyden täydelliseksi psyykkiseksi, fyysiseksi ja sosiaaliseksi hyvinvoinniksi. 

Onnellisuustutkimus on paljastanut, että yksinäisyys lisää masennusta ja yhteisöllisyys lisää onnellisuutta. Nykyajan osteopaattienkin on siis syytä hyväksyä, että yhä useampi hoitoon ajautuva potilas ei tule hoitoon vain kipujensa takia, vaan myös siksi, että saisi huomiota ja kosketusta. Yksinäisyyden ja sensorisen puutostilan, eli kosketusvajeen, hoitoon ei välttämättä ole eettistä jatkaa usean kymmenen euron kertahinnoittelua pelkällä oireenmukaisella hoidolla, vaan kenties auttaa potilasta löytämään omia ominaisvahvuuksiaan tai ohjata esimerkiksi eri yhteisöihin, kuten esimerkiksi potilasyhdistyksien tapaamisiin, joissa voi jakaa kokemuksiaan esimerkiksi nivelrikosta, jonka oireita toki voi hoitaa, mutta jota ei saada kuntoon liikuttamalla potilaan niveliä passiivisesti. Näin päästään vaikuttamaan ongelmien syihin ja syntytekijöihin, joita tässä esimerkissä on syrjäytymisvaara. Liian usein koulutus, tutkiminen ja hoitaminen kohdistuu pelkästään fyysiseen kehoomme, vaikka olemme psyko-fyysis-sosiaalisia kokonaisuuksia.

Martin Seligman
Seligman kertoo eräästä nunnatutkimuksesta, jossa havaittiin, että hetkellinen onnellisuus korreloi osuvasti myös pitkäaikaisen onnellisuuden kanssa. Nunnien onnellisuus nunnaksi ryhtymisen aikoihin ennustaa hyvinkin mm. eliniän pituutta. Hän kertoo myös, että yliopistojen vuosikertomukset ovat tärkeitä onnellisuustutkijoille. Valokuvista voi havaita, että oppilailla on joko aito duchenne-hymy tai tekaistu pan american -hymy, joka muistuttaa eläinkunnassa enemmän pelonirvistystä kuin aitoa hymyä. Itseäni osteopaattina kiinnostaa anatominen yksityiskohta, jossa kuvattiin, että aidossa duchenne-hymyssä myös silmän ympärillä aktivoituvat orbicularis oculi ja zygomaticus -lihakset. Näitä lihaksia on vaikea liikuttaa tahdonalaisesti, joten ne kuvaavat hyvin aitoa iloisuutta. On kuitenkin hämmästyttävää, että tällainen hetkellinen tilanne voisi ennustaa elinikää ja tulevaisuuden terveydentilaa. On myös hieman lohdutonta lukea tällaisista tutkimustuloksista ja vertailla niitä omiin peruskoulussa otettuihin ryhmäkuviin. Lähestulkoon jokaisessa kuvassa minulta puuttuu hymy huuliltani. Näytän itseasiassa jopa vihaiselta osassa kuvista! Epäluuloisuus tutkimuksien tuloksia kohtaan kasvaa, koska minun on vaikea uskoa, että kuvaustilanteen epämiellyttävyys korreloisi edellä mainittujen asioiden kanssa. Kirjan onnellisuustestit kuitenkin lyövät vasaralla naamaani: lähes jokaisessa onnellisuustasoni sijoittuu keskimääräistä alhaisemmaksi! Täh? Ehkäpä teini-iän kameravirneeni ovat sittenkin ennustaneet tulevaisuuteni, vaikka tunnen olevani huomattavasti tyytyväisempi elämääni kuin kymmenen – viisitoista vuotta takaperin. Itse asiassa tunnen testejä tehdessäni, tai tarkemmin sanottuna tuloksia lukiessani, mielialani jopa hieman laskeneen. 

