torstai 23. maaliskuuta 2017

Älä häpeä liikettä

Aiemmassa kirjoituksessani kehotin olemaan pidättelemättä liikettä. Aistinvarainen liikehtiminen kuulostaa luonnolliselta ja loogiselta. Mikä ihme sitä estää toteutumasta? Uskoisin, että yksi tärkeimmistä syistä on häpeä.

Pienelle lapselle monipuolinen liikkuminen yrityksen ja erehdyksen kautta on äärimmäisen tärkeää motorisen kehityksen kannalta. Ylpeinä lapsensa saavutuksista vanhemmat kannustavat pientä taaperoa mitä huimimpiin suorituksiin, kuten kävelyyn ilman tukea. Mutta jossain vaiheessa asiat muuttuvat.

Motoristen taitojen ja liikkeiden oppimisen lisäksi halutaan, että ihmiset osaisivat rajoittaa käyttäytymistään ja myös liikehtimistään. Vanhemmat ja opettajat ovat ylpeämpiä lapsesta, joka istuu ryhdikkäästi ja hiljaa paikallaan kuin kauhukakarasta, joka heiluu kuin marakatti eläintarhassa. Levotonta liikehdintää pulpetin ääressä ei katsoa suopeasti ja auta armias, jos selkä kiertyy keskittymään takana istuvan kaverin touhuja sen sijaan, että kasvot olisivat suorassa linjassa kohti liitutaulua. Ainakin minun lapsuudessani asiat olivat näin.

Oppimistilanne on toki oppimistilanne, mutta samalla mielestäni ihmisille syötetään hiljaista viestiä, jonka mukaan liikehdintä ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä. Näillä opetuksilla on kauaskantoisia vaikutuksia ihmisen tulevaisuuteen, aina aikuisuuteen asti. Kuinka monella kaikuvatkaan takaraivossa vanhempien tai opettajien komennukset siitä kuinka tuolilla tulee istua ryhdikkäästi tikkusuorassa ja mielellään hiljaa? Yllättävän moni yrittää ylläpitää suoraa, ryhdikästä ja esteettisesti hyvännäköistä istuma- ja seisoma-asentoa siitäkin huolimatta, että selkään sattuu. Kuinka moni pidättää liikettä esimerkiksi toimistossa tai linja-autopysäkillä vain siksi, että ei nolaisi itseään muiden katseiden edessä? Näytämmekö tosiaan mieluummin paskanjäykiltä kuin pikkuisen hassulta ja vapautuneelta? Monille on myös tyypillistä liikkua mahdollisimman jäykästi ja tikkusuorasti lantion kallistumatta suuntaan tai toiseen. Pelkäämmeköhän liikaa, että saattaisimme rennolla lantion liikehdinnällä lähettää muille ihmisille vääränlaista signaalia? Jos vähääkään peppu heilahtaa, niin johan ovat ihmiset tekemässä lähempää tuttavuutta... Hui kauhistus!

Lopeta jännittäminen! Lopeta häpeileminen! Antaa muiden hävetä puolesta, niin ei itse tarvitse! Tästä hetkestä lähtien anna itsellesi lupa pyöritellä lantiota, kiertää selkärankaa, pyöritellä hartioita ja niskaa jopa julkisella paikalla ja ihmisten näkyvillä. Se ei ole välttämättä pinttyneiden käyttäytymissääntöjen puolesta helppoa, mutta tekee lihaksille, nivelille, hermostolle ja mielelle hyvää päästää sekä mielen että kehon rajoituksista irti. Suurimmat ja pahimmat (ilman onnettomuutta syntyneet) liikerajoitukset ovatkin monesti alkujaan syntyisin omista ajatuksista.

Älä pidätä liikettä

Hermokudos on aistivaa kudosta, oli se kiinnittynyt mihin tahansa, esimerkiksi lihaksiin. Hermokudos on myös hapennälkäistä kudosta, minkä vuoksi se tarvitsee hyvän verenkierron. Usein ollessamme pitkään paikallaan staattisissa asennoissa, vaikkapa lukiessa hyvää pokkaria, huomaamme, että jossain päin kroppaa alkaa kolottaa ja syntyy lihaskipua. Luonnollisesti vaihdamme tällöin asentoa, jolloin olo helpottuu taas hetkeksi. Kun nousemme ylös ja lähdemme kävelehtimään, olo vertyy entisestään.

Varsinkin lapset ja eläimet tekevät näin aistinvaraisesti. On aivan luonnollista väistää kipua ja kolotusta. Sen sijaan aikuiset ihmisolennot osaavat keskittää huomionsa muualle ns. "tärkeämpiin asioihin", kuten työntekoon. Itse asiassa se vaikuttaa kolotuksen voimakkuuteen olennaisesti huomioimmeko kehon viestejä vai emme. Jos pidämme kaikkea muuta tekemistä tärkeämpänä kuin kolotuksiamme, myös kolotukset voivat unohtua ja poistua huomiostamme - ainakin joksikin aikaa.

"Selkäni tuli kipeäksi, vaikka mitään en tehnyt!"

Tällaisten kehon viestien laiminlyönti pitkäaikaisesti ei ole mielestäni biologisesti järkevää. Kuten aiemmin sanottiin, hermokudos on hapennälkäistä. Kolotuksen epähuomioiminen pitkäaikaisesti on kuin pidättelisi janoa olemalla juomatta. Jos lihaksissa tuntuu epämukavuuden tunnetta, kannattaa liikkua ja liikehtiä säännöllisesti ja usein pitkin päivää. Ei janoakaan kannata sammuttaa niin, että iltaisin juo kannullisen vettä kerralla, saati niin, että kerran viikossa äyskäröi kokonaisen kanisterin. Jano pysyy poissa, kun vettä juo pieniä annoksia pitkin päivää. Samoin kolotuksille tekee hyvää, kun esimerkiksi työntekoa tauottaa riittävän usein.

Odottaisitko janonkaan kanssa niin kauan, että olo on aivan nääntynyt? Tuskin tulisi mieleen myöskään sanoa:"suuni tuli kuivaksi, vaikka mitään en tehnyt!" Liikuntaharrastusten lisäksi kannattaa siis liikehtiä pitkin päivää!

Kuumaa vai kylmää kyytiä kivulle?

Monesti kysytään kumpi onkaan parempi kipuun, kuuma vai kylmä. Yksinkertainen vastaus on tietysti, että tietysti se, joka tuntuu paremmalta. Siihen on kuitenkin todennäköiset syynsä miksi jompikumpi toimii toista paremmin.


Kaksi yleisintä tuki- ja liikuntaelimistön kivun lähdettä ovat :

1. tulehdus eli inflammaatio

2. paikallinen veren/hapen puute kudoksissa eli iskemia.


Tulehdukseen liittyy usein kudosvaurio, punoitusta, kuumotusta ja turvotusta. Se tuottaa siis kipua kemiallisesti mm. tulehdusvälittäjäaineiden kautta, lämmöntuotannollisesti ja mekaanisesti kudosturvotuksen kautta. Selvä punoitus ja kuumotus ovat hyvä merkki siitä, että kylmä todennäköisesti toimii paremmin kivunhoitona kuin kuuma, joka vain lisäisi kudoksen lämpötilaa ja täten ärsytystä. Kivun porttikontrolliteorian mukaan informaatio kylmäaistimuksesta on kuin ohituskaistalta tuleva Audi, joka kiilaa ärsykeinformaation eteen saapuessaan ääreishermostosta keskushermostoon. Se siis samalla estää ärsykeaistimusta saapumasta tietoisuuteen. Tällöin tunnemme kylmää, mutta emme kipua. Kipuhan luodaan vasta aivoissa, eikä pelkkä ääreisosien informaatio riitä yksin sitä tuottamaan.

