torstai 28. marraskuuta 2013

Tieto vähentää tuskaa

Kirjoitan blogissani paljon kivusta ja sen fysiologiasta. Kivun fysiologian ymmärtäminen ei ole kipupotilaille pelkästään "kiva tietää" -tyyppistä informaatiota, vaan itseasiassa tieto auttaa hallitsemaan kipua. Loistavaa!

Kivun neurotieteen opetusta on tutkittu tieteellisesti. Jotkin opetussessiot ovat olleet tutkimuksissa useiden tuntien kipuluentoja. Tällaisien järjestämiseen itselläni ei ole ollut ainakaan vielä resursseja, eikä välttämättä sellaisen rahoittamiseenkaan ole ulkopuolisilla tahoilla kiinnostusta - ehkä joskus vielä? Usein omalla vastaanotollani annan pieniä tiedonjyväsiä, jotka toivottavasti auttavat ihmisiä ymmärtämään mistä kivussa on kysymys. Suurin osa ajasta menee kuitenkin käsillä hoitamiseen. On siis ajankäytön kannalta helpompaa luovuttaa kallisarvoista asiantuntemusta eteenpäin tällä tavalla veloituksetta Internetissä. Ihmiset voivat siis paneutua ja syventyä omien aikataulujensa ja kiinnostustensa puitteissa tähän tietoon, joka auttaa heitä selviämään kipujensa kanssa.

Tavanomainen kipuopetus on pohjautunut kipuun biomekaanisena ja anatomisena ilmiönä. Nykyisin tosin tiedetään, ettei kipu ilmiönä selity pelkästään tällaisella mekaanisella selitysmallilla. Kipu on enemmän biologiaa kuin mekaniikkaa. Joskus biomekaaninen opetus on saattanut lähinnä lisätä potilaiden pelkoja omista kivuistaan. Siksi on ollut tärkeä suunnata tiedon jakaminen kivun neurofysiologiseen maailmaan. Potilaat ovat kiinnostuneita aiheesta ja he myös ymmärtävät sitä, toisin kuin jotkut ammattilaiset, joilla on vaikeuksia siirtyä vanhasta tiedosta uuteen. Tämä virke pienenä kuittailuna terveydenhoitoalan kollegoille, kieli poskessa tietysti.

Opetuksen on havaittu vähentävän kipuun liittyviä pelkoja ja ahdistusta. Se muuttaa potilaan kivun kokemista ja sillä on välittömiä  positiivisia vaikutuksia potilaan asenteisiin. Koulutus vähentää kipua ja lisää fyysistä suoriutumiskykyä. Se lisää kivun kokemisen kynnystä ja parantaa fyysisistä harjoitteista suoriutumista. Se vähentää myös oleellisesti kivun kokemiseen liittyvien aivoalueiden laaja-alaista aktiivisuutta. Yhdessä tutkimuksessa koulutuksen positiiviset vaikutukset kestivät vuoden seurannan loppuun asti.

Kiputiedon tehokkainta mahdollista välittämistapaa ei tiedetä. Onkin tulevaisuuden kysymys, että minkälainen koulutus toisi parhaat mahdolliset lopputulokset. Tämä blogini on yksi yritys välittää tätä tietoa, vaikkakaan sen vaikutuksista ei koskaan saadakaan tieteellistä tutkimustulosta.

Tieto vähentää tuskaa, mutta muutakin hoitoa tietysti tarvitaan. Tässä apuna on esimerkiksi kipulääkitys, itsehoitoharjoitteet ja osteopaattinen manuaalinen terapia (OMT). On olemassa myös hyviä psykoterapeuttisia vaihtoehtoja. Kaikkia terapioita ei tietenkään aina tarvita - monesti muutama käynti osteopaatillakin riittää - usein monialainen lähestymistapa on kuitenkin kaikkein tehokkain. On kuitenkin selvää, että elämää rajoittavista uskomuksista on päästävä mahdollisimman nopeasti eroon. Pelot, ahdistus, masennus ja stressi voivat olla paha käsijarru ja tilanteen kroonistaja. Jos kärsit akuutista tai kroonisesta kivusta, suosittelen kaivamaan esiin vanhempia blogauksiani aiheesta!



Lähde: http://www.archives-pmr.org/article/S0003-9993(11)00670-8/fulltext


maanantai 25. marraskuuta 2013

Kipu vie huomion

Aivot reagoivat uuteen informaatioon valtavalla mielenkiinnolla. Aivojemme huomion voi varastaa monella erilaisella tapaa. Esimerkiksi kaupunki ja liikenne voi olla täynnä meteliä ja hälinää, mutta uudenlainen ja voimakas ääni, kuten ambulanssin hälytys, saavat samantien antennimme herkistymään. Saatamme selata Internetiä ja lueskella blogia täydessä rauhassa, mutta kuvaruudun edestä lentävä kärpänen kiinnittää katseemme itseensä.