Seligman erottaa aidon onnellisuuden ja hedonismin toisistaan. Hedonismi korostaa hyvien kokemusten määrää. Näiden hyvien kokemusten määrän summa tuottaa hedonismin mukaan onnellisen elämän. Mietin, että eikö se sitä sitten ole? Rahallisista rikkauksista ja upeista elämyksistähän monet tavalliset ihmiset haaveilevat. Olen itsekin pitänyt omaa ajoittaista onnellisuuden puutetta osin materian ja nautinnollisten kokemusten vähyyden syynä, vaikka en todellisuudessa edes  ole kiinnostunut prameasta ja leveästä elämäntyylistä. En silti tiedä, onko vaikeampaa hyväksyä oma alhainen onnellisuustaso, vai se, ettei ulkoisilla tekijöillä voikaan korjata tätä asiaa. Muutoksen tulisi tapahtua sisältä käsin. Sehän tarkoittaa sitä, että vika on itsessä ja muutoksen eteen on tehtävä työtä. Pahus! 

Tekstin edetessä Seligman tekee kuitenkin erityisen selvästi, ettei hedonismi johda aitoon onnellisuuteen. Hetkelliset aistinautinnot eivät vastaa aitoja nautintoja. Hetkelliset aistinautinnot katoavat nopeasti – niihin totutaan.  Esimerkiksi bruttokansantuote ei enää nykypäivänä toimi hyvin onnellisuuden mittarina. Itseasiassa elintaso ja onnellisuus kulkevat käsi kädessä vain tiettyyn – yllättävän alhaiseen – rajaan asti. Eräässä radiohaastattelussa Roope Mokan mukaan tämä tuloraja on suomalaisille keskipalkan verran tai jopa sen alle, eli noin 15 000 euroa vuodessa. Seligmanin materiaalin mukaan onnellisuuden rajapinta BKT:ssa mitattuna on 8000 dollaria. Tällaisiin tuloihin pääseminen länsimaissa ei ole mahdotonta, ovathan suomalaisten keskimääräiset ansiot tätä suuremmat. Jopa todella köyhissä kulttuureissa on onnellisia ihmisiä. Eihän tämän pitäisi länsimaisen kulutuskulttuurin tai hedonistisen ajattelutavan mukaan olla edes mahdollista. 

Seligman neuvoo mielenkiintoisesti hyötykäyttämään olosuhteita valitsemaan ne omien tavoitteiden mukaan. Jos jotain pitää korjata, negatiivinen ympäristö on oikea valinta. Jos jotain taas pitää kehittää, on positiivinen ympäristö ihanteellinen. Itseasiassa mukautuminen, eli adaptaatio, ympäröiviin olosuhteisiin vaikuttaa ihmismäiseltä ominaisuudelta. Aistimmekin on muokattu niin, että ne reagoivat muuttuvaan ympäristöön, mutta tottuvat siihen, mikäli aistimaailma jatkuu samanlaisena. Emme toimistossa ollessamme havaitse ulkopuolella olevaa liikennettä, mutta jos ambulanssi soittaa pillejään niin reagoimme muuttuvaan äänenvoimakkuuteen. Samoin aamulla pukiessamme paidan, tunnemme sen hetken ihollamme, mutta hetken päästä emme kiinnitä siihen enää mitään huomiota. Ihminen on siis luotu reagoimaan muutoksiin, mutta ehkä myös muutoksen puutteeseen, mistä juontuu myös tavoitteemme niin hetkellisiin aistinautintoihin kuin pysyvämpään onnellisuuteen: keinomme pysyvän onnellisuuden tavoittelemisessa ovat usein vääriä juuri siitä johtuen, että haemme niitä hyvän olon tunteesta, jota aidon onnellisuuden saavuttaminen ei edellytä. Itse asiassa Seligman kertoo, että aitoon onnellisuuteen vievät hyveet voivat jopa tuntua pahalta ja ne tuottavat usein työtä. Saavutettu lopputulos on kuitenkin tyydyttävämpi ja pitkäkestoisempi kuin hetkellinen aistimuutos. 