Jos iho kipualueella on vaaleaa ja lihakset tuntuvat jäykiltä ja viileiltä, eikä kipuun liity tapaturmaa ja kudosvauriota (eikä esimerkiksi reumaattista tulehdusta), voidaan yleensä olettaa, että lisäämällä pintaverenkiertoa voidaan hieman vaikuttaa lihasten rentouteen. Edelleen paras lääke olisi liike, mutta lämpöhoito on tällöin kylmähoitoa todennäköisesti parempi vaihtoehto. Näyttö esimerkiksi syvälämpöhoitojen, kuten ultraäänen, vaikutuksesta on kuitenkin tutkimusten mukaan plasebon tasoa. Kylmä supistaa verisuonia ja kylmettää kudoksia, mikä voi jopa tuntua pahemmalta silloin, kun verenkierto on jo valmiiksi heikentynyttä. Jos kylmä tuntuu kuitenkin hyvältä, eikä kudoksia halua "jäädyttää", kannattaa käyttää mieluummin kylmägeeliä kuin kylmäpakkausta, koska kylmägeelin vaikutus on pinnallisempi ja vaikuttaa lähinnä iholla.

Liian kivuliasta kehonhuoltoa

Kipu - tuo elämän suola - on aika arkinen kumppani monen ihmisen elämässä.

Kipu on useimmiten epämieluisaa ja siitä halutaan eroon. On kuitenkin selvää, että kaikkeen kipuun emme suhtaudu yhtä vakavasti. Paikallaan olemisesta syntyneet pienet kolotukset  tai liikuntasuorituksen jälkeiset lihasarkuudet saatamme kuitata olankohautuksella. Sen sijaan äkillinen ja terävä kipu esimerkiksi nivelessä saa ihmisen usein huolestumaan ainakin hetkellisesti ja muuttamaan käyttäytymistään.

Kipu on suojelija. Se kaappaa huomion ja saa meidät välttelemään kivuliaita asentoja ja liikkeitä. Se suojelee meitä ohjaamalla ja vähentämällä liikettämme mm. lisäämällä lihasjännitystä.

Kipua on luonnollista välttää. Suuntaamme kehomme pois tulikuumalta esineeltä tai alamme kivun vuoksi ontua, kun nilkka nyrjähtää. Tuskin monelle tulisi mieleenkään, että kipu vähenisi, jos käden asettaisi takaisin tulikuumalle levylle. Juoksussa kipeytyvä nilkka tai polvikaan ei parane sillä, että juoksee kivun päälle vielä hieman kivuliaammin. Kun lihas kipeytyy rasituksesta, ei kipu todennäköisesti lähde harjoituksen intensiteettiä lisäämällä.

Jos haluan radion hiljaiselle, kun siellä soi huonoa musiikkia, käännän volyymit lounaaseen, en kaakkoon! Jano ei lähde suolalla eikä kipu kiduttamalla.

Miksi sitten kehonhuollolta monesti oletetaan, että mitä kivuliaampaa huolto (hieronta, foam rollaus, venyttely) on, sitä tehokkaammin se poistaa kipua, liikerajoitusta ja lihasjännitystä?

Jos esim. venytystä tehdään liian kivuliaasti, kroppa panee hanttiin. Hermosto lähettää tällöin käskyä lihaksille jännittyä ja suojella liikerajoituksella. Tarkoitushan kehonhuollossa on vähentää kipua ja lihasjännitystä, ei lisätä sitä! Lisäämällä voimankäyttöä  ei saada aikaan myöskään kudosten rakennemuutoksia, ellei kudosvaurioita lasketa. Liikelaajuuksien kasvu perustuu lähes poikkeuksetta hermostollisiin vasteisiin, eikä kudoksen anatomiseen venymiseen. Siksi kivulias kehonhuolto on epäloogista.

Kivun, liikerajoituksen ja jännityksen saa hoidettua kivuttomastikin, joten kivun tuottaminen on jokseenkin turhaa. Kipu on myös stressori, joka viestittää keholle ja mielelle, että nyt pitää virittäytyä mahdollista uhkaa vastaan. Kehonhuollon pitäisi mieluummin palauttaa keho lepotilaan.

Kipu on tietenkin subjektiivista ja siihen vaikuttavat monet seikat. Kehonhuollossa mielestäni tärkeää on se, että kivun tuntemukset pysyvät ns. miellyttävien tuntemusten sisäpuolella, eli korkeintaan ns. "makeana kipuna", vaikka sitäkään ei tarvita. Tärkeää on myös se, että kehonhuollon aikana pystyy olemaan lihaksistoltaan ja mieleltään suhteellisen rentona. Hengityksen olisi hyvä pysyä syvänä ja rauhallisena.

Tuskainen ähkintä, hampaiden kiristys ja poskelle vierähtävä kyynel kertovat, että kipua syntyy aivan liikaa. Ethän kiduta itseäsi?

Mikä ihmeen osteopatia?

Osteopatia on hoitofilosofia ja ammatti. Se ei varsinaisesti ole pelkkä "käsin tehtävä hoitomenetelmä" tai "manipulaatiohoito", vaikka internetissä Wikipediaa myöten niin väitetään. Valtaosa osteopaatin käyttämistä tutkimuksista ja hoitomenetelmistä tehdään kuitenkin käsin. Osteopaatin hoito kohdistuu pääosin tuki- ja liikuntaelimistöön, vaikka osteopaatin ymmärrys ei liikuntaelimistöön rajoitukaan.

Hoitomenetelmät valitaan osteopatiassa vasta sitten, kun tiedetään miksi ja mitä hoidetaan. Monet ulkoisesti osteopatiaa muistuttavat terapiamuodot toteutetaan työkalu edellä sen sijaan, että mietittäisiin miksi työkalua käytetään. Se on vähän sama kuin söisi antibioottia ajattelematta johtuuko nivelkipu mekaanisesta ärsykkeestä vai bakteeri-infektiosta. Lähteekö kukaan sahaamaan lautaakaan vasaralla?

Tärkeimpiä asioita osteopatiassa ovat terveen toiminnan - anatomian ja fysiologian - tuntemus ja pyrkimys terveen toiminnan palauttamiseen. Siksi osteopaateilla on terveydenhoitoalan laajin anatomian koulutus peruskoulutustasolla Suomessa (240 opintopistettä / 4 vuotta). Osteopaatti tutkii ja tekee sen perusteella osteopaattisen, toiminnallisen diagnoosin. Diagnoosin perusteella toteutetaan hoito. Joskus tehty hoito toimii itsessään diagnostisena työkaluna. Tällöin hoitokertoja tarvitaan luonnollisesti useampi kuin yksi. Toiminnallinen diagnoosi ei ole staattinen ja pysyvä, koska ihmisen toiminta voi muuttua. Tämä on syytä muistaa aina, kun käy jonkinlaisessa hoidossa, jossa hoidetaan toimintakykyä.

Osteopaattisia perusperiaatteita ovat:

1. Ihminen on dynaaminen yksikkö.
2. Kehossa vallitsee itsesäätelymekanismeja, joiden tarkoitus on itsensä korjaaminen.
3. Rakenne ja toiminta vaikuttavat toisiinsa kaikilla tasoilla.
4. Rationaalinen hoito perustuu edellä mainituille periaatteille.

Osteopaatit hoitavat toiminnan häiriöitä. Osteopaatit kutsuvat näitä somaattisiksi dysfunktioiksi. Somaattinen dysfunktio ei ole vielä peruuttamaton patologinen muutos kudoksissa, vaan häiriö, jonka toiminta on palautettavissa osteopaattisin hoitomenetelmin. Somaattinen dysfunktio sisältää yhtä tai useampia seuraavista asioista:

Muutoksia kudoksen tekstuurissa, esimerkiksi iho voi olla dysfunktioalueella akuuttivaiheessa kostea, punoittava ja lämmin ja kroonistuessaan kuiva, vaalea ja viileä. Epäsymmetriaa, joka voi tarkoittaa esimerkiksi kivun väistämisestä tai lihasjäykkyyksistä johtuvia asennon puolieroja. Liikerajoitus, joka haittaa ihmisen toimintaa. Tuntomuutoksia, jotka voivat olla esimerkiksi puutumiset ja pistelyt sekä kipu ja arkuus.