Myös kivun tarkoituksena on kohdistaa aivojen huomio kivuliaaseen alueeseen. Tarkoituksena on suojata kivuliasta kehon osaa niin, että sitä joko kuormitettaisiin mahdollisimman vähän poistamalla liikettä, tai sitä liikutettaisiin niin, että vaara-aistimus vähenisi. Ensimmäinen vaihtoehto on hyödyllistä yleensä akuutissa vammassa, johon liittyy kudosvauriota, tulehdusta ja turvotusta: on keholle hyödyllistä välttää lisävaurion syntymistä. Toinen tilanne on se, kun kipuun ei liity selkeää trauma- tai rasitustaustaa, eli kudosvauriota. Silloin yleensä liike ja liikuttaminen auttaa, koska kyseessä voi olla paikallisen aineenvaihdunnan häiriö.

Tärkeää kivusta on ymmärtää, ettei kipu ole ensisijaisesti afferenttia (ääreisosista keskushermostoon saapuvaa). Kipua ei ole ennen kuin aivot ovat luoneet sen ärsykeinformaatiosta. Kroonisessa kiputilassa tätä ääreisosista tulevaa tietoa ei edes aina tarvita kivun syntymiseksi. Kipureseptori on siis terminä täysin väärä, koska kipua ei vastaanoteta ympäristöstä, kuten esimerkiksi valoa. Pitäisi puhua nosiseptoreista tai vaarareseptoreista.

Nosiseptio, eli ärsyke-/vaara-aistimus on sähköistä informaatiota, jota syntyy kudoksissa (nosiseptoreissa) jatkuvasti, mutta läheskään kaikki nosiseptio ei tule aivojen tietoisuuteen. Tietoiseksi sen tekee vasta se, että keskushermosto (aivot) on tulkinnut tämän informaation kaiken muun tietotulvan ja sähköisen viestinnän seasta huomionarvoiseksi.

Emme rekisteröi läheskään kaikkea näkö- tai kuuloaistimustakaan ympäristöstämme. Emme todennäköisesti osaisi kuvailla yksityiskohtia esimerkiksi ohitsemme kävelevistä ihmisistä, jos heitä olisi tarpeeksi monta emmekä varsinaisesti keskittäisi huomiotamme näihin yksityiskohtiin.

Joskus emme anna pienille kivuille huomiota, vaan jatkamme esimerkiksi liikuntasuoritusta, fyysistä työntekoa tai paikallaan oloa kolotuksesta huolimatta. Tavallaan saamme vietyä huomion näiltä kehon viesteiltä muualle, jolloin kipu vähenee tai poistuu. Joskus nosiseption määrä saattaa muuttua niin suureksi, että hermosto kokee tilanteen uhkaavaksi. Tästä saattaa syntyä pirullisenkin kovaa kipua, jotta ihmisen koko huomio kiinnittyisi suojaamiseen. Tarpeeksi kova kipu keskeyttää kaiken työnteon tai urheilusuorituksenkin. Vaikka kipu ei kerrokaan kudosvaurion suuruudesta, kannattaa yrittää ottaa kivun syy selville.

Kun on selvinnyt, ettei kipu johdu vakavasta patologiasta, voidaan kipua lähteä hoitamaan. Manuaaliterapiassa ja liikeharjoituksissa voidaan käyttää aivojen kiinnostusta uusiin stimuluksiin hyödyksi. Kun kivulta saadaan pois huomiota, kivun tuottuminenkin nääntyy. Monesti osteopaattinen haastattelu, tutkiminen ja manuaalinen hoitaminen ovat uudenlaisia tilanteita kipupotilaalle - jo tämä on hyödyllistä huomion viemistä pois kivulta. Hoidossa voidaankin tuottaa uudenlaista mekaanista informaatiota, joka kilpailee nosiseption kanssa hermoston huomiosta. Kivuttomalla hoidolla ja hyvillä hoitomenetelmillä saamme nosiseption tuottumista vähennettyä, mutta samalla lisättyä suurta määrää positiivista informaatiota. Niin ihon, nivelten, lihasten kuin jänteidenkin mekaaniset reseptorit reagoivat hoitoon tuottamalla informaatiota keskushermostoon. Tämä iso määrä uutta tietoa on aivojen kannalta yhtäkkiä huomionarvoisempaa kuin nosiseptio, josta aiemmin kipua tuotettiin.