Martin Seligmanin kirja
Aito onnellisuus

Ei voi olla onnellinen, jos onnellisuus on päämäärä tai tavoite. Pitää olla onnellinen tiettyjä asioita tehdessään. Seligman puhuu syventyneisyyden tilasta – tai flow'sta – jossa ihminen menettää ajantajunsa tehdessään asioita, jotka ovat itselle kaikkein mieluisimpia tai kiinnostavimpia. Seligmanin mielestä omien ominaisvahvuuksien ja hyveiden toteuttaminen lisää onnellisuutta. Onnellisuus on hyveellistä toimintaa, josta ei aina tule edes hyvä fiilis. Nämä ovat asioita, jotka nostavat omaa mielialaani hartiavoimin korkeammalle: vaikka en ole kylpenyt hedonismin mukaisessa yltäkylläisyydessä, enkä saanut onnellisuustesteissäkään kummoisia tuloksia, on elämälläni kuitenkin selvä suunta, johon haluan kulkea. Haluan opiskella osteopatiaa, ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, koska näiden tietojen avulla voin auttaa ihmisiä voimaan paremmin. Mikään ei tuo niin paljon mielihyvää kuin se, että saa positiivista palautetta ja kiitosta ihmisiltä. Tämä auttaa siihen, että voi olla ylpeä tekemästään työstä – kokee tekevänsä jotain tärkeää ja merkityksellistä. Opiskelu sinänsä ei ole miellyttävää, mutta oppimisesta saa aivan omanlaistansa mielihyvää ja nautintoa, jota on vaikea kuvailla sanoin. Se, että voi jakaa omaa osaamistaan ja tuottaa lisäarvoa muille, on tärkeä osa aitoa onnellisuutta. 

Seligman pitää yksinäisyyttä onnellisuuden vastakohtana. Siinä missä sarkastinen hedonisti sanoisi, että itkee mieluummin Audissa kuin linja-autossa, onnellisuustutkijat sanovat, että yksinäisyys on onnettomuuden huippu. Yhteisöllisyys on tärkeimpiä ulkoisia onnellisuuden tekijöitä. Altruismi, eli epäitsekkyys on osa geeniperimäämme. Se, että altruismi on ollut lajikehityksen kannalta tärkeää, osoittaa, ettei homo economicus, talousihminen, ole todellinen. Ainakaan onnellisuuden kannalta tarkasteltuna ihmisen rajaton ahneus – vallanhimo ja omistuksenhalu – eivät pidä paikkaansa. Seligman kertoo myönteisillä tunteilla olevan tärkeä merkitys lajikehitykselle, koska ne avartavat älyllisiä, ruumiillisia ja sosiaalisia voimavarojamme, joihin voimme tukeutua uhkan tai tilaisuuden tullessa eteen. Seligman kuvailee myös kirjansa lopussa Robert Wrightin puhetta evoluutiosta, jossa tämä esittää, että evoluution kehitys on aina ollut voittosummapeliä  yksittäisten solujen yhteistoiminnasta lähtien. Ne solut, jotka ovat kykeneet yhteistyöhön ja selvinneet, ovat ajan myötä kasvattaneet organismia yhä kompleksisemmaksi kokonaisuudeksi. Samanlainen käyttäytyminen on näkynyt myös ihmisen käyttäytymisessä. Siinä, missä ihminen osaa käyttäytyä myös voitto-tappio-asetelman mukaisesti esimerkiksi paetessaan petoa tai saalistaessaan ravintoa, ihmisten keskinäinen voitto-voitto-asetelma on ollut lajikehityksen kannalta paljon suotuisampi asetelma. Esimerkiksi yksilöurheilijoilta on löytynyt pienemmät endorfiinitasot kuin esimerkiksi soutajilta, jotka työskentelevät yhdessä. Yksi nykyisistä ongelmista on se, että vaikka meillä onkin runsaasti aiempaa enemmän vapautta, olemme valintojemme kanssa yksin. Kriisit tuottavat onnellisuutta yhteisöllisyyden kasvun myötä. On mielenkiintoista, että maailmansotien jälkeinen jälleenrakennus aikaansai enemmän onnellisuutta kuin 80- ja 90-lukujen kulutusyhteiskunta. 

Seligman kertoo suurimmaksi ulkoiseksi onnellisuuden tekijäksi avioliiton tai muun kestävän parisuhteen. Hän selittää myös, että lapset, joilla on molemmat biologiset vanhemmat, ovat tulevaisuudessa onnellisempia kuin yksinhuoltajalasten vanhemmat. Seligmanin mukaan pariutumista ja avioitumista voidaan selittää lajikehitykselle edistyksellisenä asiana juuri sen vuoksi, että tulevat lapset ovat täten suojatumpia ja onnellisempia. Onnellisuushan lisäsi eliniän ennustetta ja myös terveempää elämää.