Osteopaateilla on myös useita hoitomalleja, joiden kautta somaattisia dysfunktioita hoidetaan ja kehon kokonaisuuden toimintaa palautetaan:

Biomekaaninen malli, joka tarkastelee kehoa sen asennon ja kuormituksen kautta.

Respiratoris-sirkulatorinen malli, eli hengityksen ja nestekierron malli, tarkastelee hengityksen ja nestekierron toimivuutta esimerkiksi havainnoimalla turvotusalueita ja hengityksen toimintaa.

Neurologinen eli hermostollinen malli, joka on todennäköisesti minun pääasiallinen tarkastelumallini, koska
elimistö on täynnä sähköpiuhoja ja suurin osa osteopaattisesta hoidon vaikuttavuudesta tapahtuu hermoston kautta.

Metabolis-energeettinen malli, jossa tarkastellaan ihmisen toimintakykyä energiatuotannon kautta. Tämä malli lienee enemmän käytössä Yhdysvalloissa, jossa osteopaatit ovat lääkäreitä.

Behavioraalinen malli, jossa tarkastellaan ihmisen käyttäytymistä. Ihmisen käyttäytyminen vaikuttaa suuresti oireiden syntymiseen ja kestoon. Käyttäytymistä muuttamalla voidaan esimerkiksi saada kudokselle haitallinen, jatkuva ärsyke poistettua. Osteopaatit eivät ole psykologeja, mutta ymmärtävät ottaa käyttäytymisen huomioon.

Virheasento, asentovirhe vai mikä ihme?

Ovatko pääsi ja hartiasi työntyneet eteen? Ei hätää, tule hoitoon!

Ovatko lapaluusi romahtaneet? Kyllä terapia auttaa!

Kaareutuuko selkäsi notkolle? Tarvitset asiantuntija-apua!

Vai onko ongelmasi selän liiallinen pyöristyminen? Aijai, varaapa aika vastaanotolle.

Eikö kumpikaan edellisestä? No, sitten selkäsi on oltava liian suora!

Tai sitten selkäsi on sivuttaismutkalla, mikä tarkoittaa, että sinulla on pahin kaikista - kauhistuttava skolioosi.

Oli asento mikä tahansa, se on ongelma! Vai onko sittenkään?

Yllämainitut "ongelmat" ovat sellaisia, joista maallikolla ei välttämättä olisi harmainta aavistusta, ellei joku asiantuntija olisi niitä diagnoosiksi hänelle antanut. Skenaario menee kärjistetysti näin: ihminen menee vaivansa kanssa asiantuntijan vastaanotolle ja tulee sieltä useamman kanssa ulos. Siinä välissä asiantuntija on tehnyt diagnoosinsa, jonka hän on pohjannut havaintoihinsa. Syyttävä sormi osoittaa usein potilaan anatomisia ominaisuuksia tai asentoja, jossa potilas viihtyy - tai ei viihdy. Missä mentiin sitten pieleen?

Ensinnäkään ei ole olemassa täysin symmetristä ihmistä. Symmetrisyys on täysin esteettistä fantasiaa.

Toiseksi ei ole olemassa ylivertaista selän mallia, joka puhtaasti mekaanisilta ominaisuuksiltaan pysyisi kivuttomana.

Kolmanneksi ei ole olemassa yhtä optimaalista asentoa, jossa keho voisi pysytellä kivuttomana ja terveenä pitkiä aikoja. Paras asento on "se seuraava", eli liikkuminen.

Neljänneksi "virheasennoiksi" tai "asentovirheiksi" kutsutut asennot ovat yleensä sellaisia, joihin ihmisen kuuluisikin pystyä menemään, ellei kyseessä ole aito nivelen sijoiltaanmeno, kuten olkaluun irtoaminen nivelkuopastaan. Hermosto adaptoituu ylläpitämään sellaisia liikeratoja, joita käytetään, mutta se jättää myös pois sellaisia liikeratoja, joita ei käytetä. On siis täysin normaalia, että tuki- ja liikuntaelimistöön syntyy liikerajoituksia, jos liikettä rajoitetaan istumalla päivästä tai vuodesta toiseen toimistotuolilla. Se on siis kehon täysin asianmukaista adaptaatiota ja toimintaa, eikä suinkaan asentovirheitä, vaikka ne sellaisiksi tulkitaankin ns. asiantuntijan vastaanotolla. Yleensä asentoa suurempi ongelma on se, ettei se ole enää kivuton, tai sieltä ei päästä jännitysten takia pois.

Viidenneksi on yleensä mahdotonta sanoa (paitsi yli-itsevarman gurun toimesta), johtuuko "asentovirhe" tai liikerajoitus kivusta vai johtuuko kipu asentovirheestä. Itse olen taipuvainen väittämään ensimmäistä, mutta valitettavan moni väittää suoraan jälkimmäistä. Kipu itsessään on suojamekanismi. Kipu suojaa immobiliteetilla, eli se pyrkii rajoittamaan liikettä. Liikkeen rajoitus taas synnytetään lihasjännityksellä. Kipu suojaa myös psykologisilla tekijöillä, kuten liikkeen varomisella, sekä tiedostetulla ja tiedostamattomalla ontumisella. Nämä voivat kroonistaa kipuongelmaa ja liikerajoituksia. Ne voivat toki olla kipua ylläpitäviä ja jatkavia syitä, mutta eivät välttämättä se alkuperäinen ongelmanaiheuttaja, kuten usein väitetään.

Eikä se, että hoito auttoi, tarkoita sitä, että kivun syy on löytynyt. Se tarkoittaa vain sitä, että hoito auttoi. Liike itsessään on lääke mekaaniseen kipuun. Kun hoito tehdään hyvin, myös kipu vähenee, lihasjännitys vähenee ja täten myös liikkeen laajuus kasvaa.

Miksi sitten "mäkätän"? Kirjoitan asiasta sen vuoksi, että ihmiset usein takertuvat anatomisiin ominaisuuksiinsa ja asiantuntijoiden diagnooseihin sillä tavalla, että oma keho koetaan jatkuvana ongelmana, joka iän myötä vain pahenee pahenemistaan. Anatomiset ominaisuudet ovat sellaisia, joita ei pääse pakoon. Notkoselkä-, skolioosi-, jalkojen pituusero-, ryhtivirhe- ym. diagnoosit eivät ole siis ratkaisukeinoja kivun hallitsemiseksi. Näillä diagnooseilla ei välttämättä ole edes mitään arvoa kivun hoitamisessa. Sen sijaan, että ne auttaisivat, ne monesti lisäävät ihmisten huolta ja pelkoa omaa kehoaan kohtaan. Notko- ja kyttyräselkäänsä ei pääse pakoon, vaikka kuinka yrittäisi. Sen sijaan asentovirhediagnoosi voi medikalisoida ihmisen "tarvitsemaan" elinikäistä asiantuntija-apua, vaikka todellisuudessa samanlaisia notko- ja kyttyräselkiä kävelee kaupungilla täysin oireettomina ja tietämättöminä omista "ongelmistaan".

Itse en käytä termejä asentovirhe tai virheasento. Puhun mieluummin liikerajoituksista. Kuten kollegani Kari Suomalainen sanoisi:"haluan nähdä mieluummin elokuvaa kuin valokuvaa". Staattinen valokuva - tai asento - ei kerro kehon toiminnasta juuri mitään. Sen sijaan liike ja sen rajoitukset kertovat huomattavasti enemmän. Toiminnalliset diagnoosit ovat myös muuttuvia, eivätkä pysyviä tuomioita. Omaa anatomiaansa on paljon vaikeampi muuttaa kuin omaa toimintaansa. Omista asennoista ja rangan kaarista ei kannata niin hirveästi stressata ja stressaantua. Sen ajan voi käyttää vaikka selän liikutteluun.