Myös uudenlaiset liikeharjoitukset ja liikekaavat saavat aivojen huomion. Tämän vuoksi uudenlaiset itsehoitoharjoitteet vievät huomiota pois kivusta. Aina siis liikeharjoitteiden suorittaminen ja siitä johtuva kivunlievitys eivät johdu lihasten vahvistumisesta. Manuaalisessa hoitamisessa voidaan käyttää erilaisia hoitotekniikoita vaihtelevasti. Uuden tekniikan tuoma lisähyöty ei aina tarkoita sitä, että käytettävä hoitotekniikka varsinaisesti olisi edellistä parempi, vaan se voi johtua siitä, että hermosto reagoi uudenlaiseen hoitotapaan erityisellä mielenkiinnolla.

Hermoston huomio ja uudenlaiset stimulukset ovat yksi syy siihen, miksi kannattaa tulla osteopaattiseen manuaaliseen hoitoon. Itselleen on vaikea tuottaa sellaista määrää uudenlaista informaatiota, jonka hermosto ja aivot kokisivat uutena ja huomionarvoisena. Osteopaatilla voi saada myös neuvoja siitä, minkälaisia liikeharjoituksia kannattaa itse tehdä. Kivunhoidon jälkeen harjoitteita on myös mukavampi tehdä kivuttomuuden rajoissa.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Selkäkipu

Selkäkipuisen on tärkeää tietää selkäkipunsa luonteesta. Seuraava teksti pohjautuu nykyaikaiseen tietoon ja yleisiin potilasohjeisiin.

Sekä akuutti että krooninen selkäkipu voivat olla pirullisia vaivoja. Ne voivat pelästyttää pahanpäiväisesti. Vaikka kivun intensiteetti olisi niin rajua, ettei alkuun pääsisi kunnolla liikkumaan, niin useimmiten pelästyminen ja kipu itsessään ovat suurin haitta - onneksi. Kivun määrä ei siis ole suorassa yhteydessä kudosvaurion suuruuteen.

Selkä on suunniteltu liikkumaan. Se tarvitsee liikettä - paljon liikettä! Mitä aiemmin selkäkivun kanssa lähtee liikkeelle ja alkaa toimia normaalisti, sitä nopeammin selkä paranee. Parhaiten selkäkivuista selviävät ihmiset, jotka ovat aktiivisia kivusta huolimatta.

Selkä on liikkuvuudestaan huolimatta kuitenkin vankkaa ja lujaa tekoa. Se koostuu lujista, luisista nikamista, joiden väleissä on joustavat mutta todella kestävät välilevyt. Näitä rakenteita tukevat vahvat nivelsiteet ja liikuttavat, mutta myös suojaavat useat lihakset. Nämä rakenteet eivät siis mene pois paikaltaan, eikä manuaaliterapialla niitä tarvitse tai edes pysty panemaan paikalleen. Sen sijaan sillä pystytään vähentämään kipuoireita ja lisäämään liikkuvuutta.

Vain harvan selkäongelman syynä on vakava kudosvaurio tai sairaus. Suurin osa selkäongelmista ei johdu esimerkiksi välilevynpullistuman aiheuttamasta hermojuuren ärsytyksestä, ja vaikka tilanne olisikin tämä, niin usein vaiva kuitenkin paranee. Leikkauksen tarve on todella harvinainen.

Röntgen- tai magneettikuvissa harvoin havaitaan mitään vakavia kudosvaurioita. Vaikka löydöksinä olisikin joskus pelottavan kuuloisia degeneraatiomuutoksia, niin ne eivät yleensä selitä kipuja. Degeneraatiomuutokset, kuten madaltumat, eivät vielä tarkoita, että kyseessä olisi suurta vauriota tai nivelrikkoa. Kyseiset löydökset saattavat kuitenkin täysin turhaan pelottaa potilasta ja täten jopa pahentaa oireita, jos selän liikuttamista aletaan pelätä. Itseasiassa monien nivelkulumat ja välilevyn pullistumat ovat jopa täysin oireettomia.

Jos lääkäri ei pysty osoittamaan selkeää syytä kivulle, kannattaa ottaa yhteyttä esimerkiksi osteopaattiin, joka osaa tutkia selän toiminnallisuutta, ja on perehtynyt kivun fysiologiaan.