Seligman mainitsee, että masentuneet ovat viisaampia kuin onnelliset ja että onnelliset ajattelevat itsestään liikoja. Hymyilyttää. Pian kuitenkin virneeni vaihtuu lieväksi ärtymykseksi: tarkoittaako tämä sitä, että ylimieliset ja itsensä jalustalle nostavat ihmiset ovat onnellisempia kuin nöyrät ja miellyttävät ihmiset? Tutkimusten mukaan onnelliset elävätkin pitempään ja terveempinä – mikä pahan tappaisi? Paha – tarkoitan onnellinen – saa myös palkkansa. Nimittäin parempaa palkkaa. Heidän tuottavuutensa on masentuneita korkeampi, he myös kestävät kipua ja suojautuvat vaaroilta masentuneita paremmin. Huojennun, koska kyse ei olekaan siitä, että ylimieliset ja itsekkäät ihmiset olisivat onnellisimpia. Itse asiassa onnellinen ihminen on epäitsekäs, kun taas masentunut osaa ajatella lähinnä omaa oloaan. Onnellisuus on hyveellistä toimintaa. Kumpi on siis muna ja kumpi kana? Tekevätkö onnelliset ihmiset epäitsekkäitä tekoja vai tekevätkö epäitsekkäät teot onnelliseksi? Onnellisin kymmenys ihmisistä on sosiaalinen, eikä vietä aikaa yksin. Onnettomin kolmannes taas ylläpitää kostonhalua, he ovat vältteleviä ja ovat hyvin harvoin kiitollisia elämästä. 

Tulevaisuudennäkymät onnellisuuden kannalta Seligman jakaa optimismiin, toivoon, uskoon ja luottamukseen. On helppo uskoa, että usko ja optimismi tulevaisuuteen vaikuttavat onnellisuuteen paljon. Menneisyyttämme emme voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voimme vaikuttaa. On luultavasti murskaavaa psyyken kannalta, mikäli luottamus tulevaisuutta kohtaan menetetään. 

Nykyisyyden Seligman jakaa useampaan osa-alueeseen: iloon, hurmioon, rauhallisuuteen, innostukseen, riemuun, mielihyvään ja syventyneisyyteen eli flow'hun. Nämä viittaavat suuresti siihen, että ihminen löytää aitoja nautintoja nimenomaan tekemästään työstä, harrastuksista, opiskelusta, opettamisesta tai mistä tahansa asiasta, johon ihminen paneutuu niin paljon ja syvällisesti, että jopa ajantaju katoaa. Tärkeää on löytää tekemistä, jota ei vaihtaisi mihinkään muuhun tekemiseen juuri sillä hetkellä. Tällöin voi olla onnellinen. Tekemisen taustalla kuitenkin pitää olla se fakta, että sen pitää olla jotain muuta kuin hetkellistä aistinautintojen täyttämistä esimerkiksi televisionkatselun, musiikinkuuntelun tai ruuansyömisen avulla. Tämä tarkoittaa sitä, että mieluummin pitäisi esimerkiksi opetella soittamaan jotain kappaletta intohimoisesti sen sijaan, että kuuntelisi tätä radiosta. Tai mieluummin opettelisi tekemään täydellisen aterian kuin söisi sitä. 

 Menneisyyden tyytyväisyys, täyttymys, ylpeys ja mielenrauha ovat Seligmanin mukaan tärkeitä onnellisuuden tekijöitä. Yksi onnellisuuden tärkeistä mittareista on se, että voi kuolinvuoteellaan ajatella eläneensä hyvän ja täyttymyksellisen elämän, vaikka se olisi sisältänyt runsaastikin koettelemuksia. Ulkoiset tekijät vaikuttavat onnellisuuteen vain 8 – 15 %. Menneisyyden tapahtumissa vellominen heikentää terveyttä ja vähentää onnellisuutta. Seligmanin mukaan silloin, kun potilas oppii torjumaan pessimistiset tulkinnat, se lieventää masentuneisuutta suunnilleen saman verran kuin masennuslääkkeet. Vaikka terveys ei luokaan onnellisuutta, niin selvästikin onnellisuus edistää terveyttä. Psykodynaamisen kiukkuteorian mukaan viha purkaantuu muita väyliä pitkin, jos emme ilmaise raivoamme. Päinvastainen on kuitenkin totta: ne, jotka huutavat kiukuissaan voivat sairastua sydäntautiin jopa viisi kertaa todennäköisemmin kuin ne, jotka hillitsevät kiukkuaan. Ei ihme, että onnellisuuden saavuttaminen voi olla vaikeaa. Voin korkeintaan kuvitella miten vaikeaa se on esimerkiksi raiskauksen uhrille tai omaiselle, joka on menettänyt läheisensä päihtyneen autokuskin aiheuttamassa liikenneonnettomuudessa. Mietin, että voisiko mitenkään olla mahdollista olla antamatta anteeksi kantamatta itse samalla kaunaa...