Ruoki hermoja, älä kipua

Kivun hoitaminen kivulla ei ole kauhean järkevää. On kuitenkin totta, että on olemassa mekanismeja, joissa kipu lievittyy kivulla.* Tällä tarkoitetaan sitä, että voimakkaampi ärsyke voi tuottaa kivun, joka vie huomion lievemmältä ärsykkeeltä ja kivulta. Huomio voi siis olla vain rajallisessa määrässä kohteita yhtä aikaa. (*Tätä mekanismia kutsutaan nimellä diffuse noxious inhibitory control eli DNIC)

Tilanne on vastaava kuin huutaisi niin kovaa, että normaalipuhetta ei enää kuulisi. Se on kuin naapurista tulevaa metelöintiä vastaan taistelisi laittamalla omista äänentoistolaitteista volyymin kaakkoon. Tällöin taustameteli ei kuulu ja se voi joskus kadotakin, kun naapuri ymmärtää yskän. Mekanismi toimii terveillä yksilöillä, mutta varsinkin herkistyneessä ja kroonistuneessa kivussa ei. Kroonistuneessa tilanteessa stereot voivat jäädä lopullisesti soittamaan omaa kappalettaan.

Kudosvauriossa tapahtuu  herkistymistä sensorisissa ääreishermoissa. Puhutaan hypersensitisaatiosta, jossa kipukynnys alenee. Alentuneessa kipukynnyksessä normaalisti kivuttomat aistimukset tuottavat kipua. Usein, kun ihmiset sanovat, että heillä on korkea kipukynnys, he tarkoittavat sitä, että heillä on korkea kivunsietokyky, vaikka heidän kipukynnyksensä olisikin alentunut.

Myös selkäytimen neuroneissa tapahtuu herkistymistä ja aivojen kipua lievittävissä laskevissa radoissa nosiseption, eli vaara-aistimusten ja ärsykkeen esto vähenevät. Mitä intensiivisempää ja pitkäkestoisempaa kipu on, sitä enemmän herkistymistä voi tapahtua. Lopulta kivun syntyyn ei välttämättä tarvita edes periferistä ärsykettä eikä kudosvauriota! Pelkkä kipu voi siis riittää. Tilanne on kuin stereot pärähtäisivät päälle pelkästä kaukosäätimen hipaisusta, tai jopa pelkästä ajatuksesta. Mitä enemmän kipua varomme, sitä enemmän kivulle tavallaan annamme huomiota, ja sitä herkemmin kipua myös syntyy. Tämä on keskushermoston herkistymistä kivulle.

Kivun provosoiminen esimerkiksi kivuliaalla liikunnalla tai kivuliaalla käsittelyllä voi saada aikaan hermostossa reaktion, jota kutsutaan pitkäkestoiseksi potentiaatioksi. Tässä fysiologisessa reaktiossa nosiseptiota välittävä järjestelmä voi alkaa tuottamaan ärsykkeitä ja kipua ilman tulehdusta tai mekaanista stimulaatiota tunneista jopa päiviin, edelleen herkistäen ja potentiaalisesti kroonistaen ongelmaa. Erittäin kivulias hoito on mielestäni vähän sama kuin hakkaisi huonosti toimivaa tietokonetta toivoen sen taas jatkavan toimintaansa. Ei siinä taitoa tarvita, mutta tuuria sitäkin enemmän.

Hermokudos on aistivaa ja viestiä välittävää kudosta. Riippumatta siitä onko se kiinni ihossa, lihaksistossa, nivelsiteissä, välilevyn pinnassa, kalvoissa tai vaikkapa verisuonissa, on hermosto näissä kudoksissa sen aistiva osa. Hermosto painaa kehon painosta vain 2%, mutta käyttää 20% hapesta ja glukoosista. Se tarkoittaa sitä, että hermokudos on erittäin riippuvainen verenkierrostaan, joka kuljettaa sille hapen ja ravinteet. Hermostoa on yhteensä yli 70 km pituudelta, eli sitä on todella paljon. Varsinkin mekaanisessa, eli asentoihin ja liikkeeseen reagoivassa kivussa kannattaa pitää huolta hermokudoksen verenkierrosta.

Useimmiten hermokudos saa riittävästi happea ja ravinteita, kunhan pysymme liikkeessä, emmekä vietä liikaa aikaa yhdessä asennossa. Monesti paikallaan oleminen alkaakin tuottaa epämukavuuden tunnetta ja jopa luonnostamme vaihdamme asennosta toiseen. Kannattaa kuitenkin havoinnoida omia asentotottumuksiaan ja rikkoa pinttyneitä kaavoja. Tarkkaile nojaatko usein vain toiselle kyynärpäälle tai ristitkö jalkasi usein toispuoleisesti. Olkalaukun tai repun kantaminen yksinomaan toisella hartialla on myös erittäin yleistä. Vastaavista pinttyneistä tavoista kannattaa pyrkiä eroon ja tuottaa keholle monipuolisia liikkeitä. Selkärangassa on runsaasti niveliä ja ne liikkuvat monipuolisesti eri suuntiin. Eteentaivutuksia, taaksetaivutuksia, sivutaivutuksia, kiertoliikkeitä ja sivuttaisliukuakin voi tehdä useassa eri asennossa. Näitä rangan liikkeitä ei tapahdu esimerkiksi istuessa, seistessä, juostessa tai monessa kuntosaliharjoitteessa. Tanssi, jooga, voimistelu ja liikkuvuutta vaativat kamppailulajit ovat parempia esimerkkejä harrastuksista, joissa kehon liikkuvuusominaisuuksia käytetään monipuolisesti. Äärimmäisen hyvä liikkuvuus ei tietenkään ole oikotie onneen ja kivuttomuuteen, eli ihan niin yksinkertaisesta asiasta kivussa ei ole kysymys.

Edes pehmytkudosvaurion kannalta totaalilepo ei ole paras mahdollinen tilanne. Jotta kudos vahvistuisi, tulee sitä kuormittaa. On tietenkin selvää, että kuormittaminen pitää tehdä asteittain. Ruskea nurmi tarvitse kastelua, ravinteita ja lepoa. Jos ruskealla nurmella aloitetaan jalkapallopeli täydellä teholla, ei kentälle kasva uutta nurmea. Ennen pelejä nurmi kastellaan ja lannoitetaan. Tämä tarkoittaa pehmytkudosvauriossa sitä, että vaurioalueen neste- ja verenkiertoa ylläpidetään pienellä liikkeellä, mutta kudoksia ja kipua yliärsyttämättä.

Kivunhoidossa yksi tärkeä periaate on kivun näännyttäminen. Kun kipua ei tuoteta tai provosoida, kipu voi kuihtua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että paikalleen voisi jäädä. Myös kivun liiallinen varominen voi pahentaa hermoston kokemaa uhkaa ja lisätä kivun kokemista. Onkin tärkeää löytää se määrä liikuntaa, joka ei ylikuormita ja ärsytä, vaan totuttaa hermostoa, että liikkuminen ei ole uhkaavaa. Toisinaan voit tarvita tässä ammattilaisen, kuten osteopaatin apua.

Ruoki siis hermoja, älä kipua!

Stressi ja kipu reagoivat koettuun uhkaan

Stressi voi aiheuttaa ongelmia kehomme ja kipujärjestelmämme toimintaan, mutta stressiin on olemassa hallintakeinoja.

On olemassa kolme stressiin reagoivaa järjestelmää:

1. HPA-akseli (Hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori)
2. Lisämunuaisytimen hormonaalinen järjestelmä
3. Sympaattinen hermosto

Nämä järjestelmän osat eivät toimi erikseen, vaan yhdessä erään hypotalamuksessa sijaitsevan tumakkeen välityksellä. Tämä stressijärjestelmä reagoi erityisesti välittömiin systeemisiin fysiologisiin uhkiin, kuten verenvuotoon, alhaiseen verensokeriin ja <strong>kipuun</strong>. On myös vähäpätöisempiä stressitekijöitä, kuten esimerkiksi aikaerorasitus, raskas liikunta, nalkuttava puoliso tai postissa saapuva karhukirje.