Akuutti selkäkipu yleensä lievittyy päivien tai muutamien viikkojen sisällä ainakin niin paljon, että ihminen kykenee jatkamaan normaalia elämää. Akuutin selkäkivun ennuste on hyvä, varsinkin jos sitä hoidetaan asianmukaisesti manipulaatiolla ja kipulääkkeillä sekä harjoitteilla ja liikunnalla. Vaikka selkäkipu kestäisi pitkään, niin se ei tarkoita, että se olisi mitään vakavaa. Vaikka odottaminen on turhauttavaa, niin useimmiten selkä kuitenkin paranee. Harmillisesti kukaan ei voi ennustaa tarkasti, että milloin. Jatkuvan, siedettävän kivun kanssakin on mahdollista palata töihin ja harrastuksiin.

Noin puolet selkäkipuisista kokevat uuden kipujakson kahden vuoden sisällä. Sekään ei tarkoita, että kyseessä olisi mitään vakavaa. Kipujaksojen välissä voi elää täysin normaalia elämää.

Akuutissa vaiheessa on tärkeää, ettei lepäämään jäätäisi päivää tai kahta pidemmäksi ajaksi. Tätä pidempi lepojakso saattaa vain pidentää kipua ja vähentää toimintakykyä. Vanhanaikaiset ohjeet totaalilevosta ovat kaikista huonoin vaihtoehto mitä selän kannalta voidaan antaa! Vaikka alkuun liikkuminen voi ollakin vaikeaa, niin pyri liikkumaan niin normaalisti kuin mahdollista. Voit pitää taukoja, mutta muista seuraava ohje: kipuun ei saa jäädä makaamaan!

Voi olla, että kivun kanssa joutuu etsimään sellaisia liikuntamuotoja, jotka vähentävät rasitusta. Näitä voivat olla esimerkiksi vesijuoksu tai uiminen, kävely hölkän sijaan, elliptisten kuntolaitteiden käyttö kuten crosstrainer tai jokin muu vastaava. Liikunta vahvistaa kudoksia (luita, niveliä, lihaksia), saa aikaan hapekkaan veren kulkeutumista vaiva-alueelle, mikä tekee hermoille ja lihaksille hyvää, huuhtoo pois tulehdusaineita ja vapauttaa tulehdusta hillitseviä kemikaaleja, sekä parantaa mielialaa, jolla on myös vaikutusta kipuun. Liikkumattomuus taas huonontaa näitä osa-alueita.

Estä, älä kestä! Tämä on hyvä ohje kivunhoitoon. Ei siis ole mitenkään kunniallista sietää kovaa kipua hampaat irvessä. Kipuun voi ja kannattaa käyttää lääkkeitä. Näitä voivat olla esimerkiksi parasetamoli ja ibuprofeiini. Jos lääkäri on määrännyt jonkin lääkkeen, sitä kannattaa käyttää. Liikunnan lisäksi omahoitoon voivat soveltua myös erilaiset kylmä- tai kuumahoidot yksilöllisen sietokyvyn mukaan. Tulehtuneelle ja turvonneelle alueelle ei suositella kuumahoitoa, vaan kylmää. Jos kyseessä ei ole tulehtunut kudos, niin lämpöhoidot voivat vapauttaa alueen verenkiertoa ja rentouttaa lihaksia. Myös osteopaatin antamat hieronta- ja manipulaatiohoidot ovat todella hyvä apu. Auttavat kädet ylettyvät yleensä sinne minne itsellä ei riitä ulottuvuus. Kipuun voi kokeilla myös muunlaisia hoitoja.

Stressi ja ahdistus myötävaikuttavat kipuun. Stressin aikana autonomisen hermoston sympaattinen osa on aktiivinen. Tämä on katabolinen tila, jossa hermosto valmistaa elimistöä "taistele tai pakene" -tyyppisiin tilanteisiin. Rentoutumisharjoituksilla, kuten meditaatiolla tai hengityksellä, voidaan aikaansaada fysiologinen rentoutumisreaktio, jolloin hermoston parasympaattinen hermosto aktivoituu ja keho voi taas palautua. Jos rentoutuminen on vaikeaa yksin voi kokeilla esimerkiksi psykoterapiaa tai vaikkapa osteopaattista manuaalista käsittelyä. Ammattitaitoinen osteopaatti osaa huomioida, ettei hoidossa tällöin tehdä mitään kivuliasta tai muutenkaan uhkaavaa.