Eräs tärkeä ero optimisteilla ja pessimisteillä on se, miten pysyviksi ongelmat havaitaan. Seligmanin mukaan toivon olemukseen kuuluu, että hyville tapahtumille löydetään pysyviä ja yleisiä syitä. Epäonnistumiset sen sijaan löydetään tilapäisiä syitä. Ehkä tässä piilee syy optimistien epärealistisuudelle? Kun ongelmien ja omien virheiden syyt ulkoistetaan, niitä on helpompi käsitellä. Omatuntoni kuitenkin sanoo, että ongelmien jatkuva ulkoistaminen on väärin. Ei ole olemassa ärsyttävämpää ihmistä kuin sellainen, joka ei ikinä myönnä olevansa itse väärässä. En siis edes halua päätyä tällaiseksi. Ongelmien pysyvyyteen vaikuttaminen ei kuitenkaan aiheuta mitään sisäistä eettistä ongelmaa. Miksi yksi epäonnistuminen tarkottaisi sitä, että epäonnistuisi aina? Vaihtoehtoisten selitysmallien luominen on myös loogista. Kannattaa pyrkiä löytämään muitakin selitysmalleja kuin kaikkein pahimmat ja pysyvimmät. Virheistä oppii. Koripalloilija Michael Jordankin sanoo olevansa niin menestynyt, koska hän on tehnyt aivan valtavasti virheitä. Vaikka iso osa hänen taidoistaan onkin lahjakkuutta, niin työ on hänen menestyksensä tärkein salaisuus. Ei hänellekään masentuminen joka ainoasta virheestä olisi ollut hyödyllistä.

Kirjan luettuani tein Seligmanin ehdotuksesta onnellisuustestin uudestaan. Oma hetkellisen onnellisuuden tasoni on kohonnut, mikä yllättää minut positiivisesti. Kriittinen minäni jatkokommentoisi, että vain aito pessimistähän voi yllättyä iloisesti. Aion silti nauttia siitä, että tieni optimismiin on aukenemassa. Haluaisin elää oman ”onnellisuustermostaattini” eli onnellisuustasoni ylärajoilla. Jo tämä kirja ja kirjoitus itsessään on ollut prosessi, joka on vaatinut työtä, mutta myös nostanut mielialaani, vaikka hetkellisesti se aluksi sitä alensikin luonnetestejä tehdessäni. Tunnen tyytyväisyyttä päästessäni kirjoitustyön loppuhetkille. En vain siksi, että olen saanut sen aikaan, vaan myös siksi, että olen nähnyt sen eteen vaivaa. Enkä myöskään pelkästään siksi, että olen nähnyt työn eteen vaivaa, vaan siksi, että viimein pääsen jakamaan sen. Satunnaisesti olen voinut tuntea kirjan ja sen käsittelyn aiheuttaneen itsessäni jopa syventyneisyyden ja  flow'n tunteita. Ne ovat syntyneet hetkinä, kun olen kokenut oivaltamisia ja päässyt ilmaisemaan niitä tekstin muodossa.  Nyt haluan jakaa nämä oivallukset myös ystävieni, puolisoni ja perheeni kesken. Ehkä niistä on hyötyä myös tulevaisuudessa potilailleni. Ainakin voin suositella Seligmanin kirjaa ryhtymättä itse leikkimään psykologia – tarjoaahan se hyvät työkalut onnellisuustason kohottamiselle. Se ainakin tuli selväksi, että onnellisuus vaatii panostusta ja jopa työtä, eikä sen saavuttaminen aina ole helppoa ja miellyttävää. Ehkäpä Ismo Alangon Onnellisuus-kappaleen lyriikoissa piilee totuuden siemen: maailman kaikki kyyneleet tulvii onnen pisaroita, niistä muodostuu onnellisuus.