Sillä on merkitystä, miten stressin koemme. Tietyt stressitekijät koemme selvästi epämiellyttävämmäksi ja uhkaavammaksi kuin toiset. Tällaisesta epämiellyttävästä stressistä käytetään nimitystä distressi. Tietyt stressitekijät voimme kokea myös miellyttävinä. Tällaisia miellyttäviä stressitekijöitä voivat olla esimerkiksi raskas liikuntasuoritus, työn haasteet, kauhuelokuvan katsominen tai vaikkapa vaarallinen kaahailu. Sen minkä toinen saattaa kokea distressinä, saattaa toinen kokea eustressinä - eli hyvänä stressinä. Tällaiset ihmiset saattavat sanoa, että he eivät "harrasta" stressaamista. Stressi ei kuitenkaan ole harrastus, vaan normaali fysiologinen reaktio, joka on olemassa, koki stressin sitten hyvänä tai ei. Sitä ei siis saa pois. Asenne ei ratkaise aina. Tärkeää on seurata, ettei voimavarasta muodostu kuormitustekijä.

Stressireaktion ensihetkien aikana stressijärjestelmästä aktivoituvat sympaattinen hermosto ja lisämunuaiskuori, jotka vapauttavat adrenaliinia ja noradrenaliinia verenkiertoon. Silloin mm. silmäterät laajenevat, syke ja hengitys kiihtyvät, lihaksisto jännittyy, veri ohjautuu pois suolistosta lihaksiin ja ruuansulatuksen toiminta vähenee. Kymmeniä minuutteja myöhemmin myös HPA-akseli käynnistyy ja "stressihormoni" kortisolin tuotanto kasvaa voimakkaasti.

Krooninen stressi voi voimistaa kipukokemuksia. Kuten kipujärjestelmäkin, myös stressijärjestelmä reagoi koettua - ei todellista - uhkaa vastaan. Ne liittyvät toinen toisiinsa ja voivat vahvistaa koettua uhkaa. Molemmat voivat aiheuttaa muutoksia mielialassa ja aiheuttaa ongelmia esimerkiksi nukkumisessa. Krooninen psykososiaalinen stressi voi aktivoida geenejä, jotka käynnistävät tulehdustiloja ja kudostuhoa.

Ratkaisu on fysiologinen rentoutumisreaktio! Fysiologisen rentoutumisreaktion voi saada aikaan millä tahansa rentoutumismenetelmällä. Tosin kannattaa muistaa, että monien käyttämät rentoutumismenetelmät ovat itseasiassa eustressi-tekijöitä, joilla ei fysiologista rentoutumisreaktiota saavuteta. Vältä siis tätä sudenkuoppaa! Fysiologista rentoutumisreaktiota ei saavuta televisiota katselemalla.

Fysiologisen rentoutumisreaktion aikana:

1. Elimistön hapen kulutus vähenee
2. Syke ja hengitystiheys pienenevät
3. Ääreisverenkierron verisuonet laajenevat
4. Sympaattinen hermosto hiljenee ja parasympaattinen hermosto aktivoituu
5. Typpioksidin erittyminen lisääntyy, jolloin verenkierto paranee ja adrenaliinin vaikutukset kumoutuvat
6. Kudossoluista vapautuvat endokannabinoidit hillitsevät stressijärjestelmää ja lievittävät kipua
7. Mielihyvähormoni serotoniinin ja dopamiinin pitoisuudet kasvavat
8. Myös oksitosiinihormonin vapautuminen lisääntyy, jolloin stressijärjestelmä vaimenee, kipukynnys kohoaa, ahdistus lievenee, kehon omien opioidien tuotanto kasvaa ja serotoniinijärjestelmä aktivoituu

Sympaattinen hermostohan oli uhkajärjestelmää aktivoiva ja stimuloiva, katabolinen autonomisen hermoston osa ja parasympaattinen hermosto on levosta vastaava, anabolinen autonomisen hermoston osa. Muistisääntö: sympaattinen sytyttää ja parasympaattinen paskattaa. Jos haluaa esimerkiksi rankan liikuntasuorituksen, kuten vaikkapa punttisalitreenin jälkeen päästä anaboliseen tilaan, eikö kuulostaisikin järkevämmältä tuotaa fysiologinen rentoutumisreaktio sen sijaan, että ruokkisi kipu- ja stressijärjestelmää kivuliailla venytyksillä tai ähkimällä jonkun piikikkään vaahtorullan päällä?

Mitä kivuliaampaa kehonhuolto, ja mitä tiheärytmisempää ja ähkivämpää hengitys on, sitä enemmän viestitämme hermostollemme, että olemme uhkaavassa tilanteessa, jolloin stressihormonien eritys lisääntyy, syke kiihtyy ja lihakset jännittyvät, jolloin niiden hapensaanti heikkenee. Mielestäni meditaatio, syvähengitykset, kivuton mobilisaatio ja vaikkapa kevyt aerobinen liikunta ovat parempia jälkiharjoituksia kuin itsensä kiduttaminen.

Myös manuaalisella terapialla, kuten osteopatialla, voidaan saavuttaa fysiologinen rentoutumisreaktio. Manuaalinen hoitaminen, kuten hieronta, vähentää kortisolin eritystä ja lisää oksitosiinin eritystä. Osteopaattisen manuaalisen hoidon on osoitettu myös lisäävän endokannabinoidien tuotantoa. Hoidon laadulla on kuitenkin suuri merkitys, jotta saavutetaan fysiologinen rentoutumisreaktio. Sen tulisi olla suhteellisen kivutonta, rauhallista ja miellyttävää. Liian nopeatempoinen, kivulias ja epämiellyttävä "hoito" toimii juuri päinvastoin.

Hormonaalisten ja neuraalisten muutosten lisäksi osteopaatti kiinnittää huomiota liikelaajuuksiin. Esimerkiksi hyvin toimiva hengitys liikuttaa jopa 146:tta niveltä. Esimerkiksi kylkiluiden ja rintanikamien liikettä voi olla vaikea palauttaa itsenäisesti, jolloin osteopaatin kohdistetusta käsittelystä voi olla suurta apua hengityksen liikelaajuuden optimoinnissa. Osteopaatti osaa tehdä venytykset myös riittävällä voimakkuudella, jolla ei stimuloida stressi- ja kipujärjestelmän toimintaa.

Jos koet, että sinun on vaikeuksia rentoutua omin neuvoin, kokeile stressinhallintakeinona osteopatiaa. Ei, se ei poista karhukirjeitä tai nalkuttavaa anoppia, mutta voi hetkellisesti auttaa kontrolloimaan arjen uhkatekijöitä.

Uni on kipulääke, kivunhoito on unilääke.

Uni on yksi tärkeimmistä asioista terveydellemme, vaikka emme täysin tarkasti tietäisikään miksi. Ainakin unenpuute näkyy nopeasti mielialassa ja keskittymiskyvyssä. Uni on tärkeää aikaa siis ainakin mielen lepäämiselle, mutta myös solujen korjautumiselle. Nukkuessaan ihminen palautuu valveillaolon rasituksesta.

Kipu on unen kannalta haitallista. Kipu nostaa vireystilaa, eikä pahimmassa tapauksessa anna nukahtaa. Kipu vie huomion ja nostaa stressitasoja. Stressin aikana hengitys muuttuu pinnalliseksi ja sydämen syke kasvaa. Tällöin sympaattinen hermosto on aktivoituneena ja siirtää meidät valmiustilaan juuri silloin, kun meidän tulisi levätä. Kiitti vaan hermosto, kun suojelet, mutta antaisitko edes nukkua?