Stressi, ahdistus ja pelko vakavasta selän vauriosta ovat tekijöitä, jotka altistavat kivun kroonistumiselle. Jos lääkärillä ei löydetä kivun syytä, todennäköisesti selässä ei ole mitään vakavaa! Tämä kannattaa uskoa. Myös se, että luulee kivun voimakkuuden vastaavan kudosvaurion suuruutta, altistaa kivun kroonistumiselle. Siksi sanon tämän uudestaan: kipu ei kerro kudosvaurion suuruudesta, se on vain suojareaktio. Liike ja liikunta eivät myöskään aiheuta lisävauriota selän kudoksiin. Tämän pelko on aiheeton, mutta jos tämä pelko on olemassa, niin riski kivun pitkittymiselle kasvaa. Liikunnan varominen ja totaalilepo kroonistavat kipua. Vaikka esimerkiksi osteopaatti voikin helpottaa kipua ja on hyödyllinen apu, niin kaikkein tärkeintä on se, että itse lähtee liikkeelle. Se, että pelkästään odottaa jonkun toisen korjaavan selän, altistaa kivun kroonistumiselle! Myös masennus ja syrjäytyminen ovat kivun pitkittymisen riskitekijöitä. Tee siis kaikkea mieluisaa ja pyri nauramaan. Ylläpidä sosiaalisia suhteitasi kivusta huolimatta!

Jotkin oireet kannattaa kuitenkin ottaa sen verran vakavasti, että tulee ottaa yhteyttä uudestaan lääkäriin. Jos on virtsaamisvaikeuksia, ulosteenpidätysvaikeuksia, puutumista peräaukossa tai sukupuolielimissä, puutumista sisäreisissä, jalat eivät enää kanna, kipu pahenee viikkojen edetessä sen sijaan, että ne vähenisivät tai jos kipujen yhteydessä esiintyy kuumeilua tai sairastelua, kannattaa tilanne ottaa vakavammin. Tämän listan ei pitäisi kuitenkaan lisätä pelkoja tai huolestumista ennakkoon.

Ja loppuun vielä lyhyt ohjelista, jota voi noudattaa mahdollisuuksien mukaan:


  1. Ole aktiivinen
  2. Ymmärrä kivun fysiologiaa
  3. Hoida kipua 
  4. Hae apua
  5. Pysy positiivisena
  6. Ole sosiaalinen
  7. Tee töitä ja harrasta
  8. Rentoudu
  9. Kohdista huomio muualle kuin kipuun
  10. Kroonistakin selkäkipua voi hallita, vaikkei se täysin poistuisikaan


lähde: The Back Book http://www.sdhct.nhs.uk/aboutus/services/painservice/resources/thebackbook.pdf





lauantai 9. marraskuuta 2013

Miksi hieron, mutta en tee hierontaa

Olen koulutukseltani koulutettu hieroja ja osteopaatti (AMK). Koulutetuksi hierojaksi valmistuin vuonna 2004 Porvoon Edupolista. Koulutetun hierojan koulutus on vuoden mittainen, n. 11 kk yhteensä kokopäiväopintoina. Osteopaatin ammattikorkeakoulutus kestää 4 vuotta kokopäiväopintoina. Olen vuosia tehnyt hierojana töitä. Minulta on kysytty useasti osteopaatiksi valmistumiseni jälkeen, että teenkö hierontoja. Olen kuitenkin systemaattisesti kieltäytynyt näistä töistä, vaikka uudella paikkakunnalla aloittavana yrittäjänä näillekin töille ja niiden tuomille tuloille olisikin ollut käyttöä, en nimittäin ole ollut starttirahan piirissä. Miksi kuitenkin käytän hoidossani hierontaotteita, mutta en kuitenkaan tee pelkkiä hierontoja?