Nukahtamisvaikeuksien lisäksi kipu voi haitata unen kestoa. On hyvin tyypillistä, että esimerkiksi selkäkipuinen heräilee yöllä vaihdellessaan asentoa. Osa taas heräilee aamuyöstä tai tuntia paria liian aikaisin, jolloin unensaanti ei ole ollut aivan riittävää.

Esimerkiksi fibromyalgikolla kivulias päivä voi ennustaa huonosti nukuttua yötä. Myös migreenissä ja muissa päänsäryissä esiintyy univaikeuksia. Toisaalta, jos unenpäästä saa kiinni, voi se olla mitä mainioin kipulääke.

Unettomuus ja univaikeudet madaltavat myös kipukynnystä. Tämä tarkoittaa sitä, että aistimme kipua normaalia herkemmin. Tämä on kivunhoidon kannalta vahingollista, koska esimerkiksi mekaanistyyppisessä, liikkeeseen ja asentoihin reagoivassa kivussa, herkkyys liikkeen tuottamalle kivulle kasvaa. Siinä tapahtuu siis juuri päinvastoin kuin hoidollisesti olisi tarkoitus tapahtua.

Vastaanotolla väsymyksen monesti huomaa. Kipupotilas saattaa rauhallisessa hoidossa rentoutua niin, että tekisi mieli nukahtaa. Mielestäni unen tarve on hoidollisesti niin tärkeää, että antaa mennä vaan! Omalle hoitopöydälleni saa hetkeksi torkahtaa, jos siltä tuntuu. Sitä ei tarvitse lainkaan hävetä - ei hoitajan eikä potilaankaan.

En ikinä unohda sitä ilmettä, joka eräällä nuorella miehellä oli kasvoillaan kolmannelle hoitokerralle tultuaan, kun hän oli edellisen hoidon jälkeen saanut ensimmäisen kerran moneen vuoteen nukuttua yhtäjaksoisesti kahdeksan tunnin yöunet. Se hymy ei paljon enää leveämpi olisi voinut olla. Parhaat hoitopalautteet ovat juuri tällaisia!

Hyviä yö- ja päiväunia kaikille!

Yksinkertainen rauhoittumisharjoitus

Kaasujenvaihto tapahtuu keuhkoissa, mutta hengitysliike tapahtuu rintakehällämme, joka kuuluu tuki- ja liikuntaelimistöön. Optimaalisesti toimiessaan hengitys liikuttaa jopa 146:tta rangan niveltä mikäli osteopaatti, professori Michael Kucheraan on uskominen. Usein sanonkin, että jos olisi pakko valita, että minkä yksittäisen liikkeen haluaisin vapautuvan, se olisi nimenomaan hengitys.

Jos emme käytä rankamme eri liikeratoja, menetämmä niitä. Tämä tarkoittaa eteentaivutuksia, taaksetaivutuksia, sivutaivutuksia, kiertoliikkeitä ja esimerkiksi hengityksen laajuutta. Suosittelenkin liikkuvuusharjoittelun lisäksi hengästymistä säännöllisin väliajoin, jotta rintarangan ja hengityksen liikelaajuus säilyisi normaalina! Mitä pidempi aika hengästymistä aiheuttavasta liikunnasta on, sitä helpommin harjoitteessa onnistuu. Terveellä ihmisellä ei ole siis mitään tekosyitä olla hengästymättä! Älä kuitenkaan käytä hengästymiseen ulkoisia apuvälineitä, kuten tupakointia... Rappuset ja kahvakuula ovat parempia vaihtoehtoja. Jos hengästyessä tai liikkeissä tulee kipua, voi myös käynti osteopaatilla olla paikallaan.

Liikelaajuuksiltaan huonosti toimivaa hengitystä kutsutaan usein pinnalliseksi hengitykseksi. Pinnallisessa hengityksessä palleahengitys on vajavaista ja täten alarintarangan liike lyhyttä. Pallea kiinnittyy kuuteen alimpaan kylkiluuhun ja niitä vastaaviin nikamiin, mutta jopa lannerangan kahteen ylimpään nikamaan asti. Sen optimaalinen liikkeen vapaus tarkoittaa siis yllättävän laajaa aluetta. Pinnallisessa hengityksessä rintarangan yläosan lihaksisto työskentelee liikaa ja monilla pinnallisesti hengittävillä ihmisillä onkin kaulan ja ylimpien kylkiluiden kannattajalihasten rasitusta ja kiristystä. Tämä voi liittyä hartiaseudun jäykkyyksiin ja esimerkiksi käsien puutumiseenkin, jos yläraajojen hermotus joutuu toiminnallisesti puristukseen lihaksien jännityksen vuoksi.

Paradoksaaliseksi hengitykseksi kutsutaan sellaista, jossa sisäänhengittäessä rintakehä nousee ja vatsan yläosa laskee, eli pallean liike toimii periaatteessa päinvastoin kuin olisi normaalia. Tätä voi testata helposti esimerkiksi selinmakuulla niin, että asettaa toisen kämmenen rintakehän yläosaan solisluiden kohdalle tai alapuolelle ja toisen kämmenen ylävatsalle rintalastan alapuolelle. Testatessasi liikettä ensimmäistä kertaa älä pyri tietoisesti muuttamaan liikemekaniikkaa.

Hengityksemme laatu vaikuttaa myös autonomiseen hermostoomme ja stressitaso vaikuttaa hengityksemme laatuun. Hengitys antaakin väylän vaikuttaa kehomme fysiologiaan ja rauhoittumiseen. Stressaantuessa hengitys on usein pinnallista, tiheää ja liikelaajuudeltaan lyhyttä. Rentoutuessa hengitys on hidasta, rauhallista ja liikelaajuudeltaan vapautunutta - päinvastoin kuin läähättäessä. Liikunnan aikana läähättäminen on terve vaste, jolloin kehosta poistetaan ylimääräistä hiilidioksidia. Levossa läähättäminen voi toisaalta poistaa hiilidioksidia liikaakin, jolloin saattaa kehittyä respiratorinen alkaloosi. Esimerkiksi paniikkikohtauksen aikana voi syntyä tällaista ylihengittämistä, jota kutsutaan hyperventilaatioksi. Tiheä ja pinnallinen hengitys saattaakin olla epämääräisten oireiden, kuten huimauksen ja puutumisen taustalla. Ellei näille oireille löydy muuta syytä, kannattaa tarkastella myös hengityksen laatua.

Erilaisia rentoutumisharjoituksia on useita ja kaikilla niistä voi saada aikaan fysiologisen rentoutumisreaktion. Yksinkertainen hengitysharjoitus on kuitenkin siitä hyvä, että sen voi toteuttaa melkein missä ja milloin vain.

1. Ota mukava ja rento asento.
2. Aseta toinen kämmen rintakehällesi ja toinen ylävatsallesi.
3. Tarkastele hengitystäsi yrittämättä muutta sitä.
4. Tunnustele ja tarkastele kehosi kireyksiä.
5. Hengitä rennosti sisään nenän kautta, pidätä hengitystä lyhyt hetki ja puhalla ilma rauhallisesti ulos huulien välistä.
6. Tunne kuinka hengitys nostaa kättäsi ylävatsalla samalla, kun rintakehä pysyy suhteellisen liikkumattomana. Älä jännitä.
7. Jatka hengittämistä niin, että uloshengitykseen kuluu noin kaksinkertainen aika verrattuna sisäänhengitykseen.
8. Harjoittele 5-10 minuuttia kerrallaan - kotona, toimistossa, linja-autossa, vessassa tai missä vaan!
9. Kun olet oppinut rentoutumistekniikan, voi jo muutama rauhallinen hengitys antaa hyvän vasteen. Hengityksen hidastuessa ja pidentyessä keho rauhoittuu.

Korkea kipukynnys

"Minulla on korkea kipukynnys".

Tämä kerrotaan minulle huomattavan usein. Jos olisin saanut jokaisesta kommentista kolikon, olisi säästöpossussani todennäköisesti hyvin vähän ilmatilaa. Tämän sanovat usein juuri ne ihmiset, joille liikkuminen ja oleminen on muuttunut normaalia kivuliaammaksi. Miten siis voisi olla mahdollista, että heillä on normaalia korkeampi kipukynnys?

Arkikielessä kipukynnyksellä tarkoitetaankin usein erheellisesti kivunsietokykyä, eikä varsinaista kipukynnystä. Kipukynnyksellä tarkoitetaan tilannetta, jossa ulkoinen ärsyke ensimmäisen kerran koetaan kipuna. Tätä voidaan tutkia esimerkiksi ärsyttämällä ihoa kylmällä ja kuumalla, tai vaikkapa kemiallisella ja mekaanisella ärsykkeellä. Tavallisesti kipukynnys on terveillä ihmisillä yllättävän samanlainen. Esimerkiksi lämpöärsytyksellä mitattuna 50% ihmisistä kokee 45 Celsius-asteen kipuna muutamassa sekunnissa, ja tätä voimakkaampi lämpö lisää myös kivun voimakkuutta.

Kudosvauriossa - esimerkiksi nilkan nyrjähdyksessä tai palovammassa - syntyy kivun herkistyminen. Normaalisti kudosvauriota aiheuttamattomat ärsykkeet tunnetaan tällöin kivuliaina, ja kudosvauriota tuottavat ärsykkeet vieläkin voimakkaampina. Ensimmäistä kutsutaan hyperestesiaksi ja jälkimmäistä (primaariksi) hyperalgesiaksi. Kivun kynnys on siis alentunut ainakin tilapäisesti niin mekaanisille, kemiallisille kuin termaalisille ärsykkeille.

Pitkäkestoisissa kiputiloissa herkistyminen voi tapahtua myös keskushermostotasolla, jolloin normaalisti kivuttomat ärsykkeet voidaan tuntea kivuliaina (allodynia) ja terveeseen verrattuna normaalistikin kivuliaat ärsykkeet tunnetaan vieläkin tuskallisempana. Tätä kutsutaan sekundaariseksi hyperalgesiaksi. Joissain kiputiloissa esimerkiksi höyhenenkevyt sipaisu saattaa tuntua kuin ihoa poltettaisiin polttolampulla. On siis selvää, että kivun voimakkuus ja herkkyys voivat olla huomattavan paljon suurempia kuin kudoksiin kohdistunut vaurion määrä.

Kipukynnys on siis kipupotilailla usein alentunut. Korkealla kipukynnyksellä ihmiset usein tarkoittavatkin kivunsietokykyä, kivun toleranssia. Tämäkin on ihmisten keskeisen vertailun suhteen jokseenkin ongelmallinen aihealue, koska kipu on aina subjektiivista. Ulkoiset ärsykkeet eivät myöskään ole kipua, joten niillä voidaan mitata lähinnä ärsykkeensietokykyä, mutta ei kivun voimakkuutta tai kivunsietoa. Ne ovat eri asioita. Kivun sietämisessä voi kilpailla vain itsensä oman itsensä kanssa, koska kipua ei voi annostella objektiivisesti kaikille samankokoisella kauhalla.

Kivun ilmaiseminenkin vaihtelee yksilöstä toiseen. Esimerkiksi eri etnisten ryhmien välillä ei ole huomattavia eroja kipukynnyksessä, mutta kivun ilmaisemisessa on. Kivun kokeminen ja tuottaminen saattaa liittyä esimerkiksi uskonnollisiin riitteihin, joissa kipua pyritään olemaan ilmaisematta. Etelä-Euroopassa kipua ilmaistaan selvästi Pohjois-Eurooppaa äänekkäämmin ja fyysisemmin. Kivun voimakkuus ei näy ulospäin, ellei sitä ilmaista. Tyynellä ihmisellä voi olla valtavat kivut, eikä sitä huomaa muut kuin hän itse. Taklattu jalkapalloilija taas tekee kaikille katsojille selväksi, että häneen sattuu. Kivun voimakkuutta ei voida siis nähdä tai mitata kasvojenkaan ilmeistä tai ihmisten muusta käyttäytymisestä.

Kipuun, kivun voimakkuuteen ja sen ilmaisemiseen vaikuttaa huomattavan paljon siihen liittyvät ajatukset, uskomukset ja odotukset. Esimerkiksi olkapään kipu voi huolestuttaa keihäänheittäjää enemmän kuin juoksijaa. Toisaalta juoksijan polvinivelen lievä kiputila on todennäköisesti huolestuttavampi asia kuukausi ennen maraton-kilpailua kuin kilpailun viimeisillä kilometreillä. Lienee tutkimattakin selvää, että jälkimmäisessä tilanteessa juoksu toteutetaan todennäköisesti loppuun kivusta huolimatta.

"No pain, no gain". Tässä korkeaa kivunsietokykyä ihannoivassa sloganissa piilee sudenkuoppa. Kivun psykologisiin vaikutuksiin kuuluu yleensä liikkumishalun väheneminen ja joskus jopa kinesiofobiaa, liikkumisen pelkoa. Se on aivan normaali ja hyödyllinen vaste akuutissa kivussa, mutta myös potentiaalisesti kipua pitkittävä tekijä, ellei liikkumisen pelosta päästä eroon. Kova urheilija taas on tottunut sietämään rasituksen tuottamaa kipua. Liikunnan aiheuttaman lihaksiston poltteen sietäminen on toki suotavaa ja takaa tehokkaan treenin, mutta kun kipu ei olekaan enää tervettä, vaan tuntuu esimerkiksi terävästi nivelissä, ei ole biologisesti järkevää ainakaan lisätä tai pitkittää rasitusta. Urheilijan kivunsietokyky on usein niin korkea, että rasitusta voidaan jatkaa aina kudosten vaurioitumiseen asti.

Tämä kivun ja rasituksen pitkittämisen järjettömyys koskee mielestäni myös "toimistourheilijoita", jotka kuormittavat liikuntaelimistöään staattisella kuormituksella ja liikkumattomuudella 8h työpäivän aikana, ja todennäköisesti sama jatkuu kotona "ylityötunteina" television tai tietokoneen ääressä. Toimistotyöläiselläkin saattaa olla liian korkea kivunsietokyky ja liikaa (yksipuolista) kuormitusta kivun hoitamisen näkökulmasta. Kivunsietokykyä ohjaavat ja lisäävät usein elimistön ulkoiset tavoitteemme. Loppuun asti - kivusta huolimatta - tavoitteenmukaisesti toteutettavat urheilu- tai työsuoritukset saattavat olla kipuongelmaa pahentavia, ylläpitäviä ja pitkittäviä tekijöitä. Nämä tavoitteet eivät ole aina aivan realistisessa suhteessa kehomme sietokykyä ajatellen: kannattaako tehdä 12h työpäivää, jos 8h jälkeen on jo väsynyt ja kipeä? Varsinkin akuuttivaiheen kipu kannattaa estää, ei kestää. Älä ainakaan lisää kuormitusta, jos vähäisemmänkin rasituksen kanssa on jo ongelmia. Lisääntynyt kivunsietokyky ei ole aivan ongelmaton ominaisuus.


Tätä kannattaa toistaa: kipu ei ole kilpailua. Emme voi ikinä täysin tietää kuinka voimakasta oma kipu on verrattuna toisen ihmisen kipuun. Ei siis kannata koskaan sanoa kestävänsä kipua paremmin kuin joku toinen - sitä ei voida osoittaa todeksi. Siksi on tavallaan ongelmallista kehua omalla kivunsietokyvyn korkeudella. Jos kipu on voimakkaimmillaan sietämätöntä, sietääkö korkean kivunsietokyvyn omaava ihminen sietämätöntä kipua muita kauemmin? Kysymykseni on absurdi, koska kipu, jota voi sietää, ei ole sietämätöntä. Kipu on subjektiivista ja yksilön kokemuksista riippuvaista. Kivun määrän asteikot ovat aina yksilöllisiä.