Hierojakoulutuksessa opetellaan hyvin tarkasti luiden ja lihasten anatomiaa. Itse asiassa tuntiopetuksessa jopa tarkemmin kuin osteopatiakoulutuksessa, jossa lihasten opiskelu oli meillä jätetty kotiopiskelun varaan. Toisaalta ei niitä voinut osteopatiakoulutuksessakaan jättää opiskelematta, koska se olisi kostautunut hyvin monta kertaa - ensimmäisen kerran jo anatomian tenteissä. Mielestäni hierojakoulutuksessa lihasten lähtö- ja kiinnityskohdat käytiin erinomaisen tarkasti läpi, mutta osteopatian anatomian, ja varsinkin fysiologian, opetus on muuten monin kerroin laajempaa ja tarkempaa esimerkiksi nivelsiteiden, nivelten ja hermoston osalta. Käytännön hierontaopetusta oli paljon. Opiskelu olikin paljon sellaista "tekemällä oppii" -tyylistä. Muistan vielä elävästi ensimmäisen koulupäivän, jolloin ensiesittelyjen jälkeen opettaja käski oppilaat tyttö-poika -pareihin ja tekemään 1,5h kokovartalohieronnan. Turhat ujostelut siis pois heti ensimmäisenä päivänä. Eihän meillä ollut mitään käsitystä miten toimia. Olimmekin kuin uitettuja hierontarasvassa ja -öljyssä! Mielestäni hierojakoulutuksessa tehtiin oikein siinä, että parien vaihto oli joka kerralla pakollista, eikä samojen kanssa saanut harjoitella säännöllisesti. Tämä opetti siihen, että ihmisiä on erilaisia ja on myös erilaisia anatomioita. Kukaan ei ole niin kuin oppikirjassa. Ammattikorkeakoulussa tällaista käytäntöä ei ollut, vaan harjoittelu toteutui useammin samojen parien kanssa. Mielestäni tässä opettajien rooli on avainasemassa, koska ujostelevat oppilaat hakeutuvat herkästi tuttujen ja turvallisten kaverien kanssa harjoittelupareiksi.

Fysiologian, neuroanatomian ja -fysiologian, toiminnallisen anatomian ja biomekaniikan opetus oli paljon vähäisempää, pintapuolisempaa tai jopa täysin puuttuvaa hierojakoulutuksessa. Hierojakoulutus on hyvä alku, mutta se tuntuu jäävän tietyllä tavalla kesken. Hierojalla ei ole esimerkiksi kunnon valmiuksia puuttua raajojen puutumisoireisiin tai nivelten kiputiloihin. Hierojan peruskoulutuksessa käydään läpi lihaksistoa ja niiden sijaintia, mutta ei tiedetä mitkä hermot niitä hermottavat ja miltä tasolta selkärangasta hermotus lähtee. Hierojalla on pääasiassa vain yksi työkalu - hieronta. On itsestään selvää, ettei remonttimieskään saa asioita korjattua pelkällä vasaralla, vaikka lyönnin voimakkuus vaihtelisi naputtelusta takomiseen. Ihmistäkään ei saa kuntoon vain vaihtelemalla hieronnan voimakkuutta sivelystä murjomiseen. Toinen hierojan osaama työkalu on venytys, mutta sitä käytetään säästeliäästi.

Hieronta ei sisällä varsinaista hoitofilosofiaa, eikä se ole vaivojen syihin saati toiminnallisuuteen perehtyvää. Tärkein klassisen hieronnan ajatus on se, että aina hierotaan sydäntä kohti, eli ääreisosista kohti keskustaa. Hieronnassa käydään pääosin kuitenkin päämäärättömästi ihmisen kehon osia kosketuksella ja hieronnalla lävitse käyttämällä muutamaa eri hierontatekniikkaa kuten sivelyä, pusertelua, hankausta, tärisyttämistä ja taputtelua. Osa hierojista - kuten itsekin aikoinaan - ovat tähän tyytymättömiä ja pyrkivät hoitamaan kipuja kohdistamalla hoitoa kivuliaisiin lihaksiin ja alueisiin, mutta tämä ei varsinaisesti ole klassisen hieronnan opetuksen mukaista.

Hieronta ja kosketus saavat aikaan positiivisia asioita ihmisen fysiologiassa. Puhutaan pääosin psykofysiologisista vasteista. On jonkin verran tieteellistä näyttöä, että hieronta auttaa esimerkiksi alaselkäkivuissa. Hieronta ja kosketus rauhoittavat, alentavat stressihormoni kortisolin eritystä, vähentävät ahdistus- ja masennusoireita, stimuloivat sosiaalista käyttäytymistä ja voivat auttaa oppimisessa. Ne voivat alentaa verenpainetta, lisätä ruuansulatuksen toimintaa ja muutenkin lisätä hyvää oloa. Hassua on, että en tiennyt näitä asioita näin hyvin hierojana ollessani.

Ihminen ei ole kuitenkaan muovailuvahaa, jota voisi pelkällä hieronnalla muovata uuteen uskoon. Lihasjäykkyydet ja "jumit" ovat keskushermoston säätelemiä. Mekaanisesti voimaa käyttämällä emme varsinaisesti poista jäykkyyksiä. Itse asiassa liiallista voimaa käyttäessä ja kipua tuottaessa vaikkapa venyttelyssä lihaksen tonus voi jopa kasvaa. On tärkeää ymmärtää kivun neurofysiologiaa, jotta manuaalisesta hoidosta saisi mahdollisimman tehokasta. Se ei tarkoita sitä, että hoidon pitää tuntua voimalliselta. Usein se tarkoittaa itse asiassa päinvastaista. Koska mikään ulkoinen voima ei suoraan vähennä lihasjännitystä, on osattava vuorovaikuttaa potilaan hermoston kanssa, jotta aktivoisimme aivojen laskevat, inhiboivat radat. Vasta, kun potilaan hermosto hyväksyy sen, ettei suojaavaa lihasjännitystä tarvitse ylläpitää, voi hoito toimia. Ei auta vaikka kuinka lisäisi hieronnan voimakkuutta ja kivuliaisuutta, jos sen myötä keskushermosto reagoi lisäämällä suojajännitystään.