Tekstini ei ole tarkoitus nälviä ihmisille, jotka puhuvat korkeasta kipukynnyksestä tai korkeasta kivunsietokyvystä. Sen tarkoituksena on ainoastaan osoittaa näihin termeihin liittyvää ongelmallisuutta. Kipuun voi tottua ja sen kanssa voi oppia elämään. Ehdotan, että puhumme tällöin korkeasta kivun kanssa elämisen kyvystä, koska kipu ei ole vain sensorinen aistimus, vaan myös tunnepohjainen elämys. Elämän pitäisi olla myös paljon muutakin kuin kivun sietämistä. Toivon lisääntynyttä kivun kanssa elämisen kykyä kaikille, jotka ovat joutuneet elämään pitkittyneen kivun kanssa.      

Ihminen ei ole on/off -kytkin

Kun kipu iskee, toivoisimme pääsevämme siitä pikaisesti eroon - mieluiten heti, mutta viimeistään tuntien tai päivien kuluttua. Siksi usein hakeudumme hoidon pariin, joka saattaa olla esimerkiksi lääkitystä tai manuaalista hoitamista, kuten osteopatiaa. Yksi paranemisen tärkeimmistä komponenteista ja hoidoista on kuitenkin aika. Kivun epämiellyttävyys saa aikaan sen, että aikaa haluttaisiin epätoivoisestikin nopeuttaa. Se on ymmärrettävää ja täysin normaalia.

Joskus vastaanotolle saapuu kipuunsa turhautuneen oloisia ihmisiä, joilla kipu on uutta eikä vastaavaa kokemusta selkäkivusta aiemmin ole. Toisinaan nämä ihmiset kertovat, että heillä on tunne kuinka selässä pitäisi jonkin naksahtaa, jotta kipu lievittyisi. Tällaisessa tilanteessa ihminen saattaa olla silminnähden pettynyt, jos selän dysfunktio ei olekaan luonteeltaan sellainen, joka niveltä liikutettaessa naksahtaisi helpottaen kivun pikaisesti, vaan hoitoa tulisi jatkaa useammalla eri hoitokerralla, jotta kipu ja jännitys saataisiin asteittaisesti poistumaan. Moni jättää hoidon pettyneenä yhteen kertaan ja kadonneen on/off -kytkimen etsintä saattaa jatkua toisaalla. Tämä on sääli, koska kipu olisi hoidettavissa ajan kanssa, kunhan hoidon suhteen toimitaan järkevästi.

Naksahtava ääni on muuten selän hoidon kannalta yhtä olennaista kuin se, että peräpukamia hoidettaessa pääsee pieru. Ääntä tärkeämpää on kivun lieveneminen, liikkuvuuden palautuminen ja liikkumisen normalisoituminen. Joskus naksahdukseen kyllä liittyy mukava paineentunteen lieveneminen, mutta ei tästä aiheesta tämän enempää.


Joskus kipua on saatettu sietää pitkäänkin, mutta vasta jonkin tärkeän tapahtuman lähestyessä ilmaantuukin äkillinen hoidon tarve. Kyse saattaa olla esimerkiksi tärkeästä liikuntasuorituksesta, kuten kilpailuista, tai vaikkapa lomamatkasta, jonka lähtölento tapahtuu jo ensi viikolla. Monesti apua toki saadaan aikaiseksi pikaisellakin aikataululla, mutta mielestäni tämä kuvastaa fantasiaa on/off -kytkimen olemassaolosta: kipua kun voisi lähteä hoitamaan hyvissä ajoin eikä juuri ennen H-hetkeä. Tärkeän koulu- tai työtehtävän suorittaminen kovan paineen alla juuri ennen deadlinea voi toimia monelle, mutta stressitason voimakas nouseminen ei ole suotavaa kivunhoidossa. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan!

Kudosvauriot ja rasitusvammat vaativat myös aikansa parantuakseen. Vaikka paranemisen laatuun voidaan vaikuttaa ja taata, että ongelmat korjaantuvat mahdollisimman hyvin, varsinaista paranemisprosessia ei voida järjettömästi nopeuttaa. Kuntoutus onkin usein sitä, ettei anneta ongelmien pitkittyä. Ongelmat pitkittyvät helposti juuri sillä, ettei paranemiselle anneta riittävästi aikaa, paranemisen laatuun ei vaikuteta toteuttamalla riittävää kehonhuoltoa (esimerkiksi leikkauksen jälkeinen kuntoutus laiminlyödään) tai kudoksia lähdetään kuormittamaan liian varhain ja liian voimakkaasti. Kudosvauriossa ensimmäiset viikot ovat paranemisen kannalta kriittisimpiä tulehdus- ja korjausvaiheineen, mutta sidekudoksen vetolujuuden paranemiseen voi mennä useista kuukausista jopa vuoteen asti. Liian varhaisella ylikuormittamisella aikaansaadaan uusi tulehdusvaihe ja uusia kudosvaurioita.

Myös ilman kudosvauriota syntyneessä kivussa avainsana on progressio eli asteittainen altistaminen liikkeelle ja kuormitukselle. Vaikka juuri ennen alaselkäkipua olisi kyennyt vetämään maasta toistasataa kiloa rautaa, pyritään ensin palauttamaan liikkuminen sille tasolle, että esimerkiksi kynän poimiminen lattiasta onnistuu kivuttomasti.  Tämän jälkeen ei suinkaan sännätä nostamaan ennätysrautoja, vaan tarvittaessa lähdetään maltillisesti harjoittelemaan nostoa esimerkiksi pelkän tangon - tai harjanvarren - avulla. Liikettä ei tule jäädä pelkäämään, mutta kipua ei tule myöskään tahallisesti provosoida leimahtamaan. Jos jo 100 metriä kävelyä saa selkäkivun leimahtamaan ja 50 metriä on vähän niin ja näin, voidaan kävelyä lähteä kokeilemaan esimerkiksi 20 metriä kerrallaan. Tämä on mahdollisesti todella turhauttavaa, jos on tottunut juoksemaan useita kilometrejä kerrallaan. Jokaisen kivut eivät tietenkään ole niin voimakkaita, että tarvitsisi punttisalia vaihtaa "satujumppaan", mutta toisinaan progressio lähdetään toteuttamaan hyvinkin kevyellä kuormituksella, jotta myöhemmin päästäisiin takaisin kovempien suoritusten pariin. Totaalilepo ja siitä heti siirtyminen maksimisuorituksiin on huonompi valinta, koska ihminen ei ole on/off -kytkin.

Liikunnan vaikutukset näkyvät sekä nopeasti että hitaasti, mutta todellisia tuloksia saavutetaan ajan kanssa. Niin aerobisen kunnon kuin lihasvoimankin kasvamiseen tarvitaan aikaa ja progressiivisuutta. Yksi venyttelykerta voi tuntua mukavalta, mutta liikkuvuutta se lisää merkitsevästi vasta säännöllisellä harjoittelulla. Yksi keskustelukerta voi jo helpottaa oloa, mutta tutustumiskäynti uuden psykoterapeutin vastaanotolla on vasta terapian alkua. Kukapa nyt luulisikaan, että yksi kerta puhumista riittäisi selvittämään elämän ongelmat? Samoin voidaan ajatella kivun kannalta. Joskus jo yksi hoitokerta osteopatiaa tai muuta hoitoa voi toimia kivun kannalta loistavasti, mutta todennäköisesti kipu tarvitsee hoidon lisäksi myös aikaa ja useamman hoitokerran parantuakseen. Periaatteessa osteopatia, jossa toinen ihminen tuottaa passiivisen liikkeen potilaan puolesta, voi olla paranemisen ja progression ensimmäinen askel. Paraneminen tapahtuu asteittain, koska ei ole olemassa on/off -kytkintä.