Usein dynaamiset ja aktiiviset hoitomenetelmät, kuten nivelten passiivinen tai aktiivinen mobilisointi ja lihasten jännitys-rentoutus-tekniikat (englanniksi MET eli Muscle Energy Techniques) tuottavat hermostolle enemmän sellaista informaatiota, jonka käsitellessään hermosto hyväksyy aiempaa pienemmän lihasjännityksen ja nivelten laajemman liikeradan. Hieronnassa ei tarkastella nivelten liikkuvuuksia oikeastaan lainkaan, eikä esimerkiksi syvälle lonkkaniveleen päästä mitenkään vaikuttamaan sormien voimin, vaan vasta liikuttamalla kyseistä niveltä. Voimallinen hieronta voidaan tulkita myös uhkaavaksi hermoston toimesta, jos se on liian kovaa ja kivuliasta. Tämän vuoksi itse lähestyn kipuherkkää aluetta mieluummin tietyntyyppisellä ihohermoon nähden poikittaisella ihovenytyksellä. Tässä tarkoituksena on se, että alueelta vähennetään nosiseptiota, eli vaara-aistimusta, ja tuotetaan hermostolle uudentyyppistä ja mieluisaa mekaanista aistimusta, mikä syrjäyttää aivojen huomion kivun tuottamiselta. Nosiseptiohan on alitajuista aistininformaatiota, josta aivot tuottavat kipua. Kivun tarkoitus on suojata kudoksia mahdollisilta kudosvaurioilta. Ei ole siis hoidollisesti järkevää pyrkiä lisäämään aivojen aiheuttamaa suojajännitystä kovalla hieronnalla tai kivuliailla venytyksillä. Järkevää sen sijaan on tuottaa mahdollisimman miellyttävää hoitoa. Joskus tietysti kovempi paine koetaan miellyttäväksi eikä tässä olekaan mitään pahaa. Pahaksi se on vasta sitten, kun hampaita joudutaan puremaan yhteen ja ähkimään hoitopöydällä, jotta hieronnan voimakkuuden kestäisi. Raja käsittelyn voimakkuudessa menee mielestäni tässä.

Tärkeintä mielestäni ei kuitenkaan ole erot hieronnan ja osteopatian käsittelytavoissa. Minusta tärkein ero on asiantuntijuudessa. Hieroja ei ole asiantuntija. Hieroja tekee manuaalista käsittelyä, ja monet hierojat ovat siinä äärettömän hyviä! Osteopaatti sen sijaan ymmärtää huomattavasti laajemmin ihmisen anatomiaa, fysiologiaa, toimintaa ja myös sairauksia. Ammattikorkeakoulun käyneellä osteopaatilla on paljon paremmat valmiudet ottaa huomioon vakavatkin patologiat kuin hierojalla. Kun ihminen valitsee itselleen hoitajaa, kannattaa paljon mieluummin valita osteopaatti kuin hieroja, jos tavoitteena on päästä eroon kivusta, puutumisoireista tai vaikkapa lisätä liikeratoja. Osteopaatilta saa myös arvokkaampia ohjeita itsehoitomenetelmiin kuin hierojalta yksinkertaisesti siitä syystä, että osteopaatilla on tähän huomattavasti kattavampi koulutus.

Itse en hierojanakaan ollessani kokenut haluavani tehdä vain hierontaa, vaan auttaa ihmisiä. Monet saivat hieronnasta apua, siitä ei ole kyse. Opin myös itse vuosien varrella käsittelemään ihmisiä paremmin. Vasta osteopatiassa sain kuitenkin vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin en osannut ennen vastata. Sain myös paljon laajemmat valmiudet auttaa ihmisiä erilaisin menetelmin. Lopulta ymmärsin miksi ihmisiä kannattaa hoitaa pääosin kivuttomasti - se on fysiologisesti perustellumpaa, mutta myös tehokkaampaa hoitamista!

Osteopatia on hoitofilosofia, joka ottaa huomioon koko ihmisen. Se ottaa huomioon ihmisen rakenteen, toiminnan, käyttäytymisen, hengityksen, verenkierron, mielialat, stressitekijät ja sosiaalisuuden ym. Hieronta sen sijaan on hierontaa. En osaisi, enkä enää haluaisikaan tehdä pelkkää hierontaa. Sen sijaan käytän sitä hyvinkin mielelläni osana osteopaattista hoitokäytäntöä - perustellusti ja lähinnä tarpeen mukaan, niin kuin vasaraakin remontissa. Tärkeintä on auttaa ihmisiä niin hyvin kuin mahdollista. Osteopatian avulla se on mahdollista.


maanantai 4. marraskuuta 2013

Osteopaatti auttaa

On olemassa toiminnallisia terveyden ongelmia, joita varten ei välttämättä tarvitse käydä lääkärissä, mutta joissa osteopaatti voisi auttaa. Ne ilmenevät yleensä hankaluuksina arkisissa toimenpiteissä. Tässä on esiteltynä viisi:


1. Takin, puseron tai rintaliivien pukeminen

Hankaluudet takin pukemisessa voivat ilmentää olkapään ongelmia. Pukemisen vaikeus saattaa johtua rajoittuneesta aktiivisesta liikeradasta. Liikerataa saattavat heikentää lihasjäykkyys tai kipu. Molempiin näihin voi osteopaatti auttaa miellyttävällä manuaaliterapialla, jossa huolehditaan tämän kehomme liikkuvimman nivelen liikkeen laajuuden parantamisesta ja kivun lieventämisestä. Tärkeää on, että saadaan hoidettua niin olkanivelen kuin lapaluun ja ylimpien rintanikamien liikettä, jotta vaatteiden pukeminen jälleen helpottuisi.

2. Kengännauhojen solmiminen tai sukkien pukeminen

Kengännauhojen sitominen ja sukkien pukeminen voi vaikeutua, mikäli alaselän ja lantion liikkuvuus on huono. Näissä toimenpiteissä tarvitaan tyylistä riippuen alaselän eteentaivutusta ja pakaroiden ulkokiertoa. Myös takareisien kireydet voivat myötävaikuttaa näiden askareiden vaikeutumiseen. Osteopaatti voi helpottaa kummasti näiden liikkeiden palauttamiseksi.

3. Verhojen ripustaminen, kattolampun vaihtaminen tai muu työskentely kädet ylhäällä

Jos kätesi ja yläraajasi puutuvat tai menevät herkästi maitohapoille kädet ylhäällä työskennellessä, osteopaatti voi auttaa. Yläraajojen verenkierto voi heiketä mikäli niska-hartia- ja kaulan seudun lihaksisto on erittäin jännittyneenä. Solisluiden yläpuolella kulkee yläraajojemme hermopunos ja verisuonet. Mikäli tämä alue on kireä, voi verenkierto yläraajoihin heikentyä aiheuttaen vaikeuksia työskennellä kädet ylhäällä. Koko kaulanseutua kutsutaan usein yläaukeamaksi, ja tilanne saattaa johtua TOS-oireyhtymästä (thoracic outlet syndrome). Osteopaatti voi kaularangan, rintarangan ja kylkiluiden liikkeitä lisäämällä, lihaksia rentouttamalla ja hermojen liukuominaisuuksia palauttamalla auttaa tässä vaivassa.

4. Autosta tai sängystä ylös nouseminen

Jos autosta tai aamulla sängystä ylös nouseminen tuottaa hankaluuksia, voi osteopaatin apu olla tarpeen. Yleinen jäykkyys tai selän kivut ovat yleisiä tekijöitä, jotka vaikeuttavat näitä normaaleja arjen toimintoja. Pystytkö menemään lattialle ja nousemaan sieltä ylös käyttämättä lainkaan käsiä?

5. Rappusien nouseminen ja laskeutuminen

Jos mieluummin käytät hissiä kuin portaita, voi kyse olla laiskuudesta tai siitä, että raput tuottavat hankaluuksia. Mikäli kyse on jälkimmäisestä, osteopaatti voi olla apunasi. Mikäli kyse on ensimmäisestä, niin suosittelen peiliterapiaa 5 minuuttia aamuin ja illoin. Tulee mieleen vanha sananlasku:"mitä pidempään käytät portaita, sitä pidempään käytät portaita." Tämä on aivan totta - toimintakyvyn säilyttämiseksi tarvitaan toimintaa, mutta joskus myös osteopaattia!